Okei, Django (Franco Nero) on sellainen Eastwoodialainen The Man With No Name-hahmo, joka on karski, vähäilmeinen ja pistää pahikset puupalttooseen. Näin on tarpeellinen historia Djangosta käsitelty.
Olemme Meksikossa... Tai Italiassa... Saattaa kyseessä olla Afrikkakin, joka välillä vaikuttaa Intialta. No, sanotaan että Meksiko, silloin villin lännen aikaan.
Django on jättänyt pyssymeiningit taakseen, lavastanut kuolemansa ja siirtynyt pappisuralle. Eräänä päivänä luostarin ovea kolkuttaa nainen joka kertoo Djangolle että tällä saattaa olla tytär tuolla jossakin ja Djangon kannattaisi käydä katsastamassa tilanne. Django kieltäytyy, mutta lähtee heti tapaamaan tytärtään. Sopivasti tytär onkin kaapattu ja Django löytää heti kaappaajan.
Djangon tyttären on napannut jonkinlainen Adam And The Antsin jäseneltä vaikuttava ihmiskauppiasmagnaatti, Orlowsky (Christopher Connelly.) Orlowskyn pahuus juontuu halusta saada musta perhonen kokoelmiinsa. Hyvä motiivi.
Orlowsky pistää apulaisensa kaappaamaan tyttöjä, jotta voi myydä nämä eteenpäin ja loput, myytäväksi kelpaamattomat ihmisolot pistetään johonkin hiekkakaivokselle kantamaan hiekkaa. Django vangitaan ja viedään orjaksi hiekkakaivokselle.
Kaivoksella Django tapaa skottilaisen Gunnin (Donald Pleasence) jonka avulla Django pakenee orjuudesta. Pako on paremmin suunniteltu kuin Frank Morrisin aivoitukset. Django menee sisälle isoon kattilaan ja Gunn tönäisee hänet vierimään.
Django poikkeaa haudallaan, kaivaa sieltä kasan aseita esille ja ampuu muutaman huligaanin konekiväärillään. Sitten Django kulkeekin ympäriinsä ruumisvaunuilla ja ampuu porukkaa hengiltä.
Aikansa haahuiltuaan Django palaa sinne hiekkakaivokselle/orjaleirille ja pistää koko paikan maan tasalle. Näin on Orlowsky voitettu ja Django on saaut tyttärensä takaisin, mutta Django ratsastaa kaukaisuuteen.
Ostin tämän elokuvan pari viikkoa sitten kirppikseltä ihan pelkästään sen kannen vuoksi. Pakkohan tälläinen oli saada omaa hyllyä koristamaan. Elokuvan sisältö oli tässä tapauksessa vain ekstraa, sillä pelkkä kotelo oli jo tarpeeksi. Ei pelkästään se että kannessa Franco Nero näyttää ihan Rambolta, vaikka todellisuudessa muistuttaa enemmän Anthony Quinnia kuin Stallonea. Mutta suurin plussa tulee siitä että sana Teloittaja on muodossa Telottaja.
Eihän tässä kuitenkaan nyt elokuvan sisältöä sen kannen perusteella arvostella, joten se ei vaikuta antamaani arvosanaan.
Django: Telottajan Paluu on halvan näköinen, juoni on täynnä aukkoja ja se on pääosin aika väsyneesti näytelty, mutta siinä on jotain kumman kiehtovaa.
Tämä elokuva on jotenkin ajattoman oloinen. Mikä on sinänsä huvittavaa, että se ”ajattomuus” on taatusti syntynyt vahingossa.
Tämän ilmeisesti pitäisi sijoittua ajallisesti 1800-luvun loppupuolelle, mutta mukana on asioita jotka viittaavat valmistumisajalle, 1980-luvulle. Vaatteita, hiusmalleja, rojua.
Lisäksi pahiksissa on selkeitä natsihahmoja ja elokuvan hiekkakaivos/orjaleiri näyttää ihan joltain Kwai-Joen Sillan vankileiriltä.
Kun vielä maisemat näyttävät vähän väliä eri maanosilta, jopa eri mailta, ollessaan silti samaa aluetta, niin se tuo vielä lisää poissa paikoiltaan olemisen tunnetta.
Elokuvan yleistunnelma tuo todella paljon mielleyhtymiä 60-luvun spagettiwesterneihin. Ja vaikka Django: Telottajan Paluu onkin italotuotantoa, niin vuosiluku tuntuu väärältä ja spagettilänkkärit ovat ajatuksena muualta kuin 80-luvulta. Miten ihmeessä tämä on tehty vasta 1987, kun se vaikuttaa olevan ennemminkin vuodelta 1967.
Toimintaelokuvana tämä on aika tyypillinen lajinsa tuotos. Kovasti elokuvan vauhdista tuleekin mieleen Rambot, Commandot ja muut aikalaisensa. Joten ei ihmeitä, mutta ihan siedettävää aivosolujen surkastumista.
Koska elokuvan juoni, näytteleminen tai toiminta ei ole mitään kovin kummoista, niin ei tätä voi niiden kautta kehua muutoin kuin toteamalla, että on niitä huonompiakin elokuvia nähty.
Se mikä tekee mielestäni Django: Telottajan Paluusta katsomisen arvoinen, on sen ns. ajattomuuden tuntu.
Olkoonkin että elokuvan tunnelma ja ulkoasu olisivat syntyneet budjetin pienuudesta, huolimattomuudesta ja yksinkertaisesta välinpitämättömyydestä, niin se kuitenkin tekee elokuvasta hyvin mielenkiintoisen näköisen ja oloisen.
Lisäksi suurena plussana elokuvalle on se seikka, että elokuvan pahiksen motiivi olla superilkeä on perhosen löytäminen. Sehän on kuin jos Scarfacen Tony Montana oli luonut huumeimperiuminsa saadakseen ostettua ensimmäisen numeron Action Comics-lehdestä.
Tähdet: ***
Django: Telottajan Paluu
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti