Elokuva alkaa herkän musiikin tahdittamana (piano ja viulu vaikeroivat ahkerasti pitkin elokuvaa), kun puolialaston nainen, Patricia Stanley (Carole Gray) karkaa hidastetusti pöpilästä.
Patricia juoksee hetken aikaa hidastetusti, kunnes vastaan tulee Martin Delambre (George Baker) joka tarjoaa neidille kyydin. Seuraavaksi Martin onkin jo kosimassa Patriciaa. Ai jaaha. No, kukapa meistä ei haluaisi naida yöllä tapaamaansa puolialastonta tuntematonta?
Delambren suku on omistanut elämänsä sen teleportaatiolaitteen kehitykselle, mutta näemme että vuosien saatossa ei olla edistytty mihinkään, vaikka Martin on oman laitteensa kanssa Montrealissa ja Martinin isä, Henri on Lontoossa oman vempeleensä kanssa. Kamaa siirrellään vanhaan tuttuun tyyliin, eli jotain menee käsille koko ajan. Henri on siirretty edestakaisin ja eikös vaan siinä tullut kehoon jotain radioaktiivista poltetta.
Nyt Henri on taas Montrealissa
Ai niin, Martin voi huonosti aina välillä ja ilman jotain ihmelääkettä, alkaa hänen kehonsa muistuttamaan pitsaa.
Ja tietenkin poliisi on etsimässä karannutta Patriciaa.
Patricia huomaa Martinin kotona pianon ja on aluksi jonkinlaisessa shokissa, mutta rupeaa sitten soittamaan pianoa. Hänhän oli pöpilässä koska on huippupianisti jolla napsahti päässä. Tietenkin hän salasi asian Martinilta, mikä ei näemmä ole hänen ”nain pimeydessä tapaamani puolialastoman muukalaisen”-mentaliteetin ajatellen mitenkään vaikeaa.
Patricia juoksee Martinin talon takapihalle ja huomaa kolme lukittua ovea. No, siellähän ovat edellisten teleportaatiokokeiden seurauksina syntyneet radioaktiivismutanttivirheet. Patricia säikähtää ja Martin päättää kertoa mitä kokeita hän oikein tekeekään, mutta hän ei tietenkään kerro niistä pitsaihokohtauksistaan.
Yksi niistä takapihalle lukituista koevirheotuksista on Martinin aiempi vaimo, Judith (Mary Manson),,, joka kas kummaa oli ollut loistopianisti.
Yhtenä yönä Judith pääsee vapaaksi ja menee tietenkin soittamaan pianoa. Patricia on ainoa joka herää pianonkilkutukseen ja menee alakertaan ja näkee Judithin. Paikalle tulee Delambrejen ilkeän näköinen mikä-lie-apulainen Wan (Yvette Rees) joka koskettaa Patriciaa olkapäihin ja Patricia menettää tajuntansa.
Patricia koettaa kertoa tapahtuneesta Martinille ja Henrille, mutta nämä eivät usko, etenkin kun Wan väittää ettei kukaan soitellut pianoa. Wan ei fanita Patriciaa. Eikä asiaa auta että Martin ja Henri suputtavat ettei talon luona tapahdu koskaan mitään kummaa. Eli Patrician uskotellaan olevan vain hullu, mikä ei ole vaikeaa, koska hän ilmeisesti on.
Välillä Martin vetää suoneensa jotain ihmelääkettä joka pitää sen pitsaihon poissa. Henrillä näyttää olevan sama ongelma. Mutta entäpä Albert?
Albert (Michael Graham) on Henrin toinen poika, eli Martinin veli joka on vielä siellä Lontoossa. Albertin kohdalla ei ole osoitettu mitään geneettistä sairautta, tms. Syy Albertin olemassaololle tässä tarinassa on se, että hän on hoitamassa sitä Lontoossa olevaa teleportaatiolaitetta. Täytyyhän siellä olla jonkun, joten miksei siis velipoika. Sinne siis lähtetään ne kaksi kolmesta pieleen menneestä kokeesta, että Albert voisi tappaa ne. Miksi Henri tai Martin eivät voineet itse siivota omia jälkiään? No, jotta saataisiin esiteltyä taas yksi pieleen menevä siirto.
Ensin kun on korostettu Patrician olevan pöpi ja ettei mitään hirviöitä tai Judithia ole olemassakaan, kertoo Martin Patricialle hirviöitä ja Judithin olevan olemassa.
Wan vapauttaa Judithin ja vihjaisee että käypäs lahtaamassa Patricia. Judith kolkkaa Wanin ja lähtee sitten kohtaamaan Patriciaa. Delambrejen toinen mikä-lie-apulainen Tai (Burt Kwouk) tappaa Judithin itsepuolustukseksi.
Wan ja Tai siirtävät Judithin pois sillä atomisiirtovempeleellä, mutta väittävät Delambreille että hän karkasi. Sitten he itse karkaavat.
Henri päättää lähteä Lontooseen siirtolaitteellaan, mutta hän ja Martinpa eivät tiedä että hulluihin kokeisiin kyllästynyt Albert oli pistänyt omat laitteensa päreiksi, joten Henrin atomit eivät pääse kokoontumaan. Siinä sitten päästiin eroon Henrista.
Martin saa taas kohtauksen ja rupeaa muistuttamaan pitsaa. Nyt kun Martin ei saa lääkettään, niin hän sulaa pois. Mitä hittoa?!
Curse Of The Fly on ainoa Kärpänen-elokuva jota en ollut aiemmin nähnyt ja IMDB:n infon mukaan se on jäänyt aika monelta muultakin näkemättä. Se kun on julkaistu alkuperäisen teatterilevityksenä lisäksi vain tässä DVD-boksissa.
Siihen on näköjään syynsä miksi elokuva on ollut paitsiossa.
Se on huono.
Kaikki näyttelijät vaikuttavat joko siltä kuin he olisivat luoneet monotonisuuden ja lukisivat repliikkejään paperilta. Tai vaihtoehtoisesti pienintäkin asiaa liioitellaan niin, että aivastus on rinnastettavissa armageddoniin. Vaikka en tahdo kritisoida muiden ns. kriitikoiden mielipiteitä, niin tämä nimeltämainitsemattoman kriitikon kommentti ”good acting” oli suunnattoman huvittava.
Etenkin Yvette Rees Wanin roolissa on tuskallista katseltavaa. Tekee mieli repiä silmät pois päästä.
Elokuvan maskeeraukset olivat tosi kömpelön näköisiä. Miten hitossa se alkuperäinen The Fly vuodelta 1958 saattoi näyttää niin paljon teknisesti uudemmalta kuin tämä kammotus, joka saa luolamaalaukset näyttämään hologrammeilta.
Elokuvan juonessa on ihan mielenkiintoisia seikkoja, mutta niitä saa oikein hiki hatussa kaivaa esille, sillä ne ovat esitetty elokuvassa liian sekavasti. Mielenkiintoisin seikka on se jossa pöpiltä Patricialta piilotellaan Delambren perheen salaisuuksia ja saadaan tämä uskomaan entistä vahvemmin omaan pöpiyteensä. Sääli vain että mukaan tungetaan niitä ihme mutanttisäikyttelykohtauksia, pateettista näyttelemistä ja muuta leikkaushuoneen lattialle kuuluvaa roskaa jotka piilottavat erinomaisesti alleen hyvätkin ideat.
Sitten on vielä se liiankin usein soiva ylisiirappinen piano/viulumusiikki joka liikaakin alleviivaa haluttua tunnetilaa.
Niin ja miten tämä liittyy aiempiin Kärpäsiin?
Nimi Delambre ja teleportaatioidea ovat ainoat joka sitovat tämän edellisiin osiin. Sillä mitään kärpänenmutaatiota tästä on turha etsiä.
Todella huono elokuva.
Tähdet: ~
Curse Of The Fly
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti