Muutama ihminen on kuitenkin välttynyt tältä sokeutumiselta ja varsinainen päähenkilömme, Bill Masen (Howard Keel) vieläpä niinkin ironisesti että hän oli toipumassa silmäleikkauksesta kun muu maailma sokeutui.
Lontoo roihuaa ja kaaos kasvaa.
Niin ja ne Triffidit? Ne tietenkin ovat vast'ikään löydetty lihansyöjakasvilajike joka meteoriittien säteilyn huumassa päätti aloittaa agressiivisen kasvun ja lähteä juuriltaan syömään ihmiskuntaa. Triffidit ovat ulkonäöltään hiukan jonkinlaisia jukkapalmun ja hysteerisen mustekalan sekoituksia. Niin ja triffidien siemenet saapuivat maahan juuri meteoriitin mukana.
Bill tapaa kaupungilla toisen näkevän, pikkutytön nimeltä Susanin (Janina Faye) ja yhdessä he lähtevät etsimään Smaragdikaupunkia... no, jonnekin laivalle he menevät. Siellä he kuulevat radiosta että jossain Ranskassa, jossain ihme pikkukylässä nimeltä Pariisi olisi tulossa jokin vielänäkevien kokous ja sinnepä siis lähdetään.
Matkalla Bill huomaa kaiken olevan anuksellaan ja hänen uskonsa paremmasta huomisesta horjuu kuin luottamus EU-vaaleihin.
Aina välillä kuvataan jotain majakavartija/tiede-pariskuntaa Tom ja Karen Goodwinia (Kieron Moore ja Janette Scott), jotka näkevät ja tappelevat isoa lihansyöjäkasvia vastaan. Koska tarina kertoo että nämä majakkakohtaukset ovat tuotantoyhtiön vaatimia ja toisen ohjaajan lisäämiä, niin niihin kannattaa suhtautua varauksella. Niiden tehtävä on ollut tuoda lisää pituutta ja toimintaa elokuvaan. Eivät ne huonoja kohtauksia ole ja istuvat tyylillisesti ihan onnistuneesti muuhun elokuvaan, joten niiden ainoa miinus on siinä että ne saattavat hieman harhauttaa ajatuksia pois itse päätarinasta. Tosin jos on kiinnostuneempi siitä triffidi-osasta, niin silloin majakkaosuudet eivät haitanne yhtään. Jos taas mielenkiinto kohdistuu siihen sokeus-tarinaan, niin silloin ne majakkaosuudet tuntuvat hieman ajan haaskaukselta.
Tuuli heittelee triffidien siemeniä sinne tänne.
Palataanpa Billiin.
Bill ja Susan saapuvat eräälle kartanolle jossa (näkevä) Christinen Durrant (Nicole Maurey) pitää eräänlaista sokeiden lomahotellia. Bill aikoo dumpata Susanin sinne ja lähteä etsimään apua tuolta jostain kaukaa. Talolle saapuvat kuitenkin jotkut (näkevät) vangit riehumaan ja triffidit poikkeavat aterioimaan. Niinpä Bill pelastaa Susanin ja Christinen mukaansa ja yhdessä lähdetään etsimään turvaa muualta. Ja se turva löytyisi jostain sukellusveneestä joka noukkii selviytyneitä matkustajikseen. Ongelmana vain ovat joka puolella parveilevat triffidit, mutta Bill hyppää jäätelöauton ohjaimiin ja houkuttelee kiusalliset kasvit muualle.
Susan ja Christine pääsevät turvaan, ja ei-niin-yllättäen Bill saapuu myös paikalle.
Sillä aikaa siellä majakalla Tom suihkuttaa triffidien päälle suolavettä ja kasvit kuolevat.
Ongelma ratkaistu.
Entäpä ne sokeat?
Pidin kyllä tästä elokuvasta ja aiemmin olisin antanut sille helposti neljäkin tähteä, mutta nyt uusintakatselulla pari seikkaa rupesi vaivaamaan minua niin pahasti, että pakko siitä on rangaista.
Minusta oli kyllä ihan loogista että kasvit kuolevat suolaveden ansiosta, mutta oli aivan liian helppo tapa paljastaa se pistämällä selvyys tapahtumaan siellä majakalla, joka on keskellä suolaista merta. Se olisi kuin tarina sukeltajasta joka vasta uidessaan tajuaa että vesi on märkää.
Ja kun kerran ihan elokuvan loppuun laitettiin tuo paljastus, että triffidit voi tappaa suolalla ja maailma on turvassa. Niin miksi ihmeessä ei loppuun laitettu mitään mainintaa siitä maailmaa vaivaavasta sokeusongelmasta. Paranevatko ihmiset jos heidän silmiin hieroo suolaa? Tarinallisesti oli minusta hienoa että asia jätettiin auki ja ettei mahdollista parannusta ole olemassakaan, mutta ettei siitä ole mitään mainintaa oli pettymys. Kun taas kerran triffid-osuus kuitattiin noinkin helposti.
Tuosta huolimatta nautin kuitenkin sekä lihansyöjäkasvitarinasta, että sokeustarinasta. Tuntuukin hassulta että elokuva olisi jäänyt liian lyhyeksi ilman niitä majakkaosuuksia, kun tässä oli selkeästi aineksi kahteen erilliseen elokuvaan. Olisi voinut olla kasvielokuva ja sokeuselokuva (näistä jälkimmäinen ilmaantuikin maailmaan elokuvana Blindness.)
Juonellisesti se sokeusosuus onkin mielenkiintoisempi. Triffidpuolen ollessa perinteisempää hirviö on irti-meininkiä. Massasokeuteen painottuva elokuvan alkupuoli onkin se kutkuttavampi osuus. Elokuvan alussa kuvattu hysteria, ihmisten taantuminen ja kaupunkien raunioituminen on esitetty hyvin painostavana ja onnistuneesti. Joten elokuvan kokonaisuuden kannalta pelkästään se olisi ollut tarpeeksi. Mutta ei siinä kasviosuudessa mitään vikaa ole. Ainoa oikea miinus, mutta se onkin sitä isompi, on se lopun äkkinäinen kuittaus, joka jää vieläpä vajaaksi.
On helppo nähdä mistä joku 28 Päivää Myöhemmin on hakenut vaikutteita George A. Romeron lisäksi.
Tähdet: ***
Päivä Jolloin Maailma Sokeutui
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti