The Fan (1996)

Tuuletinkauppis Joe-Bob (Robert De Niro) huomaa eräänä päivänä kauhukseen muuttuneensa tuulettimeksi. Onneksi Wesley Snipesilta näyttävä ystävä Wesley Snipes (Wesley Snipes) opettaa Tuulettimelle, että elämä on voi olla propelliraajaisellekin täysipainoista ja niinpä he lähtevät yhdessä huimalle matkalle kohti Narniaa.

Tai...

Baseballfanaatikko Gil Renard (Robert De Niro) on onnensa huipulla kun hänen kannattamansa joukkue saa isolla rahalla vahvistuksekseen yhden sen ajan menestyneimmistä pelaajista, Bobby Rayburnin (Wesley Snipes) ja vihdoin Gil pääsisi sanomaan, että "me voitimme!" Sillä kuten tiedetään, niin aina kun joukkue voittaa niin se on "meidän" voittomme, mutta kun häviö osuu kohdalle niin "he hävisivät." MItä hittoa sinä muka teit voiton eteen muuta kuin istuit television ääressä? Olisit mennyt edes paikan päälle jotta voisit väittää kannutushuutosi vaikuttaneen pelaajien mielentilaan positiivisesti.

Puukkoja työkseen myyvä Gil edustaa firmansa johdon silmissä kehäraakkia ja kun potkut saava helposti suuttuva mies saa huomata ettei penkin alle pelaavasta Bobbysta olekaan joukkueensa pelastavaksi enkeliksi, on Gil valmis kannustamaan sankarinsa voittajaksi, vaikka sitten pitäisi tappaa hänet.

Niin ja ette varmaan arvaneet, että Gilillä on meriiteissään epäonnistunut avioliitto ja huonona isänä toimiminen. Hei, sehän kuuluu kaikkien D-Fens-hahmojen pakollisiin tunnusmerkkeihin.

Hyvillä näyttelijöillä tehty tehty pipipäätrilleri on varman tasaista rutiinikamaa Tony Scottilta. De Niro on ihan hyvä mutta kovin tasapaksu sekopääfanina ja Snipes vetää hieman narsistisen rahapelaajansa myöskin tasaisen varmasti, mutta kumpikaan ei osoita olevansa korvaamaton valinta rooliinsa ja sivuosien pätevistä näyttelijöistä olisi voinut kumpaankin rooliin napata kenet tahansa Benicio Del Toron tai Dan Butlerin. Itse asiassa Dan Butlerin vetää lyhyessä puukkoyritysjohtajan roolissaan sen verran hyvän fuck you, that's my name-Alec Baldwin-roolin, että hänestä olisi ollut ihan hyvin De Niron korvaajaksi. Tämä ei siis ole niinkään De Niron taikka Snipesin dissausta, taikka edes Scottin, mutta kun The Fan vain on sen verran läpikulunut stalkertrilleri niin se vaatisi hieman normaalia suurempaa yritystä nousta keskitietä korkeammalle. De Niron kohdalla pidin ja pidän The Fania edelleenkin ensimmäisenä varmana osoituksena siitä, että hän alkoi tyytymään olemaan vain hyvä, eikä enää loistava kuten oli ollut niin usein aiemmin. Nyttemmin tosin olisin iloinen edes siitä hyvästä.

Sinänsä surku, sillä Scottilla on ollut selvästi hyvä idea mukanaan, koska aloittaa elokuvan rauhallisesti, pitäen kuvan vakaana, värimaailman normaalina ja musiikin turvallisena (ts. rock on Rolling Stonesia) ja sitä mukaa kun on tarkoitus osoittaa Gilin mielen järkkymistä pelkästä urheiluhullusta pelkäksi hulluksi alkaa kuva vääristymään, värit suttaantumaan (tässä tapauksessa tosin ei limeä ja sitruunaa, vaan pikemminkin mustempaa, aina vain mustempaa) ja etenkin musiikissa siirrytään ns. perusrokista ja romanttisista klassisista viritelmistä väkivaltaisempaan ja vinoutuneempaan tunnelmaan. Se on kieltämättä hieman alleviivaavaa ja NIne Inch Nailsin Closerin hyväksikäyttö alkaa muistuttamaan jo levy-yhtiön masinoimaa markkinointikoneistoa, mutta ajatus on Scottilla ollut kohdillaan. Etenkin se ettei elokuva ole alusta loppuun värioksennusta ja leikkaukseltaan musiikkivideota on hyvä osoitus Scottin olleen muutakin kuin niiden ekspertti ja osanneen käyttää näitä mausteita vain ruuan maun lisäämiseen, ei sen peittämiseen.

Ehdottomasti parasta The Fanissa on se miten se fanin ja tähden elämät ovat oikeasti erillään toisistaan, mutta silti yhdessä. Gil fanina näkee vain tuon yhden henkilön ja uskoo siten olevansa jotenkin hänen ystävänsä ja täten heidän välillään on suurempi side kuin mitä oikeasti on, sillä tähden, eli Bobbyn silmissähän Gil on vain yksi nimetön, kasvoton fani. Esimerkkejä tälläisestä vääristyneestä kaverikuvasta ei tarvitse kaukaa hakea, sillä sama tapahtuu jo ihan kaupan kassallakin. Univormupukuinen myyjä nimilappuineen on asiakkaalle tutumpi kuin ne lukuisat asiakkaat myyjälle ja niinpä sitten se puistokemisti tervehtii toistuvasti sinua nimeltä, olettaen myöskin sinun muistavan hänet. Ei se ihan niin mene.

Tähdet: ***
The Fan