maanantai 26. helmikuuta 2018

Elephant White (2011)

Palkkasoturi tai jotain (ohimennen mainitaan CIA, tottakai) Church (Djimon Hounsou) saa tehtäväkseen lahdata Bangkokissa joukon ihmiskauppiaspahiksia ja hän aikoo toteuttaa tehtävänsä vaikka maksaja rupeaakin jänistämään, sillä nähdessään orjuutettujen naisten hädän on pahan kitkeminen nyt jotain muutakin kuin vain keino saada vuokrarahat kokoon. Seuraa aika tavanomaista ammuskelua.
Välillä jutustellaan elokuvan koomisen sivuhahmon eli limaista asekauppiasta esittävän Kevin Baconin kanssa ja ajoittain Churchin seurassa on jonkinlainen prostituoituaave Mae (Jirantanin Pitakporntrakul) joka toimii omantunnon äänenä.
Sitten taas ammuskellaan.

Elephant White on ilmeisesti ollut thaiohjaaja Prachya Pinkaew yritys lyödä läpi jenkkimarkkinoilla (ts. rahoitus jenkeistä, kieli englanti ja sitä normaalistikin puhuvia näyttelijöitä) jonne ovet taisivat raottua Tony Jaan kanssa tehtyjen elokuvien kuten Ong Bakin avustuksella, mutta yhden illan suhdetta pidemmälle ei vierailu näköjään kantanut koska vastaisuudessa jälleen keskityttiin kotiseudulle. Yleisesti ottaen Elephant Whiten arvostelut eivät ole olleet kovinkaan mairittelevia ja ymmärtääkseni elokuva päätyi aiemmista aikeista huolimatta suoraan dvd:lle joten ilmeisesti kyseessä ei ollut isokaan hitti, vaan jotain joka lipui jonkinlaiseen unohdukseen. Itsekin penkoessani leffahyllyä ja miettiessäni mitä sitä katsoisi huomasin Elephant Whiten kohdalla ajatelleeni ai niin joo, tällainenkin on olemassa ja kenties se havainto sitten selittää jo jotain. 10 miljoonan budjetilla kyseessä ei ollut varmastikaan tuotantoyhtiöille mikään maailmaa järisyttävä riskisijoitus ottaen huomioon, että esimerkiksi vastaavana tapauksena John Woon jenkkibreikki Hard Target oli sekin jo kahdeksan miljoonaa kalliimpi tuotanto ja se oli vuonna 1993. Siispä kenties Pinkaewin kohdalla englanninkielisen elokuvan läpimurron toteutuminen jäi enemmänkin keskinkertaisen lopputuloksen ja sen myötä huomion puutteen jalkoihin kuin esimerkiksi budjettirajoituksiin tai ohjaajan kykyihin. Sanon tämän siksi, että vaikka Elephant White onkin aika suoraan videolle-oloinen elokuva niin ohjaajansa on kuitenkin muualla todistanut osaavansa tehdä mieleen jäävää ja perusmassasta erottuvaa toimintaelokuvaa jota Elephant White ei siis ole vaikka juonen, tms. perusteella olisi edellisten tapaan voinut ollakin, kun eivät ne Pinkaewin edeltävätkään leffat mitään juonen mielikuvituslentoa olleet. Aiemmin mainitsemani John Woo ei tullut mieleen vain ns. jenkkidebyyttinsä vuoksi vaan myös siksi, että vaikka hän onkin saanut englanninkielisessä elokuvassa aikaiseksi varsin viihdyttäviä teoksia niin jokainen lienee huomannut, että siirtyminen HK-toiminnasta amerikkalaiseen myös hidasti hänen elokuviaan. Uskon tässä olevan syynä erilainen elokuvan tekemisen kulttuuri sillä muun muassa Jackie Chan on kertonut, että vaikka piti Rush Hourin tekemisestä niin häntä ärsytti se kuinka mitään ei vain voinut mennä ja tehdä vaan jokainen mitätönkin asia piti käydä läpi monen ihmisen kanssa ja jos ei ollut liiton lupaa tehdä jotain niin sitä ei sitten saanut tehdä vaikka se odotus turhaan jumittikin toimintaa ja asia olisi hoitunut oikeasti tuosta vain. Etenkin vakuutusten kanssa toimiminen oli rasittavaa ja ottaen huomioon kuinka fyysinen näyttelijä Chan on (vrt. Charlie Chaplin, Harold Lloyd tai Buster Keaton) niin vakuutuspiirien tekemät esteet ovat varmastikin olleet lannistavia, mikä lienee huomattavissa jo siitä että kun yleensä Chanin leffojen lopussa blooper reel koostuu epäonnistunista stunteista ovat ne esimerkiksi Rush Hourin kohdalla enimmäkseen dialogin ääntämisongelmia. Tältä hieman John Woon elokuvatkin tuntuivat, HK-action oli muuttunut USActioniksi joka tarkoitti ettei ihan kaikkea saanut tehdä eikä varsinkaan sillä tarmolla kuin halusi ja vaikka Elephant White onkin kuvattu Thaimaassa niin siitä tulee täsmälleen sama ajatus mieleen. Se on ehdottomasti toiminnallinen, mutta aivan kuten Woon ja Chanin kohdalla myös tässä vertailu tekijän aiempiin kotonaan tekemiin elokuviin on pahasta jolloin Elephant White tuntuu hitaalta ja rajoitetulta. Peruskelvollista ammuskelua ei sen enempää. Näyttelijätkään eivät pääasiassa tunnu haluvan nostaa tasoa korkeammalle kun esimerkiksi Hounsou vaikka onkin varsin sopivan oloinen toimintarooliinsa on turhankin ilmeetön muiden samanlaisten seassa. Ainoastaan Bacon tuntuu energiseltä ja uskoisin hänen olleen mukana vain pitääkseen hauskaa ja mitä-lie-aksenttia hän nyt yrittääkään on hän selvän tietoisesti vetämässä läskiksi parrasvalohetkiään koska saa esittää tyyppiä jonka kättelyn jälkeen tekee mieli pyyhkiä kädet. Hitto, Bacon esittää Pimeän uhan Wattoa. Monen esiintymisen ilmeettömyyteen saattoi vaikuttaa se, että suurin osa elokuvan näyttelijöistä ei ole englantia äidinkielenään puhuva mikä kuuluu aika jännittyneen oloisessa lausunnassa ja keskittyminen ääntämiseen on johtanut eräänlaiseen eläytymisen ummetukseen. Nämä samat tyypit kun ovat edelleen jäykkiä, mutta silti huomattavasti luonnollisempia kohtauksissa joissa puhuvat itselleen tutumpaa kieltä.

Tavanomaista pyssynpauketta ja aina silloin kun koetetaan tuoda mukaan jotain thaimaalaista mystiikkaa tulee mieleen Nicolas Cagen Bangkok Dangerous ja hyvä ihmiset, se ei todellakaan ole hyvä asia.
Erityisen tahatonta koomisuutta vakavalla asialla Elephant White luo siinä, että lopputeksteihin on laitettu masentavaa syyllistävää tietoa ihmiskaupasta, siitä kuinka lapsia pakotetaan prostituutioon ja vaikka elokuvan tekijät puuttuvat siihen Hounsoun hahmon myötä joka tunteekin pahaa oloa nähdessään tyttökauppaa tekeviä pahiksia ammuskellen heitä tästä hyvästä, niin lopuksi hän käytännössä luovuttaa antaen ymmärtää ettei asialle voi yhtään mitään. Jos se oli elokuvan olevinaan opetus että voit yrittää mutta et saavuta mitään, niin helvettiäkö sitten enää sen jälkeen huomautetaan sen olevan paha asia kun siitä ei välitä edes sitä edeltävä elokuvaosuus.

Tähdet: **

Ei kommentteja: