perjantai 4. maaliskuuta 2016

Elokuvahaaste 2016: 16. Elokuvan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi

The Adventures of Buckaroo Banzai Across the Eight Dimension! (1984)

Minulla ei ole mielessäni mitään unelmatyötä, sillä vaikka penskana sitä tietenkin vastasi kysymykseen "mikä haluaisit olla isona?" jotain sellaista kuten "palomies", "taiteilija", "200 kiloinen" niin hyvin nopeasti tulin tulokseen, että harrastusta en halua tehdä työkseni jotta en tuntisi sitä velvollisuudekseni ja että jos työstään nauttii, on se tarpeeksi unelmaa joutumatta tyytymään toiveissaan. Minä olen mukavassa työssä, pidän siitä, olen siinä loistava ja niin olin myös edellisessä työssäni, kunnes sen tekeminen ei ollut enää mukavaa ja vaihdoin paikkaa. Aina välillä sanotaan ettei työn tarvitse olla kivaa, sillä sitä ei tehdä jotta olisi mukavaa. Saatana mitä sontapuhetta! Työn pitää nimenomaan olla kivaa jotta sitä haluaa tehdä. Joskus se miellyttävyys peittyy ulkopuolisiin häiriötekijöihin, kuten vaikkapa mitään muuta kuin papereita lukevien konttorirottapomojen päätöksiin, mutta itse päivittäisen työn tulee sivullisista huolimatta olla mukavaa ja minä ainakaan en tee mitään vain pelkästään rahan vuoksi. Mistä syystä minua onkin töissä pirun vaikea houkutella mihinkään vain jotain rahapalkkiota nenän alla heiluttamalla, sillä jos en pidä siitä niin raha ei tee siitä sen miellyttävämpää. Tottakai haluan saada ansaitsemani korvauksen, mutta se ei ole motivaationi jonkin tekemiseen. Heti kun en tunne iloa ja tyydytystä siitä mitä teen nyt, lopetan ja etsin muuta. Tässä en siis huomioi yksittäisiä surkeita päiviä, sillä niitä kohtaa kaikkialla ja pitkin elämää. Ilo ilman satunnaista hallitsematonta tuskaa on itsensä pettämistä, mutta niin kauan kun plussat voittavat miinukset on kaikki hyvin.
Ei minulla siis ole ollut tarvetta unelmoida jostain tietystä työstä, vaikka tokihan olen muiden tavoin välillä ajatellut, että millaistakohan se tai tämä työ olisi. Mutta jos sellainen unelmatyö olisi, ei varmaan mikään voisi ylittää Buckaroo Banzain ammattia: tiedemiesrocktähtikirurgisuperagentti.
Jep, sitä minäkin voisin tehdä.

Buckaroo Banzai (Peter Weller) on neurokirurgi joka päätti huvin vuoksi rakentaa suihkumoottoriauton joka rikkoo ulottuvuuksien välisen rajan ja milloin hän ei ole pelastamassa Maata sitä uhkaavilta vihollisilta, rokkaa hän kybällä tiedemieskollegoista koostetun taustayhtyeensä, The Hong Kong Cavaliersin (Clancy Brown, etc.) kera.
Koe ulottuvuuksien välisen rajan rikkomisesta onnistuu ja sen ohella, että Banzai näkee toisessa maailmassa jotain erikoista, herättää se mielisairaalassa olevan tohtori Lizardon (John Lithgow) huomion, sillä hän oli aikoinaan omissa kokeissaan avannut portin samaan ulottuvuuteen, tuonut sieltä päässään jotain ylimääräistä ja päätynyt siksi pöpilään. Banzai huomasi, että toisessa ulottuvuudessa asustaa vihamielinen muukalaisrotu ja Lizardo on yksi heistä, mutta onneksi omien ystäviensä ohella Banzai on saamassa odottamatonta apua avaruudesta kun Nile Rodgersiksi naamioituneet avaruusolennot ovat saaneet käsiinsä Buckaroo Banzai-sarjakuvia ja tietävät niiden perusteella, että tässä on sankari joka voi estää kaikki vaaralliset elementit. Jotka siis tässä tapauksessa ovat ne ulottuvuusolennot (samaa avaruusolentorotua, mutta jotka vallankaappauksen myötä karkoitettiin toiseen [kahdeksanteen] ulottuvuuteen) jotka ovat suunnitelleet maapallon valtaamista jo vuodesta 1938, jolloin he hypnotisoivat Orson Wellesin esittämään Maailmojen sota-radiokuunnelman jotta kukaan ei lopulta uskoisi avaruusolentojen todellisuudessa hyökänneet, vaan pitäisivät sitä silkkana teatterina. Nyt tohtori Lizardo, joka tunnetaan myös nimellä lordi Whorfin aikoo viimein toteuttaa suunnitelman viimeisen vaiheen ja vallata maapallon tuhomalla sen atomihöyryksi, jotta voisi palata kotiplaneetalleen ja vallata sen, ja todennäköisesti atomihöyrystää.
Onneksi sentään Banzain alkava romanssi nätin Pennyn (Ellen Barkin) kanssa on tolkullinen. Penny kun on tietämättään Alankomaiden kuningattaren ja samalla Banzain edesmenneen ex-vaimon identtinen kaksonen, että sillai.
Niin ja Jeff Goldblum pukeutuu cowboyksi koska voi.

Buckaroo Banzai, tai tarkemmin Superässä Buckaroo Banzai on yksi niistä elokuvista jonka kasetin kulutin penskana puhki ja vielä nykyäänkin katsottuna se on yksi kaikkien aikojen parhaimpia kulttiscifiseikkailuelokuvia. Se vertautuu hieman aikalaiselokuviin kuten Cherry 2000 ja Säpinää Chinatownissa, jonka vuoksi se oli ehkä hieman liian outo jotta olisi tehnyt läpimurtoa massayleisön keskuudessa pysyäkseen vielä vuosiakin myöhemmin mielissä. Ja onhan Buckaroo Banzai outo, mutta se on kiusallisuuden sijaan sitä samanlaisella lämpimän kivalla tavalla kuin miten Wes Andersonin elokuvat ovat. Ilmeisesti Anderson itsekin oli huomannut henkisen yhteyden, sillä Steve Zissoun vedenalainen maailma lainaa hahmojensa loppumarssin suoraan Buckaroo Banzain vastaavasta.
Tekisi kovasti mieleni sanoa tämän vertautuvan myös Paluu tulevaisuuteen-sarjaan sen samankaltaisen leikkimielisyyden ja näyttelijöistä huokuvan vapautuneisuuden vuoksi, mutta siinä missä Marty McFlyn elokuvia voi katsella koko perhe, se tuskin onnistuu tämän tapauksessa. Tai voi onnistuakin, sillä ei tässä esimerkiksi väkivallalla tai muullakaan lapsille sopimattomalla mässäillä, mutta kuvitelkaapa jos Crispin Glover olisi esittänyt jokaista Paluu tulevaisuuteen-hahmoista eikä vain isää, niin Buckaroo Banzai olisi sellainen versio tuosta elokuvasta. Eli kaikki hahmot ovat normaaleimmillaankin vähintäänkin erikoisia, mutta siten pirun hauskoja ja tätä katsoessa tuntuukin siltä, että jokaisella mukana olleella on ollut juurikin hauskaa. Ja kun kivaa pitävien joukossa ovat jo mainittujen ohella muun muassa Vincent Chiavelli ja Christopher Lloyd, niin siinä on ollutkin jo varaa leikata Jamie Lee Curtisin kohtaukset pois.

Ihastuttavia persoonallisia hahmoja, intergalaktisia avaruusolentoja jotka näyttävät kiveksiltä (muistuttavat kumisuudessaan Bad Tasten olentoja) pukeutuneena new romantics-yhtyeeksi, mainion mielikuvituksellisia tehosteita, pähkähullua dialogia ja musiikki jota hyräilemään tuntikausiksi lopputekstien jälkeen.
Bigbooty-niminen avaruusolento joka haluaa että se kirjoitetaan ja lausutaan Bigbooté.
Miksei tämä ole jokaisen suosikkielokuva?

Ainoa mikä minua potuttaa tässä elokuvassa on se ettei koskaan tehty sen lopussa luvattua jatko-osaa: Buckaroo Banzai Againts the World Crime League.
Nyt tosin toivon ettei sitä enää tehdäkään, koska sen olisi pitänyt toteutua jo tuolloin kuin nyt kun tiedämme millaiseksi tietokonekamaksi se tänään päätyisi.

Perfect Tommy: Pictures don't lie. 
Reno: The hell they don't. I met my first wife that way. 

Tähdet: *****

Väittäkää vielä tämän jälkeen etteikö muka tee mieli katsoa:

3 kommenttia:

Cilo kirjoitti...

Viisasta puhetta tuossa alussa. Komppaan joka sanan. Niinhän se on, että harrastukset ovat harrastuksia ja työ on työtä eikä niitä tulisi sekoittaa. Itsekin pyrin siihen, että en koskaan joutuisi sellaiseen asemaan, että inhoaisin työtäni, mutta tekisin sitä rahan takia. Ja joskus on myös niitä päiviä kun miettii, että tuo ja tuokin näyttelijä on minun ikäiseni. Olisiko minunkin pitänyt...?

...noir kirjoitti...

Kurt Cobain saavutti muusikkona globaalin menestyksen ennen kuin täytti 27 vuotta.
Hän oli myös kuollut ominen käsiensä kautta ennen kuin täytti 28 vuotta.

Ihmiset saavuttavat monia asioita pitkin elämäänsä, iällä ei ole merkitystä jos palkinto ei ole jahdin arvoinen.

Tuoppi kirjoitti...

Miksi se vesimeloni oli siellä missä se oli?