Traumatisoitunut rampa, mutta ei enää myöhemmin rampa vietnamveteraani-intiaanisuomies Tim (Chris Robinson) on kaikkien selkärangattomien ystävä, kunhan se tarkoittaa vain ja ainoastaan käärmeitä eikä ihmisiä. Tim haluaisi vain hengailla metsätöllissään käärmeidensä kanssa, mutta yhtä valkoinen mies kuin hän itsekin, sillä selvästikään Chris Robinson ei ole intiaani tulee ja häiritsee häntä. Okei, ehkä Robinson saattaa olla vaikkapa sioux, mutta ihan tosi, ainakin tämän elokuvan perusteella se albiino Me kaksi ja Irenestä on enemmän intiaani kuin hän.
No mutta kuitenkin, valkoinen mies eli cracker on siis alligaattorikenkäkauppias Thomkins (Alex Rocco) joka haluaisi laajentaa valikoimaansa käärmevöihin ja sen ohella että Timin kannattaisi viipaloida omat käärmeensä, voisi hän metsästää niitä lisää Thomkinsin laskuun. Tästä Tim ei järin innostu sillä tottakai Thomkins aikoinaan tapatti käärmemiehen isän samojen bisnesten vuoksi ja ne käärmeet ovat Timille todellakin tärkeämpiä kuin ihmiset, eikä niistä saisi siten edes väärää sanaa sanoa. Thomkinsilla taitaa olla vaikkua korvissa tai jotain sillä hän ei tunnu kuulevan Timin sanoja ja niinpä käärmeitä ruvetaan metsästelemään, jolloin osutaan tietenkin vastatusten käärmemiehen kanssa. Koska Tim on vietnamveteraani niin kukaan ei pärjää hänelle kun turpakäräjät alkavat. Tai siis jos kaikki tekevät kuten tekevät ja säntäävät omaa tyhmyyttään juoksuhiekkaan, niin jep, Tim on voittamaton.
Koska Timillä rupeaa heittämään nupista aika lahjakkaasti, rupeaa kostamaan ihmiskunnalla ja ennen kaikkea Thomkinsille kokemiaan käärmeloukkauksia ja muun
Koska mies ei elä yksin käärmeleivästä, kaappaa Tim Thomkinsin tyttären Susien (Susan Carroll) mukaansa suolle ja lepertelee korvaan lemmenlauseita kuten "haluan raiskata sinut, maata kanssasi ja rakastaa sinua." Ah, kuuletteko tekin linnunlaulua.
Koska Susie erehtyy huomauttamaan Timille ettei tämä kenties ole aivan täysipäinen, päättää mies usuttaa suosikkikäärmeensä Stanleyn (joku käärme) neidin kimppuun, mutta Stan ei olekaan suostuvainen satuttamaan viattomia, jolloin ns. omat koirat purevat. Mökkikin pahus palaa.
Muistatteko sen mahdollisesti urbaanin legendan Babe-elokuvista (en kuitenkaan puhu siitä John Goodmanin elokuvasta. Tai no, ehkä sittenkin), ettäkö kuvauksissa käytetyt siat päätyivät lopulta elokuvantekijöiden ruokapöytään. Tälläinen on tietenkin aika masentavaa kuultavaa, varsinkin kun on juuri katsonut elokuvan jossa tähtieläimen ihmisoikeuksia on puolustettu kovallakin tarmolla, mutta niin vain kuulemma Stanleykin päätyi ohjaaja William Grefen lompakoksi. Shine on you crazy diamond.
Stanleyn juoniselostus antaa ymmärtää sen olevan elokuva jossa käärmeiden paras ystävä pistää jättimadot suorittamaan hyökkäyksiä vihollisiaan kohti ja tokihan sellaiseen viittaavaan toimintaa tapahtuukin, mutta taitaapa olla niin että vain yhden kerran joku käärmeistä tekee käskystä jotain sellaista ja silloin juuri tuo suosikkieläin, Stanley puree pahista käteen. Joka sinänsä on hyödytön teko, koska tuo henkilö on juuri kaulaansa myöten juoksuhiekassa ja hukkuukin siihen ennen kuin mikään muu ehtisi haittaamaa eloa. Kuitenkin pääasiassa elokuvan käärmeet toimivat kuten oikeat eläimet ja niinpä jos niiden päälle ei erikseen hyppää tai aiheuta selvää itsepuolustusta vaativaa uhkaa, niin ne ovat vain että "talk to the hand, because the face ain't listening" ja niinpä tätä ei nyt kannata katsella odotuksilla, että nyt nähdään komennetun käärmearmeijan marssia. Toki ne käärmeet edustavat juurikin eräänlaista armeijaa, sillä Timhän oli traumatisoitunut vietnamveteraani ja syyttää isoa valkoista miestä siitä kuinka tämä komensi (ts. pakotti) punaisen miehen tappamaan keltaisen miehen, ja sen vuoksi hän ei enää luottanut ihmisiin ja oli vetäytynyt erakoksi keskelle suota. Sitten Tim käyttää itse käärmeitä sotilaina ollen täten itse se halveksimansa pomottaja, jonka vuoksi Stanley pistää hanttiin, ollen taas itse siinä vaiheessa Tim. Aah, mitä psykologista aivokaivelua.
No, ei se huono ajatus ole vaikka kyllä se aika kömpelön alleviivaavasti tuodaankin itse elokuvassa esille (eli joku sanoo sen ääneen), mutta se aiheuttaa samanlaisen ongelman kuin mitä tapahtui ensimmäisen Rambon kohdalla. First Blood ei ole imagonsa kaltainen lihaksikas toimintaleokuva kaikkivoipaisesta patriootista, eikä Stanley ole eläinkauhua jossa Brasialian käärmeet tottelevat epäröimättä Mengeleä. Itse asiassa minua hieman häiritsee se, että IMDb lajityypittelee Stanleyn vain ja ainoastaan kauhuksi, kun draama ja jännitys olisivat paikkaansapitävämpiä määreitä. Eipä tämä kyllä juuri mikään kehu ole, sillä niin draama kuin jännityskään eivät ole kovinkaan onnistuneita Stanleyssa, eikä Robinsonin pökkelömäinen esiintyminen saa apua aivan naurettavasta tavasta käyttää musiikkia, joka on joko Carpentersin kaltaista pehmoilua taikka Uuno Turhapuron bum bum bum-bassoilevaa ääniefektiä. Koeta siinä nyt ottaa vakavasti kohtausta jossa traumatisoitunut sotaveteraani saa migreenikohtauksen joka suistaa hänet murhanhimoon ja taustalla soi Seinfeldin siirtymämusiikki. Toki vastaavasti se musiikki taisi olla ainoa seikka jota ei loppujen lopuksi odottanut kokevansa Stanleyssa, sillä ne viet-allegoriat ovat kuitenkin sitä ihan samaa shittiä kuin kaikissa muissakin neljäs heinäkuuta-elokuvissa, ja taas kerran ihminen on ihmiselle peto ja me kaikki olemme samanlaisia paukapäitä.
Ja onhan se surkuhupaisaa mutta silti vain hupaisaa kun aluksi 90 minuuttia selitellään, että vain käärmeet ovat luotettavia ja ansaitsevat kunnioituksemme, ja sitten kuulee että ohjaaja teki pääkäärmeestä lompakon itselleen.
Ehdottomasti kiehtovinta tässä elokuvassa on se, että ne käärmeet ovat tavallisia lemmikkejä, eivätkä tosiaan mitään käskytettäviä zombeja. Se miksi tämä on kiinnostavaa johtuu siitä, että mukana on kuitenkin aika liuta käärmeitä ja yksikään näyttelijä ei tunnu pelkäävän niitä siten kuin ne edustaisivat jotain uhkaa. Mikä tosin johtaa hetkittäin hieman koomisiinkin tilanteisiin kun esimerkiksi sekopää-Timin kaapppaama Susie on vaan, että whateva kun astelee sisään miehen käärmeillä täytettyyn kotiin. Riippumatta siitä ovatko käärmeet pelättävä asia tai ei, niin jos jonkun koti on enemmän suomua kuin puuta, on syytä olla edes hieman hermostunut. Mutta siltikin juuri se miten luonnollisesti käärmeiden kanssa toimitaan ja kuinka oikeilta eläimiltä niiden annetaan vaikuttaa tekee Stanleysta aika harvinaisen ilmestyksen, koska olisi ollut niin kovin helppoa pistää ruutu täyteen kohtauksia jossa käärme sähisee, esittelee hammaskalustoaan ja iskee.
Stanley
2 kommenttia:
Tervehdys, sait tunnustusta osaksesi!
Tattis
Lähetä kommentti