Hauta (The Grave, 1996)

Vankilassa viruvat hiukan tyhmänpuoleiset pikkurikolliset King (Craig Sheffer) ja Tyn (Josh Charles) saavat kuulla vieläkin daijummalta nilkiltä (tavanomaisen ärsyttävä Giovanni Ribisi) mahdollisen legendan jostain rikkaasta edesmennestä henkilöstä, joka oli mahdollisesti haudannut ruumiinsa mukana suunnattoman koruaarteensa. Etenkin King innostuu ajatuksesta ryöstää hauta ja saa maaniteltua hieman skeptisemmän Tyn tehtävään. Niljakkaan korruptoituneen pilleristihomocreepy-ja-varmana-jotain-muutakin-vartijan (John Diehl) avustuksella kaksikko pääseekin pakenemaan ja näin alkaa matka kohti hautaa.

Hakuna Matatalta kuulostava musiikki ei kaikesta roots-hengestään huolimatta oikein tunnu sopivalta tähän elokuvaan. Ei vaikka Shefferin ja kumppaneiden syvän etelän aksentti onkin stereotypioissaan yhtä koomista kuin PVP:n suomidubbaukset.

Hauta on ilmeisen tarkoituksellisesti hieman kieli poskessa oleva elokuva ja siinä on samaa pula-aikahuumoria kuin muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneessa Coenien Voi veljet missä lienet-elokuvassa, mutta siinä missä jälkimmäinen onnistui kieroimmissakin kohdissaan pysyttelemään poissa synkistelystä ja masiksesta, ajautuu Hauta turhan usein sivuraiteille valitsemastaan tyylilajista, eivätkä näin ollen väkivaltainen murhanhimo ja ajattelu ei ole vahvin puoleni-komiikka istu yhteen.

No mutta kuitenkin, King ja Tyn matkaavat siis kohti aarretta ja kohtaavat siinä ohessa kaikenkarvaisia ylivedettyjä Lil' Abnerista repäistyjä hahmoja (mm. Eric Roberts), joista on ilmeisesti koetetttu tehdä tarantinomaisesti rupattelevia bad asseja, mutta päädytty pikemminkin motherfuckeristi kiroileviin Dukes of Hazzardeihin.

Kuinka ollakaan Tyn päätyy kokemaan ennnenaikaisen kuoleman ja King lähes sen, mutta onneksi tarina hauta-aarteesta ehtii levitä ja kaivuuhommiin pääsevät kolme muuta hölmöläistä (Anthony Michael Hall, Donal Logue, Max Perlich).

Hauta ei sisälläkään koruaarrettta, mutta sentään vihjeen siitä mistä sen saattaisi löytää. Niinpä tie vie maanalaisiin tunneleihin, mutta Kingin juoruileva suu on vetänyt peräään jonkun muunkin joka halajaa itselleen etsittyä aarretta. Tunnelin ovi sulkeutuu ja hauta on saamassa uusia asukkaita. Välillä toivoin, että se olisi minä.

Pahuksen epätasaisesti komiikkaa ja jännitystä yhdistelevä Hauta ei ainakaan paranna asemiaan musiikkivalinnoillaan joiden valintalogiikka lienee ollut "pistetään se kaikkein hillbillymäisin takaa-ajoviisu soimaan", sillä mikäpä kielisi eniten piinaavasta ahdistuksesta kuin oljenkorsi hampaissa ja pontikka, mutta ajoittain elokuva onnistuu eräänlaisessä It's a Mad, Mad, Mad, Mad Worldin absurdismin yhdistämisessä synkeään trilleriin. Musiikissakin onnistutaan hetkittäin, sillä niiden hilipatipippaarallien joukossa on arvokasta kunnianosoitusta Ry Cooderin kitaravaikeroinnille. Aivan liian vähän sitä, mutta ainakin ohikiitävän hetken verran.

Mutta tosiaan, pahuksen epätasaisesta elokuvasta on kyse ja suurin osa tälläisestä tuntuu selvältä mokailulta, sillä kun esimerkiksi Diehlin aksentti vaihtuu kesken elokuvan ilman perustelua (luonteen muutoksen uskon johtuvan hahmon laskelmoivuudesta) niin se vaikuttaa vain virheeltä, ei suunnitellulta.

Pientä sopeutumisongelmaa aiheuttaa elokuvan käsitys tapahtuma-ajasta. Tässä ei kyllä nähdäkseni missään vaiheessa kerrottu mikä on tarinan kuluva vuosi, mutta kun elokuva tuntuu hyppelehtivän jostain 30-luvulta ysäriin, niin hetken aikaa se tuntuu hyvinkin rasittavalta. Kuitenkin vaikka se loppuun saakka vaikuttaa pelkältä virheeltä niin jossain vaiheessa se alkaa tuntumaan melkeinpä veikeältä tavalta olla muka ajaton.

Aiemmista elokuvamaininnoista huolimatta alan kallistua siihen käsitykseen, että suorin vertailukohde ja tekoajallisesti sopivin esikuva on Danny Boylen Shallow Grave. Enkä viittaa sillä nimeen, vaan etenkin molempien elokuvien tapaan esittää tarinaa pienen kaveriryhmän suhteiden muutoksesta ahneuden edessä ja sitä kuinka molemmat elokuvat kulkevat loppuaan kohden enemmän ja enemmän synkempiin tunnelmiin. Toki Haudan punaniskahuumori ja kömpelyys vesittävät sen mahdollisuuksia olla tehokkaasti nautinnollinen ja uusintakatseluja kestävä, mutta jonkinlaisen kulttiarvostuksen sille suon (ja sitä se ilmeisesti jonkin verran nauttiikin).

Haudan lopputwisti on p*skimpia koskaan ja johdatus siihen on tehty niin naurettavasti, että tekee mieli purra kasetin reunasta pala irti.

Kansikuva valehtelee. Sheffer ei ole pukeutunut noin, eikä elokuvan hautuumaakaan ole tuollainen.

Tähdet: *
Hauta