Hannu ja Kerttu: noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters, 2013)

Kaksi lasta, Hannu ja Kerttu hylätään metsään. He kohtaavat piparkakkutalossa asuvan noidan joka aikoo pistää heidät pataan, mutta päätyykin itse sinne.

Älkää nyt hulluja puhuko, kuka muka sellaista tarinaa haluaa elokuvalta? Joten kuitataan se klassinen osuus pikaisella johdatuksella itse noitajahtiin, sillä jatko-osamaisessa tarinassa aikuisikään ulottuneet Hannu (Jeremy Renner) ja Kerttu (Gemma Arterton) ovat ryhtyneet aiemmista kokemuksistaan viisastuneina palkkiometsästäjiksi, jotka ovat erikoistuneet noitien jahtaamiseen. He ovat sankareita samalla kun Matthew Hopkins saa kuraa niskaansa.

Noitavainot ovatkin meneillään ja niissä tapahtuu odotettuja ylilyöntejä, jolloin auta armias jos sinulla on vaikkapa punaiset hiukset. KILL IT WITH FIRE! Onneksi Hannu ja Kerttu ovat oikeamielisiä ja estävät kyläläisiä tappamasta Pihla Viitalaa, mutta jos ei hän niin kuka sitten on kuitenkin tyhjentänyt paikkakunnan pienistä lapsista ja tämä syyllinen on saatettava vastuuseen teoistaan. Ilmeneekin, että mikä lie suurnoita Muriel (Famke Janssen) on uhraamassa lapsikatrasta jotta saisi heidän avullaan kehiteltyä liemen joka tekisi noidista voitamattomia. Joten ei enää kill it with fire.

Muista näistä nykyään suht' trendikkäistä Hollywoodin satuelokuvista (kuten Lumikki ja metsästäjä) Hannu ja Kerttu: noitajahti eroaa hivenen ollessaan huumorintajultaan lähempänä niitä smashuptarinoita kuten Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit taikka Abraham Lincoln - Vampire Hunter. Minkä vuoksi toisin kuin voisi olettaa pelkän kannen ja ennakkoluulojen perusteella, on Hannu ja Kerttu pelkkien tehostepäivityksien ohella panostanut ainakin jonkin verran katsojen kunnioitukseen, eikä siten elokuva ole pelkästään kaikkien lompakoita kosiskeleva halinallemainen kiiltokuva. On lajityyppiparodiaa osoittamalla kuinka hassua tälläinen tarina voi olla tekemällä pääkaksikosta aikansa mediajulkkiksia, on aika brutaalia, veristäkin toimintaa, paljasta pintaa ja kirosanojakin lentelee ilman John McClane-sensuuria. Visuaalisesti, vauhdiltaan ja oikeastaan tarinallisestikin tämä on kuin Hugh Jackmanin Van Helsing olisi korvannut Johnny Deppin Sleepy Hollowissa. Siispä jälkimmäisen mustanpuhuvuus on saanut osakseen turboahdettua toimintaa, enemmän steampunkahtavaa lookkia ja valitettavasti myös aivan turhan paljon sitä vanhelsingmaista tietokoneiden suorituskykyyn luottavaa tehostevirtaa. Se nyt kuitenkin on sen verran normaalia ettei siitä jaksa suuremmin välittää ja jos jotain todellista nurinaa koin Hannua ja Kerttua katsoessani, liittyi se elokuvan keskittymiskykyyn. Tämä nyt on kuitenkin pelkkää hetkelliseksi tarkoitettua viihdykettä, jolloin sitä katsoessa ei nyt tulekaan tehdä muuta kuin tappaa aikaa elokuvan keston verran ja sitten siirtyä uusiin haasteisiin, mutta silti hyväksyen elokuvan popcornaatteen on se hieman ärsyttävää kun kaikki hivenenkin ajatuksia vaativa tunnutaan jättävän kesken koska on niin samperin kiire kaikkialle mättämään kaikkea pataan. Okei, Hannu ja Kerttu ovat toimintasankareita eikä täten heidän odotakaan ottavan hihastaan mitään Gil Grissomia peliin, mutta miksi sitten joukkoon on pitänyt laittaa hetkiä joissa he tosiaankin pyrkivät osoittamaan miten ratkovat juttuja todisteiden perusteella, ja sitten jättää kaikki sellainen vain vihjailuiksi kun on kiire heittämään ihmisiä ovien läpi ja hyppiä kungfuilemassa. Elokuvan kärsimättömän leikkauksen ja pituuden (88min.) perusteella voisinkin uskoa, että tarkoitus oli tehdä hieman pitempi tapaus, josta sitten on leikattu oletetun hidastuneisuuden vuoksi pätkiä pois ja se on sitten johtanut adhd-kokonaisuuteen. Joten vaikka tämä on sisältönsä vuoksi suunnattu pienemmälle yleisölle kuin jokin Kristen Stewartin satuelokuva, niin se on koetettu leikata jälkimmäiseksi ja täten sitä melkein toivoisi, että Hannusta ja Kertusta julkaistaisiin jonkinlainen director's cut (ellei ole jo) jotta näkisi olivatko taas tuottajilla ja ennakkonäytösten idiooteilla sormensa pelissä.

Tai kenties se tietty keskeneräisyys ei johdukaan halusta nopeuttaa vauhtia, vaan jättää haluamaan lisää ja tällöin tämän elokuvan merkitys onkin toimia vain hahmojen esittelynä, sillä etenkin loppu vinkkaa jatko-osista ja täten mahdollisuudesta edes jotenkin syventää sisältöä, mutta vasta tulevan matkan varrella.

No kuitenkin, varsin mukava toimintaseikkailu Hannu ja Kerttu on, vaikkakin jättää lievästä aikuismaisesta yllätyksestään huolimatta toivomaan todellista rohkeaa otetta. Tämä olisi siis kaivannut enemmän Army of Darknessia. Groovy!

Pihla Viitalasta pitää sanoa sen verran, että vaikka hänen roolinsa ei nyt järin haastavan oloinen tunnu olevan, eikä hänen roolihahmonsa dialogimäärästä huolimatta sano mitään merkittävää ja ole siten todellisessa äänessä, niin toisin kuin yleensä näiden hehkutettujen suominäyttelijä jenkkileffoissa-roolien kohdalla ei hän ole mukana vain vilauttamassa peppua (vrt. Irina Björklund) taikka ottamassa hetkellisesti pataan (vrt. Peter Franzén), vaan on näkyvästi mukana alusta loppuun saakka ja siten todellakin merkittävästi esillä. Mitenkään siis vähättelemättä noita mainittuja esimerkkejä, mutta onhan siinä oikeasti eroa tuntuuko rooli vain suhteiden avulla saadulta (vaikka se ei sitä olisi) vilauttamiselta, kuin todelliselta työltä. Viitalan osuus on sellainen, että sen voi olettaa tuovan lisää rooleja samalta suunnalta, kun pelkkä takamuksen esittely - oli se kuinka nätti tahansa - ei sellaista yleensä lupaile.

Tähdet: ***

Hannu ja Kerttu: noitajahti