Paholaisen lapsenvahti (The Guardian, 1990)

Jo muinaiset druidit sen tiesivät. Puilla on sielu. Jotkut ovat hyviä puita ja jotkut pahoja puita. These are their stories. Bu dum!

Phil (Dwier Brown) ja Kate (Carey Lowell) ovat onnellinen nuoripari joka edellisen uuden rahakkaamman työn perässä muuttaa muualla, mutta mitä väliä sillä on minne, kun se ei kerran liity oleellisesti mihinkään. Pian Kate putkauttaa ilmoille pojan ja kaikki on yhtä unelmaa. On siis aika astua ihmisarvoasteikossa aiempaa porvarillisemmalle tasolla ja ryhtyä työnantajiksi, joka tässä tapauksessa tarkoittaa ihmiskauppaa lapsenvahdin palkkaamisen muodossa. Camilla (Jenny Seagrove) vaikuttaa soveliaalta vaihtoehdolta ja miksei vaikuttaisikaan hänen jäädessä ainoaksi sellaiseksi kun muut ehdokkaat kokevat odotettuja kuolemia (no okei, näemme vain yhden hengenlähdön, mutta eiköhän ne muutkin kuolleet). Tottakai Camilla junaili itsensä poikavauvan hoitajaksi aikeenaan syöttää lapsi paholaispuulle.

Siinä sivussa sitten aiheutetaan tuttuja seksuaalisia sydämentykytyksiä perheen isälle ja lahtaillaan liian lähelle pääseviä ihmisiä. Toki positiivista on se, että tavanomaisen leipäveitsikuoleman sijaan raiskaavat jengiläiset, uteliaat naapurit ja muut kohtaavat paljon juurekkaampia kohtaloita. Tosin jos on mentävä niin "having your nuts bit off by a Laplander, that's the way I wanna go."

Polttopuiksi tuollainen paha puu joutaa, joten saha laulamaan.

Käsikirjoittaja koki hermoromahduksen, naispääosan esittäjä inhosi lopputulosta, ohjaaja otti käyttöön Alan Smitheen ja elokuvakriitikko Roger Ebert "named the picture one of his most hated films of all-time." William Friedkin vieläpä teki niin, että elämäkerrassaan jätti vain kaksi elokuvaansa mainitsematta ja Paholaisen lapsenvahti on toinen niistä.

No, Paholaisen lapsenvahti saattaa hyvinkin olla huonoin Friedkinin ohjaustöistä, mutta hei, sen pitäisi vähintään oksentaa orpolapsen päälle ollakseen edes hivenenkään niin huono kuin yksikään Ulli Lommelin elokuva. Mutta joo, eipä tämä mikään erityisen hyvä elokuva ole. Muistelen kyllä pitäneeni Paholaisen lapsenvahdista silloin kun itse olin paholaisen vahtima lapsi, mutta näemmä aika on kullannut muistoja. Ei tämä sontaa ole, mutta kieltämättä se on mennyt hieman yli viimeisen käyttöpäivänsä.

Joskin olen aika varma, että ainakin pieni osa elokuvan saamista negatiivisista kommenteista juontuu kannessakin olevasta maininnasta: "Manaajan ohjaajalta." Siinä on kauhuelokuvaa ajatellen aika painava taakka kannettavana. Paholaisen lapsenvahti kun ei ole yhtä hyvällä tavalla muistettava teos, ei yhtä harkittu ja sen shokkiarvoa sisältävät kohtaukset eivät ole yhtä mielikuvituksellisia. Joskin jälkimmäiseen liittyen mukana on mainio peterjacksonmainen puunsahausgorekohtaus. Paholaisen lapsenvahti vaikuttaa juuri ongelmiensa kaltaiselta elokuvalta. Mieleen tulevatkin sellaiset elokuvat kuten Highlander 2 ja Supernova (ohjaus Walter Hill, ei kun Francis Ford Coppola, ei kun Jack Sholder). Kyllä sieltä joukosta bongaa kelvollisia ideoita, suht' taidokkaasti toteutettuja hetkiä ja viitteitä siitä että Friedkin oli varmasti halunnut saada druiditappajapuu-tarinasta jotain tolkullista aikaiseksi, mutta joutui jossain vaiheessa itsekin toteamaan, että tämä on kertomus druiditappajapuusta. Siispä puisevaa näyttelemistä, hukattuja mahdollisuuksia, pieniä ihan hyviä hetkiä ja Laihialaiset kuljettavat säkillä valoa. Erityisen outoa on se, että jotenkin Paholaisen lapsenvahti onnistuu tekemään kaikista statisteja. Jopa näkyvimmät näyttelijät (ts. vain Jenny Seagrove) tuntuvat unohtuvan taustalle ja lopussa herää toistuvasti kysymys "kuka toi on?"

Pahinta lienee kuitenkin se, että ollakseen William Friednkin-elokuva on Paholaisen lapsenvahti kuka tahansa liukuhihnaohjaaja-elokuva.

Se tosin on todettava, että Jenny Seagroven vaatimukset poistaa druidijutut sun muut yliluonnollisuudet ja tehdä elokuvasta enemmän hänen itsensä esimerkkinä mainitseman Käsi joka kehto keinuttaa-tyylinen lapsenvahtitrilleri olisi ollut varmasti yhtälailla väärä idea. Sanon tämän siksi, että ainakaanSeagroven oman esiintymisen perusteella se tuskin olisi ollut yhtään sen parempi ja pahemmassa tapauksessa kyseessä olisi ollut nykyistä kehnompikin elokuva, koska ainakin tässä muodossaan Paholaisen lapsenvahdin saama jonkinlainen kulttisuosio on ansaittu. Ilman niitä druidipuuhommeleita sun muita olisi ehkä saatu vakaampi elokuva aikaiseksi, mutta mahdollisesti myös puisevampi.

Muistatteko Poltergeistista sen kohtauksen jossa puu pillastui? Paholaisen lapsenvahti on se kohtaus venytettyä puolitoistatuntiseksi. Plus hieman alastomuutta, hieman nolostuttavia mystiikkapuheita ja veritehosteita.

Tähdet: **
Paholaisen lapsenvahti