Mickillä (Leigh McCloskey) on hommat hanskassa. Rakastava vaimo Susie (Nancy Everhard) jota pusutella ja kukoistava puutarha-tai ehkä se on jotain muuta, kuten vaikkapa ravintola-yritys jota myöskin pusutella. Lisää hyviä uutisia on tulossa kun Susie aikoo kertoa olevansa raskaana. Aurinkokin paistaa. Mikään ei voisi pilata tätä päivää. Tai no, ehkäpä pankkia ryöstävät veljekset Joe (Joe Dallesandro) ja Ray (Chris Nash) onnistuvat siinä, etenkin kun Joe on niin Joe, että kaimanäyttelijänsä ohella hän on tatuoittanut käteensä nimen Joe. Tapahtuu siis niin, että kun poliisit lyijyttävät Rayn niin Joe tekee saman Susielle ja kunhan läpikäydään epäonninen oikeustaisto, pääsee Ray kuin niin sanottu koira veräjästä.
En tiedä onko se nyt varsinaisesti kaksoiskosto, mutta kaksi niitä ainakin tuntuu olevan kun Mick haluaa kostaa Raylle Susien kuoleman ja Ray puolestaan haluaa kostaa Mickille... Mickinä olemisen?
Erittäin huonosti toteutettu tavanomainen oman käden oikeus-tarina. Teki oikeasti fyysisesti kipeää katsoa tätä löysästi etenevää junaonnettomuutta. Märkä rättikin on enemmän täynnä jännitystä ja se on varmasti parempi näyttelijäkin kuin Warholin kultapoika Joe Dallesandro. No, eivätpä nuo muutkaan tässä elokuvassa olevat juuri hurraa-huutoja ansaitse osakseen.
Älkää vain näyttäkö tätä elämäm kolulaisille, sillä he saavat vielä lisää vääriä ajatuksia päähänsä kokiessaan Kaksoiskoston kansallista ylpeyttä. Elokuvan alkutekstit sijoitetaan jenkkilipun päälle, sankari ensin poliisien kielloista huolimatta ampuu aseettoman pahiksen ja sitten ilkimys hirtetään jenkkilippuun, ja kunhan ollaan pariin otteeseen kuultu jenkkianthemia voi vapaa sankari lopussa katsella ylpeänä kuinka jenkkilippu nostetaan salkoon. The American way.
Kaksoiskosto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti