Devil (2010)

Viisi ihmistä jää jumiin hissiin. Yksi heistä on Saatana.

M. Night Shyamalanin kirjoittamana elokuva on aikalailla hänen oloisensakin, joten sama se kuka tällä kertaa istui ohjaajanpallilla.

Mukana on siis erittäinkin hyvää ideaa mukana, mutta Shyamalanille tavanomaisesti alussa hyvin nokkelalta vaikuttava tarina muuttuu väkinäiseksi erikoisuuden tavoitteluksi ja egotrippailuksi jossa koetetaan todistella älyllistä ylemmyyttä vertailussa oikeastaan mihin tahansa muuhun sen hetkiseen elokuvaan (sanotaan tarkemmin että trillereihin). Hieman kun oltaisi peruutettu ja huomattu ajoissa mihin ne nokkeluudet oikeasti loppuvat, niin kyseessä olisi ainakin tarinallisesti loistava elokuva. Viisi ihmistä jumissa hississä ja yksi heistä on Saatana. Se olisi ollut tarpeeksi. Mutta tietenkään hahmojen väliseksi aivopeliksi ei ole riittänyt neljä tuikitavallista ihmistä ja yksi ei-niin-tavallinen, vaan jokaisen on pitänyt olla ns. toisistaan erottuva (sukupuolet, ihonvärit, luonteet, etc.) ja tottakai jokaisella on jonkinlainen salattu (yleensä toisiin mukana oleviin hahmoihin liittyvä) historia jonka vuoksi juuri he ovat valittuja tähän tilanteeseen. Ei mitenkään erikoinen ratkaisu kertomukselle jossa pieni ryhmä ihmisiä on suljettuna pienehköön tilaan ja juuri siksi niin kovin kulunut, mutta Shyamalanin tapa pyrkiä ylensyötettyyn kryptisyyteen ei tee hahmoista taikka tilanteista aiempaa erikoisempia, vain tekonokkelampia. Tämä siis kärsii samanlaisesta ongelmasta kuin ne monien tarinoiden draamaelokuvat joissa ei millään voi olla oikeasti yhtä harmitonta, tavallista ihmistä jäsenistössään, vaan jokaisen pitää olla narkkari, huora, elämäntapaohjaaja, juppihippipunkkari ja vaihdan paikkaa, koska kukaan ei voi olla vain kaupan kassa jolla ei ole elämässään suurta dramatiikkaa. Ostan arvan, voitan kaksi euroa. Ostan toisen, en voita mitään. Arkea, ei muuta. Ja vaikka toki jokainen on ainakin olevinaan erilainen ja uniikki (paitsi Uniikki) niin ei tarvitse kuin vilkaista mitä tahansa keskustelupalstaa huomatakseen, että sen eräänlaisessa suljetussa tilassa juuri ne tavalliset ihmiset synnyttävät suurimmat pelkotilat olemalla omia itsejään, mutta tietenkin tiivistyen joukossa tyhmemmiksi. Siihen ei siis tarvita viittä ihmistä joilla jokaisella on jokin mystinen salaisuus historiassaan. Shyamalanin olisikin kenties ollut parempi kirjoittaa tarina jossa yksi ihminen ja neljää Saatanaa jää jumiin hissiin.

Devilin klaustrofobia (ei tule sekoittaa Levyraadin pelkoon, eli klasufobiaan) menettää tehonsa tapahtumien hyppiessä aivan liian ahkerasti hissin ulkopuolelle ja 80 minuuttisella mysteerillä ei oikein olisi varaa hukata kasvavaa jännitystä, jonka se nyt tekee yhtä hyvin kuin mainoskanavat mille tahansa elokuvalle.

Hyvä idea, hiukan rasittavaksi muodostuva toteutus, mutta jos Shyamalan päättäisi siirtää ideansa televisiosarjan muotoon (vrt. Masters of Horror) niin kyllä tälläisillä Devileillä saisi aikaiseksi varsin seurattavaa shittiä. Devilhän on yksi Shyamalanin muiden tehtäväksi tarkoitetuista tarinoista (The Night Chronicles) ja visuaalisessa toteutuksessa sekä näyttelijävalinnoissa on jotain kovasti televisiohenkistä, jonka vuoksi konsepti olisi omiaan töllöön.

Sellaisena jos Devilin näkee, niin kyseessä on varsin hyvä kauhusarjan jakso. Ja koska kyseessä ei ole itsensä Shyamalanin ohjaama elokuva, niin toki sillä tavoin on varmasti saatu ne kaikkein rasittavimmat älyttömyydet karsittua pois, mutta John Erick Dowdle ei tällä todista omaavana yhtään sen suurempaa mielikuvitusta ja henkilökohtaista näkemystä kuin Recistä tekemällään yksi yhteen-remakella, Karanteenilla.

Jos joku ei heti arvaa kuka se Saatana on, niin c'mon hei, älä huijaa.

Tähdet: **
Devil