perjantai 6. marraskuuta 2009

Elää Ja Kuolla L.A.:ssa (To Live And Die In L.A., 1985)

William Friedkin on tehnyt useita keskenään hyvinkin erilaisia elokuvia. Osa onnistuneempia kuin toiset, mutta vähintään ohjaajan valinnat ovat osoittautuneet useasti mielenkiintoisiksi. Siellä on elokuvia kuten Sorcerer, Bug, Manaaja ja vaikkapa Kovaotteiset Miehet, joita keskenään vertailemalla on vaikea päätellä kyseessä olleen saman ohjaajan kussakin. Tietenkin on positiivista että ohjaaja osaa olla moniulotteinen, mutta tunnistettavuus on monien monipuolistenkin ohjaajien,,, no,,, tunniste. Kun katsoo vaikkapa Spielbergin, Scorsesen ja Cronenbergin elokuvia, niin lajityypistä huolimatta ne tunnistaa yleensä ohjaajansa teoksiksi tietämättä tekijän nimeä. Friedkinillä ei tunnu oikein olevan sellaista kiveen hakattua tyyliä jonka perusteella voisi aina sanoa kuka on luotsina. Tämä ei ole negatiivinen seikka, mutta mainitaan silti että sen tunnistettavuuden puute on jättänyt Friedkinin hieman kasvottomaksi. Ehkä hänet voidaan lievästi profiloida rikoselokuvien tekijäksi, sillä pääpaino on trillerigenressä. Mutta kun siihenkin kuuluu elokuvia sieltä Kovaotteisista Miehistä Jadeen, niin mitäpä siihen voi sanoa. Toivottavasti Friedkin jatkaa samalla linjalla, sillä on aina mielenkiintoista nähdä mitä nyt taas tapahtuu.

Tämä koko Friedkinin kasvottomuus tuli mieleeni tästä Elää Ja Kuolla L.A.:ssa elokuvasta, sillä jos ei paremmin tietäisi niin en yhtään ihmettele jos ihmiset sekoittavat tämän Michael Mannin tekosiin. Mann on erikoistunut juuri tälläisiin eräänlaisiin ultracooleihin juppirikoselokuviin, kuten Heat, Collateral, Thief ja Miami Vicen tulemiset.


Richard Chance (William Petersen) on kuumapäinen liittovaltion agentti joka polttaa kynttilöitä molemmista päistä, sytyttelee siltoja takanaan ja elää veitsenterällä.
Chance ottaa asiat henkilökohtaisesti.
Kun jäljitettävänä oleva nerokas rahanväärentäjä Rick Masters (Willem Dafoe) kylmää hänen juuri eläkkeelle jäävän parinsa, ottaa Chance sen hyvin, hyvin henkilökohtaisesti.
Chance saa uuden parin John Vucovichin (John Pankow) ja Mastersin pyydystäminen saa uutta potkua.
Mastersin asianajaja Bob Grimes (Dean Stockwell) on kyllästynyt pomputteluun ja ehdottaa Vucovichille mahdollisuutta saada Masters kiinni. Vucovich ja Chance esiintyvät asiakkaina Mastersille, jonka pitäisi siis saada aikaiseksi iso kasa väärennettyjä seteleitä. Ongelmaksi nousee vain se että Chancen ja Vucovichin esimiehet eivät suostu järjestelyyn ja Chance houkuttelee Vucovichin mukaan suoranaiseen rikokseen saadakseen feikkidiilin onnistumaan. Suunnitelma alkaa mennä poskelleen ja Vucovich hakee apua Grimesilta, joka ei ollessaan myös Mastersin asianajaja ole valmis valitsemaan lopullisesti puoliaan. Niinpä Vucovich alkaa tuntea olonsa umpikujaan ajetuksi, sillä Chancen ”hinnalla millä hyvänsä”-mentaliteetti vaatii liikaa viattomia uhreja.
Chancen kuumapäisyys koituu hänen kohtalokseen ja asiat jäävät Vucovichin ja Mastersin harteille selvitettäviksi.


Elää Ja Kuolla L.A.:ssa muistuttaa kovasti Miami Vicea, mikä johtunee kovasti elokuvan visuaalisesta tyylistä ja kahden kytän yhteistyöstä, etenkin kun Chance muistuttaa jokseekin Sonny Crockettia. Ei ehkä liene siis ihme että aikoinaan Michael Mann syyttikin Friedkinia plagioinnista. Mutta nyt elokuvaa katsoessa on todettava että ainakin Miami Vicen elokuvaversio kalpenee tämän rinnalla, sillä tämä onnistuu oikeastaan kaikessa missä se ei onnistunut. Hahmot ovat uskottavampia, tarina paremmin raiteillaan ja molempien elokuvien pääteema lojaaliudesta tulee tässä vahvemmin esille.
Chance tuntee olevansa velkaa edelliselle parilleen ja haluaa siksi keinoja kaihtamatta Mastersin kiinni. Chance on kuitenkin luonteeltaan sellainen, että kyseessä on vain tekosyy jolla todistella muille motiivia Mastersin pyydystämisestä. Todellisuudessa Chance on vain jääräpää joka pystyy toimimaan vain yksi ajatus kerrallaan ja jos se ei olisi Masters, niin se olisi kuka tahansa muu rikollinen.
Masters odottaa omilta apulaisiltaan sokeaa uskoa itseensä ja jos hän ei usko saavansa sitä, niin tällä henkilöllä ei ole virkaa hänen elämässään. Vastaavasti Mastersin apulaiset eivät suostu lavertelemaan tästä edes siinä vaiheessa kun Masters ei enää usko heidän lojaalisuuteensa ja on valmis pistämään apulaisensa hengiltä.
Vucovich taas vasten tahtoaankin on valmis tuhoamaan uransa ja elämänsä vain koska on Chancen pari ja ei voi pettää tätä siksi.
Sitten on vielä Grimes joka on sekä Vucovichin että Mastersin asianajaja ja lojaali molemmille, mutta silti valmis pettämään tilaisuuden tullen molemmat.
Näitä vastaavia esimerkkejä tulee esille myös marginaalihahmoissa. L.A.:n kantava teema tuntuukin siis olevan jonkinlainen yksi käsi pesee toista ja se toimii erinomaisesti.


Näyttelijät tekevät kauttaaltaan varsin onnistunutta työtä ja vaikka William Petersen istuu C.S.I-rooliinsa ihan hyvin, niin on pakko ihmetellä että mitä hänelle on tapahtunut. L.A.:n aikoihin Petersen tuntui olevan paljon monipuolisempi ja haastavampi näyttelijä kuin nykyään. Esimerkkinä silloinen Psykopaatin Jäljillä.
L.A.:n kohdalla on kuitenkin nostettava muiden yläpuolelle Willem Dafoe Rick Mastersina. Mikä ei ole vaikeaa, sillä Dafoe nouseee usein liiankin helposti elokuvissaan muiden ylitse. Rick Masters on kiehtova hahmo. Lahjakas taiteilija joka maalaa ja polttaa työnsä heti perään. Hänelle täydellisen väärennöksen tekeminen on kunniakysymys, ei pelkkää bisnestä. Mutta kun kyseessä on nimenomaan bisnes, niin hän ei suostu hyväksymään virheitä niin omalta kuin muidenkaan osalta. Tämä taiteilijan ja väkivaltaisen bisnesmiehen kombinaatio on kuin luotu Dafoen esitettäväksi.


Rakastan elokuvan alkua jossa Dafoe polttaa maalauksensa.


Elokuvan musiikki on aivan kohdillaan, mutta olen aina pitänyt huvittavana sitä että jos kuuntelen elokuvan musiikista vastaavaa Wang Chungia levyltä, niin en osaa laisinkaan kuvitella sitä tavaraa osana kovaksikeitettyä rikoselokuvaa. Sillä kyseessä on aika sanotaanko, nynnyn kuuloista poppausta. Mutta kun katsoo itse elokuvaa niin Wang Chungin new waivaus istuu siihen kuin nyrkki palleaan. Se on juuri täydellistä kasarijuppihelinää kuvaamaan kasarijuppitoimintaa.


Elokuvan rakenne on tehty sellaiseksi, että mitä pidemmälle mennään niin sitä synkempään metsään eksytään. Elokuvan alkupuoli tuo kaikkine pastelliväreineen ja poseerauksineen mieleen hyvin stereotyyppisen kasarimielikuvan ja elokuva näyttääkin välillä enemmän Duran Duranin musiikkivideolta kuin oikealta elokuvalta. Sitten elokuva ottaa hieman puolenvälin jälkeen tyylikseen hyvinkin vahvan negatiivisuuden ja lopulta elokuva ei tarjoakaan katsojalle mitään sankariloppua, vaan kaikille käy henkilöstä huolimatta suht' dramaattisesti ja lopusta jää hieman paha maku suuhun.

Tuo mainitsemani paha maku, ei ole elokuvan ja siitä nauttimisen kannalta negatiivinen seikka, sillä kyseessä on aivan oieka tapa lopettaa kyseinen elokuva.

Elää Ja Kuolla L.A.:ssa on juppimeininkiä yhdistettynä nihilismiin. Ehkeivät ne muutoinkaan ole niin kaukana ole toisistaan.


Visuaalista karkkia, ajoittain hyvinkin väkivaltainen ja mikä parasta, hyvä tarina hyvillä näyttelijöillä.
Heille jotka pitävät Scorsesesta, Mannista ja Tarantinosta. Ette pety ja jos petytte, niin en usko.


Tähdet: *****
Elää Ja Kuolla L.A.:ssa

...NOIR

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä arvostelu. Olisi kivaa lukea kirjottamasi arvostelu Manhunterista.

...noir kirjoitti...

On se ollut suunnitelmissa, mutta aikomuksena osana Hannibal-putkea, jolloin ensin pitäisi löytää se aivan kauhea Nuori Hannibal uudelleen katsottavaksi.