Ikävä kyllä ei, sillä tämä osoittautuikin varsin miellyttäväksi halpistieteisjännäriksi.
Dale Hunter (Michael Muhney) on mainostoimistossa työskentelevä urakiipijä joka rupeaa näkemään outoja unia joissa hän enimmäkseen laskee liukumäkeä. Hereillä ollessaan hän rupeaa saamaan äkillisiä kipukohtauksia joiden yhteydessä kuvajaiset silmissä pikselöityvät, ympäristöön rupeaa ilmestymään tuotekoodeja ja muuta sellaista perinteistä keinotodellisuuden ilmentymiä. Dale alkaa siis ymmärtämään että hänen ja muiden kokema todellisuus ei olekaan totta ja asiaankuuluvasti Dale haluaa poistua siitä tilasta ja ottaa vastaan oikean maailman. Tämä oikea maailma esiintyy tietenkin Dalen silmissä jonkinlaisena post apokalyptisena kaatopaikkana jossa ihmiset mätänevät paikoilleen ja kaikkialla on kurjuutta ja muuta ikävää. Dale saa avukseen kirajstonhoitaja Wendyn (Tasma Walton) joka ei niinkään näe oikeaa todellisuutta, mutta koska hän on kirjastossa töissä, niin hän uskoo maailman olevan oikeasti erilainen kuin miten se nyt koetaan. Mitä hittoa? Miten se kirjastohoitajan ammatti vaikuttaa todellisuuskuvan muodostamiseen? No, kaikille siis luodaan päähän tätä virtuaalitodellisuutta samaan tapaan kuin vaikkapa The Matrixissa tehdään, mutta jostain syystä kirjastossa on julmetusti kirjoja joista voi lukea millainen maailma oikeasti on. Esimerkiksi keinotodellisuudessa Kurt Cobain tekee lastenlauluja ja Marilyn Monroe näyttelee Leonardo DiCaprion kanssa, mutta kirjoista voi lukea että näin ei ollut, eikä ole. Pistää vain ihmetyttämään että jos joka ainoa ihminen elää tässä valheutopiassa, niin miksi kirjastossa ylipäätään on kirjoja jotka ovat ristiriidassa muun todellisen kuvitelman kanssa.
Dale ja Wendy koettavat karata idyllisestä 50-lukulaisesta kaupungista ja ajautuvat ensin ns. todellisten ihmisten, eli niiden räsypekkatuomiopäivähihhuleiden luokse ja sitten mukatodellisten futurounivormuteknikoiden luokse. Ne räsypekat pyytävät Dalea rikkomaan virtuaalitodellisuusvempeleen jotta ihmiset näkevät miten maa makaa ja futuroteknikot pyytävät Dalea nukkumaan, jotta Dale voisi sammuttaa virtuaalitodellisuusvempeleen. Hmm,,, siis molemmat keskenään taistelevat osapuolet haluavat Dalen tekevät saman toimenpiteen. Miksi he siis kinastelevat? No, on siinä erojakin. Räsypekat ovat niitä sellaisia aktivisteja jotka haluavat rauhaa vaikka hakkaamalla, kun taas futurot haluavat kulkea pumpulin kautta nirvanaan.
Käykin niin että Dale rupeaa näkemään isompia osasia todellisuudesta ja huomaa että futuroteknikot ovatkin osa keinotodellisuutta ja oikeasti on vain sitä räsypekkatuomiopäivämeininkiä.
MUTTA! Sitten Dale palautetaan takaisin alkupisteeseen.
MUTTA! Sitten Dale alkaakin taas näkemään oikean todellisuuden ja huomaa että sekä futurot ja räsypekat molemmat olivat valheellisia ilmentymiä ja oikeasti maailma koostuu pahvista tehdyistä lavasteista ja kaikki pukeutuvat kuin olisivat karanneet THX1138:sta.
Dale onnistuu sammuttamaan virtuaalitodellisuusvempeleen ja pahvimaailma paljastuu kaikille, mutta lopputekstit alkavat ennen kuin näemme miten ihmiset vastaanottavat oikean maailman.
12 Apinaa, The Matrix, Dark City, Truman Show, Brazil, Total Recall. Tuleeko muita mieleen? Vaikka kuinka paljon. Virtuaalipainajainen lainaa niin monesta lähteestä että heikompia kauriittaa.
MUTTA! Uskokaa tai älkää, niin tässä elokuvassa on muutama niin hyvä idea että se seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Tai ei ehkä niin tukevasti, mutta nojaa ainakin varsin mallikkaasti.
Mainitaan kuitenkin ensin muutama rasittava seikka elokuvasta.
Elokuvan budjetti joka on ilmeisesti ollut juuri ja juuri enemmän kuin olematon aiheuttaa monta kertaa vaivautuneisuuden tunteita. Koska elokuvan tarina on mikä on, niin useampaan otteeseen on peliin pistetty efektejä osoittamaan todellisuusvääristymistä, mutta efektit ovat niin julmetun rumia että tekee mieli kaivaa silmät ulos päästä. Lopun pahvikulissiefektit ovatkin piristävä poikkeus elokuvan muuhun tietokonehässimisiin.
Myös elokuvan tapa korostaa katsojalle, että tämä todellisuus ei ole totta on toteutettu varsinkin elokuvan alkupuolella aivan naurettavin rautalankaväännöin. Heti alussa värejä vääristetään, televisiossa puutaan Kurt Cobainin lastenlaulajan urasta, Marilyn Monroen tulevasta leffasta, 50-lukulaisuutta tyrkytetään modernin maailman seassa ja ihmiset ovat ylikorostuneen poissa paikoiltaan. Kyllä se olisi ymmärretty vähemmälläkin. Jopa se kirjasto jossa Wendy työskentelee oli hölmöllä tavalla kliseinen tiedonlähde Dalelle. Puhutaan Liisasta Ihmemaassa ja itse kirjasto on täyteen ahdettu ikivanhoja opuksia ja nätti enemmän museon kellarilta kuin paikalta josta haetaan uusin Tuulilasi ja Tekniikan Maailma. Ja miksi siellä kirjastossa on teoksia joista voi helposti lukea millainen maailma on oikekasti? Eikö siellä koskaan käy ketään joka sattuisi ihan vain huomaamatta lukemaan jonkin kirjan.
Elokuva on hiukan liiankin kunnianhimoinen omaksi hyväkseen, sillä kyvyt ja mahdollisuudet eivät pysy perässä.
Virtuaalipainajainen käyttää kuitenkin yhtä aivan loistavaa ideaa jota itse en ainakaan muista pahemmin käytetyn tämän genren elokuvissa. Oikeastaan aina näissä elokuvissa joissa ihmiset laitetaan elämään keinotodellisuudessa, on kyse hyväksikäytöstä. Vaikka kyse olisi kuinka hyvästä unesta, niin siellä ei olla vapaaehtoisesti. Virtuaalipainajaisessa on kuitenkin otettu käyttöön idea jossa koko paska on lähtenyt liikenteeseen normaalista bisnesideasta jossa ihmisille on tarjottu mahdollisuuksia paeta vallitsevaa reaalia ja päästä hetkeksi muualle. Ajan myötä asia on vain kasvanut suhteettomaksi ja ihmiset eivät enää muista oikeaa maailmaa, koska ovat itse vapaaehtoisesti halunneet unohtaa sen ja ovat siksi hämillään todellisuutta kohdatessaan. Periaatteessa kyse on vain siitä, että nukahdat solariumiin.
Juuri tämä alkuperäinen vapaaehtoisuus unohtaa todellisuus on mielestäni hyvä idea. Etenkin kun kyse ei ole mistän Abre Los Ojos-jutusta jossa päähenkilö halusi alunperin unohtaa oman maailmansa, vaikkakin vapaaehtoisesti, niin kuitenkin tragedian yllyttämänä. Kuten päähenkilömme elokuvassa kertoo, niin ei todellisuus ole yhtään hullumpi. Se ei ole äärimasentava, saatikka ultimaattinen nautinto, vaan se on tavallinen.
Tähän liittyen toinen seikka josta pidin kovasti, oli se että kun Dale rupeaa alunperin näkemään todellisuuden niin sekin on valhetta. Eli virtuaalimaailman sisällä oli toinen keinotodellisuus perustelemassa miksi ensimmäinen valhe on parempi.
Virtuaalipainajainen on ihan hyvä lisä lajityyppiinsä ja vaikka elokuvassa on julmetun rumia efektejä, pökkelömäisiä näyttelijöitä ja yleistä halpahallifiilistä, niin siinä on myös yllättävän kiehtovia näkökulmia monesti kaluttuun luuhun.
Elokuva ei yllä lähellekään genrensä merkkiteoksia, mutta on paljon parempi kuin kaksi jälkimmäistä Matrixia.
Tähdet: ***
Virtuaalipainajainen
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti