Hahaha! Oletteko tosissanne?
Kaikista maailman suomennosvaihtoehdoista joku todellakin kuvitteli että sana karpaasi on soveliain tähän tapaukseen. Hitto! Se sana on aina kuulostanut todella kömpelöltä, oli sitten kyseessä hiihtäjä(anti)sankarit tai Stephen Baldwin. Sama suomentaja on varmaan vastuussa Cheaper By The Dozenin suomiväännöksestä Elämä On Laiffii.
Tosikovakyttäkin olisi miellyttävämpi kuin Karpaasikyttä.
Myönnettäköön kuitenkin että nimenomaan tämä tyhmänä pitämäni suomennos oli pääsyyni ottaa tämä elokuva katseluun.
Bo Dietl (Stephen Baldwin) on sänkinaamainen, äärimmäisyyksiin saakka katu-uskottava kyttä. Bo pistää lurjuksia poikki ja pinoon sitä tahtia että siinä tarvitsee katetrin kun ei ehdi vessassa poiketa. Nyt Bo joutuu itse tutkimuksen kohteeksi koska hänen ystäväpiiriinsä sattuu kuulumaan paikalliset järjestäytyneen rikollisuuden edustajat. Kovasti Bo vakuuttelee että gangsterikaverit ovat vain kavereita ja se ei vaikuta hänen työhönsä, tai rehellisyyteensä. Näinhän se on.
Bon tilannetta ei ainakaan helpota se seikka, että hänen parinsa Duke Finnerly (Chris Penn) on sopivasti peliongelmainen ja alkoholissa lilluva tuimasilmä.
Poliisikorruptioepäilyt jäävät sikseen, kun elokuva aloittaa keskittymisensä nunnan raiskaustapaukseen jota Bo rupeaa tutkimaan. Asia selvitetään, mutta Bo ja Duke hyllytetään ja sitten voidaankin keskittyä taas johonkin muuhun kuin mahdolliseen poliisikorruptioon, tai nunnan raiskaukseen, nimittäin Bon suhteeseen gansteriystävä Richie La Cassan (Mike McGlone) rakastajattareen Joey O'Haraan (Gina Gershon.)
Duke puolestaan dokaa ja tappelee, ja gangsterit haluavat pistää hänet kylmäksi, mutta Bo on siellä välissä.
Kun Bo ystävällisesti päättää maksaa Duken pelivelat niin palataankin siihen alkuperäiseen juonikuvioon jossa Bon ystävyys gangstereihin saa hänet epäilyttävään valoon. FBI:n kultsimulkkuset kun näkevät Bon ystävällisyyden korruptiona ja pakottavat tämän auttamaan Richien ja muiden gangstereiden kiinniotossa.
Niin ja kuten jokainen arvaa, Duke menee ja kuolee siellä välissä.
Kiukustuneena Duken taposta Bo menee ja kiukuttelee gangsteriystävänsä Richien kanssa.
Loppu!
Karpaasikyttä on hyvin tyypillinen kyttäelokuva. Olkoonkin että se pohjautuu oikean Bo Dietl:n omaelämäkerralliseen kirjaan, niin katsojalle elokuva esittäytyy hyvin stereotyyppisenä.
On poliisikorruptiota.
On peliongelmaista kyttää.
On ”forgetaboutit”-italogansgtereita suutelemassa toistensa poskille.
On sitä ja on tätä mitä näkee aina ja ikuisesti kaikissa kyttämeiningeissä.
Koska elokuva siis pohjautuu tosiasioihin ja Bo Dietl on todellinen hahmo, niin elokuva tietenkin pyörii täysin tämän yhden hahmon ympärillä. Asia on looginen ja ymmärrettävä, mutta jonkinlaista järjestelmällisyyttä olisi Karpaasikyttä kaivannut. Kun elokuvan alussa korostetaan tätä Bon ja gangstereiden ystävyyttä, ja sitä kautta FBI:n kiinnostumista asiaan, niin sitä ei olisi pitänyt unohtaa täysin siksi ajaksi kun elokuva siirtyi nunnan raiskaustapaukseen. Nyt kuitenkin näin tehdään. Ja kun nunna-osuus on ohitettu, niin sitten tehdään taas samanlainen siirto aiheesta toiseen, eikä edellisistä ole tietoakaan. Lopussa taas palataan alkulähteille, mutta sitten onkin jo aika lopputeksteille.
Elokuvan tarinan kannalta tärkein tuntuu selkeästi olevan Bon suhde järjestäytyneeseen rikollisuuteen, samalla kun hän ammatikseen vastustaa sitä. Joten koko nunnaosuus tuntuu ajanhaaskaukselta elokuvassa ja lieneekin mukana vain koska se on oikean Dietl:n uran suurimpia juttuja. Itse olisin kuitenkin karsinut sen surutta pois Karpaasikytästä. Tämä on mielenkiintoinen seikka kuitenkin siksi, että tuosta nunnaosuudesta tehtiin omakin elokuva, nimittäin Abel Ferraran Paha Poliisi.
En ole koskaan pitänyt Stephen Baldwinia kovinkaan kummoisena näyttelijänä. Aina hänen elokuvansa on tullut kuitenkin katseltua, johtuen siitä muinoin tv:stä tulleesta lännensarjasta Pony Express (The Young Riders.) Ei hän nyt mitenkään suurta vaikutusta siinä tehnyt, mutta sarja oli miellyttävä ja näyttelijät jäivät vahvasti mieleeni. Toki on Stephen Baldwin tehnyt hyviäkin elokuvia, etten mene häntä vahvasti haukkumaankaan, mutta kuten veljensä William, ei kumpikaan ole tehnyt mitään sellaista elokuvaa jota fanittaisin juuri heidän vuoksensa. Kuitenkin, on myönnettävä että Stephen oli varsin mainio Karpaasikytässä. Tai sanotaanko niin, että hänen kykynsä olivat ainakin muun elokuvan tasolla. Hiukan vain vaivasi se, että Baldwinin Bo-hahmo toi koko ajan mieleen Hill Street Bluesin Belkerin ja se toi hahmoon välillä tahatonta komiikkaa.
Chris Penn on oikeastaan ainoa toinen näyttelijä joka saa tilaa elokuvassa ja hänenkin hahmonsa on hyvin tyypillinen agressiivinen itsetuhokyttä. Rooli jota Penn esitti eläissään useampaan otteeseen muodossa tai toisessa.
Loput näyttelijät olisikin melkein voinut korvata pahvistandeilla, niin perinteisiä ja näkymättömiä he ovat.
Mukana on myös Paul Guilfoyle ja hän on aina mainio.
Mitään kovin mieleenpainuvaa ei Karpaasikyttä sisällä. Kyseessä on siedettäviä ja hyviäkin näyttelijöitä sisältävä ihan perinteinen kyttäleffa.
Paha tästä on oikeasti mitään ilkeää sanoa, kun kyseessä on niin harmiton tapaus. Vastaavasti samasta syystä elokuvasta ei löydä mitään suuremmin ilahduttavaakaan. Kyseessä on kuin vaniljajäätelö vaniljakastikkeella. Onhan se ihan hyvää, mutta ajoittain mieleen pilkahtaa suklaa.
Elokuvan suurimmaksi yksittäiseksi elämykseksi jääkin sana KARPAASIKYTTÄ.
Tähdet: **
Karpaasikyttä
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti