Kun sitä katsoo lähes ammatikseen melkein pelkkää roskaa, niin aina välillä sitä haluaa pelata varman päälle ja valitsee kohteekseen jonkin elokuvan kuten juuri Candyman.
Candyman ei ole lähes täydellinen koska se olisi tarinallisesti jotenkin uniikki. Se lähes täydellinen koska se on niin uskomattoman tarkkaan harkitun oloinen toteutukseltaan.
Candyman kertoo opiskelija Helen Lylesta (Virginia Madsen) joka on kirjoittamassa tutkielmaa urbaaneista kansantaruista. Nimenomaan niistä makaaberin puolen tarinoista, koukusta ovenkahvassa, tappajasta yläkerrassa ja muista oletettavasti tosijutuista jonka joku on kuullut joltain, joka on kuullut sen joltain, etc. Yksi tarinoista johon Helen törmää on kertomus koukkukätisestä Candymanista, joka saapuu verenmaku suussaan hänen luokse joka on Candymanin kutsunut luokseen. Sinun tarvitsee vain sanoa Candyman viidesti ja hupskeikkaa. Helenille tämä on tietenkin vain yksi tarina muiden joukossa, mutta otollinen tutkittava siksi että tarina sijoittuu läheiseen köyhälistön alueelle ja sitä olisi helppo käsitellä. Luonnollisesti Helen kutsuu Candymania viidesti ja Candyman saapuu osoittamaan, että kaikki tarut eivät ole vain tarinaa. Candyman ei tullut pelkästään tappamaan Heleniä, vaan tuhoamaan kaiken mihin Helen uskoo ja luottaa.
Osaltaan elokuva tahtoo näyttää miten hienostoon kuuluva Helen kohtaa todellisuuden slummialueen kautta, eikä niinkään Candymanin tarinan kautta. Se ei kuitenkaan saarnaa siitä kuinka me kaikki olemme samanlaisia, vauraudesta riippumatta, vaan se pikemminkin osoittaa kuinka joskus olisi parasta vain tyytyä jo saatuun osaan.
Vaikka tarinassa Candyman paljastuu urbaanin legendan sijaan todelliseksi hahmoksi, niin Candymanin oma uhkaavuus ja kenties omantunnon arvo riippuu siitä uskotaanko häneen. Se ettei usko Candymaniin ei tietenkään tee hänestä elokuvan todellisuudessa harhaa, mutta Candymanille tuntuu olevan fyysisyyttä tärkeämpää se, että häneen uskotaan. Joten Candyman on osaltaan oman legendansa vanki että vartija.
Elokuvassa käsitellään myös rasismia, mutta poislukien Candymanin syntytarinaa sillä ei ole oikeastaan mitään oleellista merkitystä loppuelokuvalle. Vaikka tosiaan Candymanin synty on rasismiin liittyvä, niin se ei kuitenkaan ole Candymanin tekojen motiivi missään vaiheessa. Uhreisi kelpaavat kaikki asemasta, sukupuolesta ja ihonväristä riippumatta. Itseasiassa Candymanin ”synty” ei kerro miten hänestä tuli se urbaanilegendojen Candyman, se kertoo vain seikat miksi Candyman näyttää siltä miltä näyttää. Se ettei Candymanin oikeaa tarinaa käsitellä on hyvä idea, koska Candyman on syntynyt huhuista ja peloista, ei jostain kirouksesta tai vastaavasta. Jatko-osissa asiaa kyllä syvennetään, mutta aivan suotta.
Hieman pintapuolinen rasismiaihe onkin elokuvan heikoin tekijä. Siihen tehdään joitakin turhia viittauksia, kun se kerran ei oikeasti vie tarinaa mihinkään suuntaan.
Toinen miinus tulee Candymanin ulkonäölle. Vaikka Tony Todd on hyvä valinta Candymanin rooliin ja etenkin hänen äänensä on vaikuttava, niin kotikutoinen ulkonäkö on kaukana satujen hirviöstä. Koska kyseessä on urbaaniin maailmaan sijoittuva tarina, niin Candymanin ulkonäkö on jokseekin perusteltu, mutta rosoisuutta olisi saanut olla enemmän.
Vaikka Candymanin perusjuoni on monesti eri tavoin kauhussa käsitelty, niin etenkin tämän elokuvan kohdalla se on erityisen taidokkaasti tehty.
Näyttelijävalinnat ovat erinomaisia. Jokainen tuo esiin keskenään tasapainoista esintymistä, eikä kukaan ole toistaan huonompi saatikka parempi. He ovat henkilöitä joihin uskoo.
Äänisuunnittelu on erinomainen. Candymanin maailma kuulostaa oikealta, eikä joltain studioneron fiksaatiolta hassuihin ääniin.
Kuvaus ja valaistus on sopivan rauhallista. Ylilyönteihin ei sorruta. Etenkin satunnaiset kuvat kaukaa kaupungin yltä tuovat hyvää osoitusta siitä, kuinka oma todellisuus on edelleen paikoillaan mutta se ei näytä omalta.
Elokuvan kaikkinainen rytmitys on jotain mihin harvoin pystytään, sillä tässä elokuvassa on todellakin tajuttu tunnelman luomisen tärkeys.
Entäpä Philip Glassin musiikki sitten? Uskomattoman kaunista. Erikoista on vieläpä se että Glass ajautui aikoinaan koviin riitoihin Candymanin tuottaneiden henkilöiden kanssa, koska elokuvassa musiikkia oli leikelty eri muotoon kuin mihin Glass oli sitä tarkoittanut. Tällä kertaa on todettava että Glass suuttui aivan turhaan, sillä musiikki on editoitu elokuvaan täydellisesti. Glassin minimalistinen sinfoniaooppera kuuluu elokuvahistorian onnistuneimpiin ja voidaankin sanoa, ettei Candyman olisi puoleksikaan niin hyvä elokuva, jos sen rytmitys ei toimisi tämän nimenomaisen musiikin kanssa synkassa.
Candyman jos mikä on elokuva jonka jokaisen kauhuelokuvan ystävän tulisi katsoa. Ilman sitä olet vain harrastelija, sen kanssa on harrastelija joka on nähnyt Candymanin.
Enkä ole kertaakaan sanonut viidesti ”Candyman.”
Muista kutsua häntä peilin edessä.
Tähdet: ****
Candyman
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti