Koska tällä viikolla valtaosa kouluista avasi ovensa, niin voimmekin pyhittää tämän viikon ajatustoiminnan minimoimiseen. Olen jo tovin halunnut vetää Terence Hill/Bud Spencer-putken ja tuohon nollausteemaan näiden herrojen elokuvat sopivat varsin mainiosti. Miettiessäni katselujärjestystä ja mahdollisia putkeen pääseviä elokuvia katseeni kiinnittyi kuitenkin toiselle hyllyriville jossa Hill/Spencer-elokuvat eivät sijaitse.
Siispä Hill ja Spencer saavat edelleen odottaa vuoroaan, kun mieleni halajavi katsella tissejä ja niitä Russ Meyer tarjoilee sopivasti aivoja turruttaen.
Mondo Topless alkaa kuten taitaapa jokainen Meyer-elokuva alkaa, eli kertojaäänellä joka selittää jotain,,, öö,,, kai se on olevinaan yhteiskuntakritiikkiä.
Olemme San Franciscossa katselemassa kuinka alaston nainen ajaa autolla ja näemme kuinka saluunapianon tahtiin kuvataan kaupunkia ylhäältä ja alhaalta samalla kun kertoja paasaa ylidramaattisesti sitä sun tätä hyödytöntä shittiä San Franciscosta. Kuinka alue on positiivisen dekadentti paratiisi jonne kaikki haluavat mennä, eikä kukaan halua sieltä lähteä. Sitten selitetään kuinka Mondo Topless sisältää herkullisia isoryntäisiä naisia juuri kuten vain Russ Meyer voi sellaista tarjoilla ja katselemme kuinka surffimusiikin tahtiin naiset jumppaavat, heiluvat junaraiteilla, hytkyvät mudassa ja voi Jeesus, elokuvaa on kulunut vasta seitsemän minuuttia ja minä en tajua enää yhtään mitään. Unohtakaa Roger Cormanin LSD-leffat, unohtakaa Dark Side Of The Moon, unohtakaa Ressun taistelut Punaista Paronia vastaan, sillä yksi Meyer-leffa riittää suistamaan katsojansa Matrixiin jossa sinä olet lusikka joka putoaa jäniksenkoloon sylissään Alaston Lounas.
Hulluksi tekevä kertoja hyökkää kovaäänisesti tajuntaamme ja esittelee elokuvan naisia, Babette Bardotia, Sin Leneeta ja muutamia muita. Rautalanka soi kun naiset puhuvat tyhjyyksiä ja heiluttavat tissejään sellaisella tarmolla että Christopher Reevea tarvitaan kääntämään Maapallon kulkusuuntaa kerta toisensa jälkeen. Ja tätä naisten vibratointia elokuva on täynnä, eikä oikeastaan mitään muuta.
Okei, Mondo Topless on siis olevinaan dokumentti jonka aiheena on kuvata ajalleen uutta ilmiötä, yläosattomia go-go-tanssijoita, joiden suosio on saanut alkunsa San Franciscosta ja näemmä valloittanut maailman ihan tätä meidään Neurooppaamme myöten. Voi jukra! Siispä nämä elokuvan värisevät naiset esiintyvät omina itseinään, mutta ei tämä mistään aidoista ihmisistä ja tapahtumapaikoista, saati oikeasta kulttuuri-ilmiöstään huolimatta tunnu miltään dokumentilta. Tässä tuntuu olevan ihan mahdotonta pysyä kärryillä siitä kuka nainen on kukin ja että onko hänellä mitään muuta sanottavaa tai tehtävää kuin heilua musiikin tahtiin. Muutoinkaan tämä ns. dokumentti ei tunnu kertovan mitään mistään topless-go-go-tanssi-ilmiöstä, kunhan on vain kokoelma pätkiä isotissisistä naisista hytkymässä. Stephen Hawkingkin on mobiilimpi kuin nämä Mondo Toplessin tanssijat.
Mondo Topless on tekosyy yläosattomien naisten kuvaamiseen. Voin kuvitella kuinka nivusissaan hekumoiva Meyer on vakuutellut tytöille että ”joo mä teen vakavaa katutason dokumenttia kulttuurihistoriallisesta vapautuneisuuden vallankumouksesta”, johon tytöt ovat vastanneet ”hytkyykö hyvin?”
Mondo Topless on täysin tuttua Meyeria. On surfmusiikkia, päällekäyvää huonosti kirjoitettua kertojaääntä, animaatioista tuttuja ääniefektejä ja ennen kaikkea todellisuutta uhmaavia naisia. Vain Meyer osasi tehdä nämä elokuvat siten että ne olivat samalla ihan järjetöntä sontaa, mutta silti oudon kiehtovia ja positiivisen omalaatuisia. Enkä minä nyt puhu mistään seksistä, sillä Meyer teki lopulta aika kilttejä naisia ylistäviä elokuvia, joiden kohdalla erotiikkakin kuulostaa liian agressiiviselta termiltä. Niissä kiusoiteltiin, eikä hakattu lihaa tummaksi.
Meyerin elokuvat olivat ehkä puhdasta fetissiä, mutta ne ovat myös naisia jalustalle nostavia ylistyseepoksia.
Tärkeintä kuitenkin lienee, että Meyerin elokuvissa kaikilla tuntuu olleen julmetun hauskaa.
Mikään ei kuitenkaan tee Mondo Toplessista kovinkaan hyvää elokuvaa. Se ei ole uskottava dokumenttina ja fiktionakin se on sellaista shuffle-toiminnon sillisalaattia että välillä meinaa itku tulla.
Elokuvassa on kyllä eräs mustahiuksinen kaunistus ja lyhythiuksinen blondi joita katsoi ihan mielellään. Mutta laupias taivas, en vieläkään tiedä kuka on kuka. Siinä mielessä tämä elokuva tarjoaa enemmän päänvaivaa kuin Lynchin, Shyamalanin ja Jodorowskyn elokuvat yhteensä.
Onneksi olkoon totean itselleni. Tämä on taatusti huonoin kirjoitukseni tähän mennessä ja se on jo paljon se.
Luojan kiitos seuraavassa elokuvassa on edes jonkinlainen tarina jota käsitellä.
Tähdet: *
Mondo Topless
...NOIR
Joskus muinoin, pre U-turn Oliver Stone oli mielestäni suurinpiirtein lähes yhtä kuin täydellinen elokuvaohjaaja. Salvador, Platoon, Talk Radio, JFK. Etenkin lähihistorian kriittisenä kuvaajana Stone tuntui olevan fifth elementissään. Lopulta U-turn tuntui tuolloin olevan herran huonoin elokuva ja senkin katsoi ilman suurempia mutinoita sujuvasti läpi. Tietenkään emme laske mukaan sitä irtokäsielokuvaa, sillä hyväksykäämme se kepillä jään kosketteluksi.
Sitten se tapahtui. Stone alkoi vaikuttamaan foamilta.
Ensin saapui Aleksanteri jonka historiallisseikkailullinen draama tuntui olevan jotain johon Stonen kyvyt eivät riittäneet ja elokuva kenties olisi ollut paremmissa käsissä jos ohjaajan etunimenä olisi ollut Ridley ja sukunimenä... Te tiedätte sen, turha minun on tätä vitsiä jatkaa. Asiaa eivät auttaneet ilmeisesti väärässä elokuvaa olleet Jolie ja Farrell.
No, ehkäpä se oli vain liian kaukainen aihe tai aika joka ei Stonelle istunut, sillä seuraavaksihan vuorossa olisi helpommin samaistuttava World Trade Center.
WTC olikin ensimmäinen Stonen elokuvista jota olen eläissäni kuvaillut sanalla tylsä. En minä odottanutkaan mitään salaliittoteorioita ja agressiivista kritiikkiä, mutta jos jotain voi sanoa Aleksanterin puolustukseksi, niin edes se ei ollut tylsä. World Trade Center vaikutti joltain sellaiselta jonka edessä pitäisi lukea Nora Roberts presents, eikä Stonen nimi.
Nyt vuorossa ei kuitenkaan ole Aleksanteri taikka WTC, vaan elokuva jollaisella Stone varmastikin todistaa olevansa edelleen mestari alallaan.
Politiikka, lähihistoria ja muut merkit ovat kohdillaan, joten siksi melkein pitääkin sanoa W:n olevan tavallaan jopa suurempi pettymys kuin Aleksanterin ja WTC:n. Kenties ongelmana on elokuvan komediallisuus joka on liiaksi normaalia kilttiä komediaa, kuin Stonelle tuttua pikimustaa sellaista. Tai sitten se, että George W. Bush oli jo W:n ilmestyessä aivan loppuunkaluttu aihe, joten Stone ei tuonut mukaan mitään uutta tai erilaista.
Siirtykäämme syvemmin itse elokuvaan.
Jaa-a.
Jos Bushin, isomman tai pienemmän julkisuuskuva on tuttu, niin eipä tämä elokuva anna tarinallisia yllätyksiä. Puolet elokuvasta sijoittuu tuoreempaan aikaan kun Bush jr (Josh Brolin) on aloittamassa/käymässä terrorisminvastaista sotaansa ja toinen puoli näkyy takautumina joissa kuvataan juniorin kasvua bilettävästä nuoresta bilettäväksi aikuiseksi, mieheksi joka ei tunnu löytävän paikkaansa maailmassa, koettaa vältellä isänsä (James Cromwell) jalanjälkien seuraamista ja lopulta uudelleensyntyneenä kristittynä huomaa olevansa ailahtevasta luonteestaan huolimatta parhaimmillaan imitoidessaan isänsä uraa.
Bush jr kapinoi isäänsä vastaan, mutta samalla kaipaa hänen hyväksyntäänsä. Bush sr pitää poikaansa pettymyksenä, mutta samalla itse edesauttaa poikaansa pääsemään kaikesta läpi liian vähällä vaivalla. Elokuvassa Bush sr kuvataan lähes enkelinä, pojan ollessa muka pelkkää pettymystä.Tarina siis kuvaa lopulta aika tavanomaista oman paikkansa löytämistä ja sitä maustetaan lehdistä tutuilla tapahtumilla joissa juniori meinaa tukehtua rinkeliin, pitää tuttua ”either with us”-puhetta ja muita sellaisia jotka ovat tuttuja kuin luomi leuassani.
Kaadetaan Saddam-patsaita, näytetään uutiskuvaa Irakin ”kukistumisesta”, juniori vierailee lentotukialuksella ja kaikkea muuta joiden voisi vanhojen Best- ja Smash-kokoelmien mukaan todeta olevan tuttuja tv:stä. Joten sinänsä jos elokuvasta otettaisiin pois menneisyyteen sijoittuvat osuudet joissa näemme juniorin kasvavan, jos ei nyt henkisesti, niin vähintään iältään, niin elokuva olisi vain clip show Bushin urasta. Siispä tarinasta ei ainakaan minun vaillinaisilla kyvyilläni pysty kertomaan tuon kummempaa.
Kenen tahansa muun ohjaajan elokuvana W ei kenties tuntuisi niin kovin puolitiehen jäävältä, mutta nyt väkisinkin mieleen tulee kuinka samankaltaisesta aiheesta voidaan saada aikaiseksi myös elokuvia kuten Nixon. Toisaalta tälläinen ajattelutapa on tuhmaa ja niin kovin väärin kuten pornolehtien piilottaminen patjan alle, sillä toisin kuin esimerkiksi juuri tuo mainittu Nixon, on W toteutukseltaan aivan eri lajityyppiä, joten jos on vertauksia tehtävä niin ne tulisi suunnata toisaalle. Ehkä päätä vaivaa myös se että jälleen kerran Yrjö nuorempi saa kantaa koomikkojen kuninkaan kruunua, kun olisi mielenkiintoisempaa ja jopa erilaisempaa nähdä häntä kuvattavan muunakin kuin Hessu Hopomaisena höhöö-automaattina.
Ei niin ettäkö W pysyttelisi kokonaan komediassa, kyllä siinä draamaakin on ja aineksia puhtaasti vakavamieliseen elokuvaan olisi ollut. Ehkäpä se vain sitten on niin että Bush jr on liiaksi komediallinen hahmo jotta kenenkään pokka pitäisi niin kauaa että aikaiseksi saataisiin elokuva ilman komediaa.
Suurta plussaa elokuvalle tuovat näyttelijät.
Josh Brolin on varsin mainio ja uskottava valinta W:ksi ja Pony Express ajautuu koko ajan enemmän ja enemmän unholaan. Brolin onnistuu tuomaan rooliinsa uskottavuutta, huumorintajua ja hieman yllättäen myös sopivaa ulkonäköä.
Muutoinkin elokuvaan on saatu hyviä osaavia näyttelijöitä, mikä tosin ei ole mitenkään erikoista Stonen elokuville. Kyllähän Stone (yleensä) osaa näyttelijöitään ohjata eikä tässäkään tapauksessa elokuvan näyttelijöistä löydä suuremmin nipottamista. Tietenkin kun hahmoina ovat todelliset ihmiset ja etenkin silloin kun nämä todelliset ihmiset ovat vielä edelleenkin näkyviä hahmoja mediassa, niin ei voi olla täysin vertailematta rooliin valitun näyttelijän ja kohteen ulkonäön yhtäläisyyksiä ja sen suhteen voi todeta että ehkäpä Condoleezza Ricen rooliin olisi löytynyt sopivampikin valinta kuin Thandie Newton.
Scott Glenn on erittäin sopiva valinta Donald Rumsfeldiksi, kuten myös Richard Dreyfuss Dick Cheneyksi ja Toby Jones oli erityisen veikeä Karl Rovena.
Voisi kyllä melkein sanoa että vahvimmin maskeeratut esiintyjät suorittavat elokuvan elokuvan huonoimmat roolisuoritukset ja olenkin näkevinäni juuri Thandie Newtonin eleissä jonkinlaista jäykkyyttä. Tosin eipä Rice pääse pahemmin suutaan aukomaan elokuvan aikana.
Eikä Ioan Gruffudd ole kovinkaan luontevan oloinen Tony Blairina, mutta hänen puolustuksekseen on todettava ettei Tony Blairkaan vaikuta kovinkaan luontevalta Tony Blairiksi.
Olen nyt useampaan otteeseen kommentoinut W:tä komediana, mutta onhan se myönnettävä että draamaksi tämä on tarkoitettu ja siksi luokiteltu. Elokuvan komediallisuus syntyy suuresti päähän juurtuneista mielikuvista joita etenkin Bush jr:n kohdalla on väännetty rautalangasta liikaakin. Elokuvan draamasta on vaikea ottaa kunnolla kiinni, tai sitä on vaikea ottaa vakavissaan sen vuoksi että elokuvan ajassa hyppiminen aiheuttaa sen verran pätkimistä että tuntuu kuin elokuvassa ei olisi tarpeeksi kärsivällisyyttä panostaa kunnolla tuohon mainittuun draamaan. Asiaa ei ainakaan auta ajoittaiset erittäin huonosti tunnelmaan istuvat musiikkivalinnat. Trivian mukaan W on kuvattu lyhyessä ajassa ja sen tuotanto alkoi äkillisesti koska Stonen toinen projekti kaatui ja siinä lienee osasyy tuohon mainitsemaani W:n kärsimättömyyteen.
On myös todettava että elokuvan symbolinen osuus juniorista baseball-kentällä on hieman liian siirappinen.
W on kuitenkin varsin hyvin näytelty ja siinä esiintyy mielenkiintoisia tarinanpätkiä. Toivottavaa vain olisi ollut että tarinanpätkät eivät painottuisi tuon yhdyssanan loppuosaan.
Harvoin tulee vastaan elokuvaa joka sisältämänsä kertomuksen ja lopullisen toteutuksensa vuoksi tuntuu sekä liian pitkältä että liian lyhyeltä.
Tähdet: ***
W
...NOIR
