SON OF HERCULES: THE LAND OF DARKNESS (1964)
Alku on ainakin hyvä kun Son Of Hercules-nimi esiintyykin monikossa The Sons Of Hercules ja Rawhiden tapaisessa tunnuslaulussa kerrotaan siitä kuinka Herculeksen pojat pelastavat maita ja kansoja. Sitten kun tarkistaa juonikuvauksen kannesta, niin eikös vaan siinä puhuta nimenomaan Herculeksen seikkailuista. Ei se mitään, asia mutkistuu vielä huomattavasti, sillä tämä Land Of Darkness on näemmä sarjan ensimmäinen osa ja jokainen osa ilmeisesti kertoo aina kerrallaan yhden Herculeksen pojan seikkailusta ja tässä osassa vuorossa on Ercole, joka on myös Argolese, mutta jota kutsutaan myös Herculekseksi. Hmm, kaiken lisäksi elokuvan ensimmäiseksi englanninkieliseksi nimeksi ilmoitetaan Hercules Against The Elephant's Empire, joka kuten tiedämme on suora käännös alkuperäisestä nimestä Ercole L'invincibile. Öö, okei. No tyytykäämme tällä kertaa nimeen Hercules, koska sillä tätä elokuvaa on kerran promotoitukin.
Richard Kieliltä näyttävä Hercules (Dan Vadis) pelastaa ensin jonkun prinsessa Telcan (Spela Rozin) ja suostuu sitten auttamaan kuningasta tappamalla jonkin lohikäärmeen. Samaan aikaan jotkut Mongolit polttavat kyliä ja näyttääpi siellä olevan ison talon Jussikin mukana. Hercules keihästää sian ja merihevosen sekoitukselta näyttävän lohikäärmeen ja eihän siinä mitään, mutta tämä taistelu on leikattu toisesta elokuvasta ja eihän siinä mitään, mutta kun sen elokuvan Hercules (Steve Reeves) ei muistuta ulkonäöllisesti juurikaan Dan Vadisia ja on pukeutunutkin eri tavalla ja eihän siinä mitään kun kyse on tämänkaltaisesta elokuvasta. Hercules palaa Telcan luokse huomatakseen, että nämä Mongolit ovat polttaneet kylän ja siispä Hercules lähtee kostopelastusretkelle viereiseen Demulusin kyläään/luolaan jota johtaa ilkeä noitakuningatar Ella (Carla Calò.) Herculesta seuraa törkeän huonon näköiseen turkkiin pukeutunut karhu ja mitä hittoa, näkyykö siellä taustalla moderni 60-lukuinen kaupunki? Hercules aikoo pudottaa karhun johonkin laavaan, mutta muuttaa mielensä ja nallukka tallustelee onnellisena pois. Sitten Hercules saapuu Tuomion Temppeliin ja nuijii Mongoleja minkä kerkeää, mutta tulee lopulta vangituksi koska Mongolit osaavat kävellä tulen läpi ja Hercules ei.
Ella tuomitsee Herculeksen elefanttien uhriksi ja Mongolit saavat syödä miehen lihaa saadakseen hänen voimansa. Tottakai Hercules on elefantteja vahvempi, vaikka äsken ei jaksanutkaan katkoa heiveröisiä ketjuja. Sitten kansa kapinoi ja Ellan Mongolit hautautuvat vuoren alle kun Hercules murtaa seinät. Mitä hittoa? Nyt siinä on jokin tanssiesitys ja juuri puoli minuuttia sitten tuhoutunut temppeli on taas kunnossa. Aa, ilmeisesti se äskeinen kohta oli ns. ensimmäisen osan lopetus ja siihen oli jäänyt lopputekstien sijaan se tapahtuu ensi jaksossa-klippi. No kuitenkin, Hercules on hakannut norsut ja Ella ehdottaa yhteistyötä ja jostain syystä Hercules teeskentelee suostuvaa, vaikka juurihan hän osoitti että voi hakata norsuja ja olisi täten kykeneväinen pelastamaan Ellan vangitsemat ihmiset vailla vaivaa. Kuningattareksi halajava Ellan tytär Melissia (Maria Fiore) puukottaa äitinsä hengiltä ja valehtee Telcan olevan syypää. Siispä nyt Melissia aiotaan kruunata kuningattareksi ja Telcan veri vuodatetaan kippoihin ja juotetaan naisille jotta nämä saisivat Telcan kauneuden itselleen. Hercules vetää herneen nenään ja vääntää kaltereita, ja jotta elokuvan loogisuus pysyisi kunnossa niin nyt aiemmin tulelle immuunit Mongolit pelkäävät liekkejä. Sitten seuraa uudestaan jo näkemämme temppelin tuho ja vuoren sortuminen, ja hyytelölaava valuu. Verestä vapaa Telca on vielä hengissä, joten Hercules pelastaa hänet ja Melissia jää laavan uhriksi.
Okei, minulla alkaa olla jo vaikea keksiä mitään uutta nokkelaa sanottavaa tämänlaisista elokuvista, etenkin kun niitä on nähnyt näinkin monta peräkanaa. Kyllä te tiedätte, että näyttelijät ovat roskaa, dubbaus on roskaa, juoni on roskaa, efektit ovat roskaa ja että totean sen olevan juuri siksi aika hauska ja että musiikki on aika hyvää. No, musiikki ei ole kovinkaan hyvää.
Tähdet: *
Son Of Hercules: The Land Of Darkness
GIANTS OF ROME (1964)
On se pakko vaan välillä ihailla sitä eksploitaatiomeininkiä mitä roskaelokuvissa on osattu hyödyntää, sillä tässä on jälleen vuorossa Hercules-elokuva joka ei ole Hercules-elokuva. Kotelossa elokuvan nimenä on Giants Of Rome, mutta alkuteksteissä nimenä on The Devil Of The Desert Against The Son Of Hercules. Mutta kun etsii elokuvan IMDb:stä, niin siellä tämän I Giganti Di Roman kansikuvana on elokuva nimeltä Hercules And The Princess Of Troy. Ja kun katsoo millä muilla nimillä elokuva tunnetaan, niin eipä sieltä vaan löydy kumpaakaan edellä mainittua Hercules-titteliä.
MUTTA! Nyt tuleekin se mainio twisti asiaan, sillä niin menuvalikossa, levyn pinnassa, kuin kotelossakin mainittu Giants Of Rome ei olekaan tässä levyssä, vaan siinä onkin todellisuudessa The Sons Of Herculesin kakkososa, joka siis on The Devil Of The Desert. Joten saaduista tiedoista huolimatta levyllä on kokonaan eri elokuva. Tämä palautti mieleeni tilanteen kun eräs tuttuni osti mätkintätoimintaelokuvan nimeltä 8 Seconds. Kannessa oli joku mikä-lie-karateka ja sama kuva esiintyi levyn pinnassa, mutta koneeseen laitettaessa sisällöksi paljastui 8 Seconds-niminen rodeodraama. HAHAHA!
Okei, kyseessä ei siis olekaan Giants Of Rome, vaan The Devil Of The Desert ja tällä kertaa vuorossa on toinen Herculeksen pojista, Anthar (Kirk Morris), mutta koska pidämme Hercules-teeman yllä niin kutsukaamme häntäkin suosiolla Herculekseksi. Okei?
Alkuun edellisestäkin tuttu Rawhide-tyylinen tunnari ja nyt olemme jossain Egyptissä tai vastaavassa paikassa. Meneillään on jokin,,, öö,,, vallankaappaus? Ryöstö? Assassins Creed? No kuitenkin, joukko mahdollisia pahiksia sapeloi joukon mahdollisia hyviksiä, tai toisinpäin. Ahaa, joku Ganor (Mario Feliciani) näköjään ottaa kaupungin valtaansa ja Ganor muuten näyttää Aladdinin Jafarilta. Toisaalla vaippoihin pukeutuneet Hercules ja hänen mykkä apulaisensa Aimu (Roberto Dell'Acqua) kokevat kosteaa homoeroottista hetkeä kun se keskeytyy joessa lilluvan naisen pelastamiseen. Hercules, tai siis Anthar näyttää ihan Tarzanilta ja jostain syystä Aimu tekee voltin. Nainen on Ganoria veteen paennut prinsessa Soraya (Michéle Girardon.)
Orjakauppias Akrimin (José Jaspe) miehet ilmaantuvat paikalle ja kaappaavat Sorayan mukaansa, ja öljytty Hercules halailee öljyttyä Aimua. Vain Batman Ja Robin on tätä enemmän homoeroottinen.
Akrim järjestää orjakaupan jonka kruununa on tietenkin Soraya ja toisaalla Hercules koettaa keksiä keinoa pelastaa neito. Joku rosvoparoni Kamal (Renato Baldini) ostaa Sorayan. Kamal koettaa raiskata Sorayan, mutta Hercules saapuu paikalle ja murjoo Kamalin miehet muusiksi samalla kun Aimu vie neidon turvaan. Seuraavaksi Hercules lähtee pelastamaan kansaa Ganorilta ja samaan paikkaan on myös Akrim matkalla varoittamaan Herculeksesta. Ganor johdattaa Akrimin johonkin peilitaloon ja puukottaa hengiltä. Hercules ei muuta tee kuin hengailee sivussa. Itse asiassa tämän elokuvan Hercules-hahmo ei aiemmista maininnoistani huolimatta juuri muuta tee kuin istuskelee jossain sivussa katselemassa mitä tapahtuu ja kiitos elokuvan miljöön, sekä tämän elokuvan Herculeksen poikamaisen ulkonäön on elokuva enemmänkin kuin jokin Persian Prinssi.
Hercules pelastaa jonkun tyypin joka vaatetuksestaan ja hiusmallistaan päätellen on vuodesta 1964 kuin jostain aikojen alusta. No, ehkä hän on jokin aikamatkustaja. Hercules hyppää uima-altaaseen ja jää Ganorin vangiksi.
Hercules hakkaa sarvikuonon ja sitten muut.
Kansalaiset kapinoivat.
Hercules seuraa Ganoria sinne aiemmin nähtyyn peilitaloon ja kuten draamaklassikossa Tango & Cashissa, hyvä voittaa ja hyvä niin.
Öö, okei.
Tähdet: *
Giants Of Rome, tai siis The Devil Of The Desert Against The Son Of Hercules
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
lauantai 2. huhtikuuta 2011
50 Sci-fi Classics: 27 - 30
KILLERS FROM SPACE (1954)
Jenkeillä on meneillään atomipommikokeita ja tarkkailijana toimiva tohtori Doug Martin (Peter Graves) huomaa lentokoneestaan oudon valoimiön maassa lähellä testauspaikkaa. Yllättäen lentokoneen kontrollit pettävät ja Martin syöksyy kuolemaansa. Armeija etsii miestä tuloksettomasti. Jonkin aikaa myöhemmin tukka hyvin, mutta muuten nuijitun oloinen Martin hortoilee armeijan tukikohtaan ja alkaa tapahtuneiden selvittely. Armeijan todisteiden mukaan Martinin selviytyminen syöksystä ja törmäyksestä olisi käytännössä mahdoton ja Martin itse ei muista tapahtumista mitään, ja mikä onkaan tuo tuore suuri leikkausarpi miehen rinnassa. Heti joku valopää arvelee ettei tohtori Martin olekaan tohtori Martin, vaan jokin Invasion Of The Body Snatchers-tyylinen kopio. Martin lähetetään kotiin elämään normaalia elämäänsä vaimonsa Ellenin (Barbara Bestar) kanssa, mutta töissään Martin ei saa mahdollisen turvallisuusriskin vuoksi tehdä mitään, tai saa tietoa mistään. Tohtori on tietenkin kiukkuinen siitä että hänen atomitutkimustyötään rajoitetaan, sillä outoa arpeaan ja muistikatkostaan lukuunottamatta mies tuntuu olevan sama kuin ennen onnettomuutta ja täten myös edelleen pätevä työssään. Pian kuitenkin tohtori varastaa salaisia atomipommitietoja ja näyt lähestyvistä silmistä vaivaavat häntä. Jäätyään kiinni Martiniin pumpataan totuusseerumia ja mies aloittaa kertomuksen jossa valotetaan muistikatkon pimentoon jääneitä tietoja ja syitä siihen miksi Martin varasti salaisia tietoja. Mulkosilmäiset – siis oikeasti, ne silmät ovat jotain pingispalloja joihin on maalattu pupillit – Mustanaamiounivormuiset, lapaskätiset avaruusolennot olivat pelastaneet Martinin kuolemalta operoimalla miehelle jonkinlaisen keinosydämen. Ilmenee että nämä avaruusolennot ovat etsimässä uutta planeettaa asutettavaksi, heidän omansa ollessa kuolemassa ja että Maapallo olisi ideaalein uudisasuttamiselle. Sääli vain että ihmiset sattuvat olemaan tiellä, joten ei kun mennään ja hankkiudutaan heistä eroon. Ja tottakai avaruusolennoilla on apunaan murisevia jättiläishämähäkkejä, sisiliskoja ja torakoita. Niin, näinhän se on, että maailmanvalloitusaikeistahan ei tulisi mitään jos ei ensin oteta hallintaan hyönteisiä ja muuta pikkueläimistöä, suurenneta niitä ja anneta murista. Martin hypnotisoitiin avaruusolentojen käskyläiseksi jotta hän menisi sabotoimaan atomitutkimuksia ja näin vähentäisi ihmisten puolustusmekanismeja invaasiota vastaan. Martin herää totuusseerumin vaikutuksesta ja kukaan ei tietenkään ole uskoa tohtorin tietoja. Siispä Martin pakenee ja menee jonnekin voimalaitokselle katkaisemaan sähköt. Katsokaas kun avaruusolennot näköjään imevät tuosta voimalaitoksesta itselleen energiaa ylläpitääkseen laitteidensa toimivuutta ja nyt kun Martin esti sen, niin avaruusolentojen laitteet eivät enää futaa ja atomiräjähdys tapahtuu juuri voimalaitoksen ikkunan takana, mutta onneksi lasi suojaa Martinia ja muita sisällä olevia.
Ennen kuin elokuvassa paljastetaan ne mulkosilmämustanaamio-olennot ja mukaan tulevat hokkuspokkusselitykset avaruusolentojen hyönteisten hallinnasta ja sun muusta, niin kyseessä on aivan erinomainen paranoiajännäri jossa oikein kutkuttaa saada tietää mitä on tapahtunut sen muistikatkon aikana. Sitten tosiaan pingispallosilmät tulevat mukaan ja elokuva muuttuu perusroskaksi, joka tässä tapauksessa ei ole kovinkaan viehättävää kerran kun se rikkoo alun onnistuneen jännityksen.
Näyttelijät ovat ihan hyviä ja tarina on varsin mainio alkupuolella, mutta kuka piru kuvitteli että avaruusolennot kannattaa pukea Mustanaamioiksi ja niistä tulee uhkaavia jos silminä on pingispallot, jotka muuten eivät aina edes näytä pysyvän paikoillaan ja niiden reunat näkee liiankin usein irrallaan ihosta. Tämä silmäjuttu muuten selkeästi aiheuttaa myöskin sen, että sen lisäksi että ne ovat hölmön näköisiä niin avaruusolentoja näyttelevät ihmiset ovat jotenkin jännittyneitä kehon liikkeissään, mikä johtunee siitä että he koettavat pitää silmät päässään.
Musiikki oli hyvää.
Tähdet: ***
Killers From Space
PHANTOM FROM SPACE (1953)
Tunnistamaton lentävä esine laskeutuu jonnekin takahikiälle ja miehet mustissa (vaalean sävyn perusteella oikeasti muissa kuin mustissa) saapuvat paikalle tutkimaan asiaa. Silminnäkijöiden mukaan jokin syvänmerenpukuun sonnustautunut henkilö sompailee ympäriinsä ja on tappanut kaksi ihmistä. MIBläinen Hazen (Ted Cooper) ja luutnantti Bowers (Harry Landers) ovat jokseekin skeptisiä kuulemastaan, sillä ihan tosi, kypäräpäinen olento ilman kypärän sisäistä päätä kulkee tappamassa porukkaa? Todistajia oudosta vierailijasta alkaa olla kuitenkin liian paljon asian sivuuttamiseksi, mutta onko kyseessä oikeasti murhaaja? Kypäräpäinen avaruusolento pakenee virkavaltaa ja jättää taakseen avaruuspukunsa. MIBit vievät puvun mukanaan ihmetellen minne sisällä ollut olento katosi ja miksi hän jätti pukunsa taakseen. No okei, se olento on näkymätön ja katsoi parhaimmaksi keinokseen siirtyä Predatormoodiin. Hrrr! Tästä syystä silminnäkijät olivat mainineet olennon olevan päätön, kun eihän kypärän visiirin läpi päätä voi nähdä näkymättömällä henkilöllä. Nyt armeija tutkii avaruuspukua ja puntaroi miten olento elää ja muuta sellaista. Tutkijat tulevat siihen tulokseen, että olento tarvitsee pukua hengittääkseen Maapallon erilaisessa ilmastossa ja ennemmin tai myöhemmin olennon on tultava etsimään pukuaan. Ilmeisesti se pidättelee hengitystään kunnes saa pukunsa takaisin. Siispä seuraavaksi näemme kuinka ovi aukeaa, mutta kukaan ei näytä tulevan sisään ja sopivasti lattialle pudonneeseen jauheeseen (oletettavasti kokaiinia) ilmaantuu jalanjälki. Olento saapuu laboratorioon ja koettaa kommunikoida tutkija Barbaran (Noreen Nash) kanssa. Yhteisen kielen puutteessa morsetus jota Barbara ei ymmärrä kelpaa, mutta kuokkavieraiden saapuessa olento joutuu jälleen pakenemaan ilman pukuaan. Joku tiedemies päättelee, että olento oli tehnyt pakkolaskun Maahan ja lähti etsimään apua, mutta joutui itsepuolustuksekseen tappamaan kaksi ihmistä jotka olivat säikähtäneet outoa ilmestystä ja täten reagoineet väkivallalla. Siispä tästä syystä olento on Richard Kimble ja pakenee MIBiä, samalla etsien itselleen apua päästäkseen takaisin kotiinsa. Näkymätön olento saapuu jälleen Barbaran luokse, mutta ei ehdi tälläkään kertaa saamaan apua kun paikalle ilmaantunut toimittaja säikäyttää olennon ja taas paetaan. Voimiensa ollessa lopussa olento muuttuu näkyväksi ja kuolee.
Tämäpä oli mainio elokuva. Vaikka näyttelijät ovat elokuvassa uskomattoman jäykkiä, dialogi välillä aika pehmoista ja efektit hyvinkin puutteellisia, niin tarina on varsin onnistunut ja toteutuksessa oli erinomaisia ratkaisuja. Pidin siitä että elokuvassa ei ollut varsinaisia pahiksia, vaan että vaikka elokuvan alkaessa oli tapahtunut kaksi kuolemaa niin niiden syynä oli enemmänkin inhimillinen erhe kuin pahansuopaisuus. Pakeneva avaruusolento pelkäsi ihmisiä samalla tavalla kuin ihmiset häntä ja kaikki johtui vain eräänlaisista rotujen välisistä eroista joiden ymmärryksessä oli puutteita.
Oli myös mainiota, että avaruusolentoa ei juuri näytetä elokuvan aikana. Enkä nyt tarkoita, että sen vuoksi koska kyseessä oli näkymätön olento, vaan silloinkin kun hänellä oli vielä pukunsa päällään oli hän poissa kuvasta. Elokuvan alkupuoli nimittäin painottuu vahvasti silminnäkijöiden kuulusteluihin ja niinpä suuri osa alusta on keskustelua pienessä huoneessa. Siinäkin vaiheessa kun olento on näkymätön, niin elokuvassa ei pahemmin käytetä mitään Näkymätön Mies-jippoja joiden avulla osoitettaisiin olennon olevan siellä ja täällä. Eli olento on pitkälti olematon elokuvan aikana ja se tekee hänestä niin kovasti läsnäolevan.
Pidin myös siitä ratkaisusta, että vaikka elokuvassa virkavalta jahtaa tätä olentoa, niin varsinaista sen suuntaista toimintaa on vähän, mutta pöydän äärellä suunnitelmien rakentelua on sitäkin enemmän.
Kaiken lisäksi dialogi ei sorru liialliseen paatoksellisuuteen, saatikka naurettavaan atomipupputiedejargoniin, vaan on lapsekkuudestaan huolimatta sisältöönsä nähden sopivan asiallista. Ja samaan asiallisuuteen on pyritty myös olennon itsensä ja puvun suunnittelussa, sillä nyt ei kyseessä on mikään Robot Monster-puku, tai pingispallosilmäinen olento, vaan oikeastaan aika uskottavan näköinen ja oloinen heppu.
Poislukien puiset näyttelijät on kyseessä ainakin tätä sci-fi-boksia ajatellen tähän mennessä kenties onnistunein elokuva. Pidin kovasti.
Tähdet: ****
Phantom From Space
WHITE PONGO (1945)
Olemme keskellä Afrikkaa, alueella joka on vielä ainakin valkoiselle miehelle tuntematonta seutua. Täällä elää valkoinen gorilla, Pongo ja elokuva ei aikailekaan paljastaessaan gorillan meille, sillä jo parin minuutin jälkeen näemme kuinka Pongo vetää turpaan jotain natiivia. Pongo näyttää hippitukkaiselta Wampalta. Tieto Pongon olemassaolosta saavuttaa minkä-lie-miljonääri-seikkailijan Harry Bragdonin (Gordon Richards) korvat ja mies kokoaa minkä-lie-miljonääri-seikkailijoiden etsintäryhmän löytämään ja vangitsemaan Pongon, joka mahdollisesti on se kuuluisa kadonnut linkki. Toisaalla meille näytetään perusgorilloja, joista yksi näyttää ihan Kimmo Sasilta. Bragdonin ryhmään kuuluu myös hänen tyttärensä Pamela (Maris Wrixon) joka iskee silmänsä ryhmään kuuluvaan apulaiseen/metsästäjään Geoffreyhin (Richard Fraser), mitä puolestaan Pamelaan silmänsä iskenyt Bragdonin sihteeri Clive (Michael Dyne) ei voi sulattaa. Pongo vakoilee etsintäryhmää. Ryhmään kuuluva Hans Kroegert (Al Eben) paljastaa motiiveikseen, ei Pongon löytäminen vaan erään kultakaivoksen ryöstämisen. Siispä Hans omien apulaistensa kanssa sitoo Bragdonin ja muut kiltit tyypit ja lähtee kultakaivokselle. Kiukustunut Clive näkee tässä tilaisuuden rikastua ja päättää ryhtyä Hansin apulaiseksi. Samalla voitaisiin ottaa Pamela mukaan ja ehdollistaa hänet Cliven sussuksi. Hansin apulaisineen samoillessa viidakossa, vapauttaa Geoffrey Bragdonin kumppaneineen ja paljastaa olevansa oikeasti ryhmään soluttautunut erikoisagentti joka oli hankkimassa todisteita Hansia vastaan, sillä tätä epäillään kolmesta murhasta. Clive saa huomata ettei Hansiin ole luottaminen kun Hans ampuu hänet ja Pamela pakenee viidakon syvyyksiin. Hans saa Pamelan kiinni, mutta sitten Pongo tulee ja hakkaa Hansin hengiltä. Nyt Pongo puolestaan ottaa Pamelan vangikseen.
Pongo ottaa King Kong-asenteen ja ihastelee vangitsemaansa neitoa, samalla nyrkkeillen leijonia pois tieltä.
Pamela lähtee juoksemaan karkuun, Pongo seuraa perässä.
Pamela pyörtyy, Pongo hakkaa toisen gorillan.
Pongo pistetään häkkiin. Valkoinen mies on kuningas.
Nojaa, kyseessä on aika tyypillinen viidakkoseikkailugorillataijokinmuueläin-elokuva jossa on paljon eläimiä, luontoa ja alkuperäisasukkaita kuvaavaa arkistomateriaalia joka ei tietenkään näytä yhtään samalta kuin varsinainen elokuvaa varten kuvattu tavara. Juoni on perinteisen aukkoinen, mutta ihan mukiinmenevä. Näyttelijät tavanomaisen harmittomia ja musiikki ihan kivaa.
Elokuvan suurin plussa tuli siitä, että oli hauskaa katsella kuinka Pongo seuraili puskien ja puiden takaa häntä etsimässä olevia ihmisiä.
Tähdet: **
White Pongo
THE SNOW CREATURE (1954)
Himalaja ja botanisti Frank Parrish (Paul Langton) johtaa ryhmänsä botanistiseen seikkailuun, joka keskeytyy kun Jeti menee ja kaappaa itselleen yhden sherpan vaimon. Frank ei usko Jetien olemassaoloon, mutta ei voi estää aseistettua sherpajoukkoa lähtemästä etsimään kadonnutta naista kukkien sijaan ja niin joutuu myös Frank osaksi pelastusryhmää. Sitten ollaan teltassa kun lumi myrskyää. Sitten ollaan teltan ulkopuolella kun lumi myrskyää. Aina silloin tällöin väläytellään lyhyesti Jetiä, joka näyttää Lon Chaney Jr-mäisen ihmissuden ja ET:n sekoitukselta. Sitten myrskyää. Sitten myrskyää. Sitten myrskyää. Hmm,,, sitten myrskyää. Frank ja sherpat löytävät Jetin luolasta ja jostain syystä Jeti nykäisee seinämästä palan joka romahduttaa kiviä sen päälle. Siispä nyt Jeti menettää tajuntansa ja Frank haluaa viedä sen jenkkeihin tutkittavaksi, kun taas sherpat haluvat pistää sen lihoiksi. Jeti kuitenkin tuodaan amerikkaan, mutta tullissa tulee ongelmia kun maahanmuuttovirasto ei suostu uskomaan Jetin olevan eläin tai mitään muutakaan sellaista, vaan toisen maan ihmisolento joka tarvitsee passit sun muut. Sillä aikaa kun virastoissa pohditaan Jetin minuutta, päättää lumihirviömme paeta jääkaapista jossa häntä pidetään vankina. Jetiä jahdataan viemäriverkostoon ja ammutaan hengiltä.
Kun pidin Phantom From Spacessa hyvänä sitä kuinka elokuvan olentoa ei juurikaan näytetty, niin sama ei toimi tässä. Snow Creaturessa nimittäin esitetään elokuvan olentoa aika usein, mutta aina jokin peittää sen näkyvyyttä. Oli se sitten jäinen lasi, lumimyrsky tai jokin muu, niin aina Jetiä pidetään esillä piilossa. Mutta tässä tapauksessa eräänlainen sumuinen esittäminen tuntuu joka kerta keinolta piilotella sitä tosiasiaa, että Jetimaskeeraus on julmetun ruma. Siispä mieleen tulevat ne elokuvat joissa on koko ajan yö, tai sataa jotta vaijerit tai huonot tietokone-efektit pidetään piilossa vaikka niitä näytetäänkin. Vaikka väliäkö sillä, koska tämä elokuva on tylsä, ruma ja tylsä.
Tähdet: ~
The Snow Creature
Jenkeillä on meneillään atomipommikokeita ja tarkkailijana toimiva tohtori Doug Martin (Peter Graves) huomaa lentokoneestaan oudon valoimiön maassa lähellä testauspaikkaa. Yllättäen lentokoneen kontrollit pettävät ja Martin syöksyy kuolemaansa. Armeija etsii miestä tuloksettomasti. Jonkin aikaa myöhemmin tukka hyvin, mutta muuten nuijitun oloinen Martin hortoilee armeijan tukikohtaan ja alkaa tapahtuneiden selvittely. Armeijan todisteiden mukaan Martinin selviytyminen syöksystä ja törmäyksestä olisi käytännössä mahdoton ja Martin itse ei muista tapahtumista mitään, ja mikä onkaan tuo tuore suuri leikkausarpi miehen rinnassa. Heti joku valopää arvelee ettei tohtori Martin olekaan tohtori Martin, vaan jokin Invasion Of The Body Snatchers-tyylinen kopio. Martin lähetetään kotiin elämään normaalia elämäänsä vaimonsa Ellenin (Barbara Bestar) kanssa, mutta töissään Martin ei saa mahdollisen turvallisuusriskin vuoksi tehdä mitään, tai saa tietoa mistään. Tohtori on tietenkin kiukkuinen siitä että hänen atomitutkimustyötään rajoitetaan, sillä outoa arpeaan ja muistikatkostaan lukuunottamatta mies tuntuu olevan sama kuin ennen onnettomuutta ja täten myös edelleen pätevä työssään. Pian kuitenkin tohtori varastaa salaisia atomipommitietoja ja näyt lähestyvistä silmistä vaivaavat häntä. Jäätyään kiinni Martiniin pumpataan totuusseerumia ja mies aloittaa kertomuksen jossa valotetaan muistikatkon pimentoon jääneitä tietoja ja syitä siihen miksi Martin varasti salaisia tietoja. Mulkosilmäiset – siis oikeasti, ne silmät ovat jotain pingispalloja joihin on maalattu pupillit – Mustanaamiounivormuiset, lapaskätiset avaruusolennot olivat pelastaneet Martinin kuolemalta operoimalla miehelle jonkinlaisen keinosydämen. Ilmenee että nämä avaruusolennot ovat etsimässä uutta planeettaa asutettavaksi, heidän omansa ollessa kuolemassa ja että Maapallo olisi ideaalein uudisasuttamiselle. Sääli vain että ihmiset sattuvat olemaan tiellä, joten ei kun mennään ja hankkiudutaan heistä eroon. Ja tottakai avaruusolennoilla on apunaan murisevia jättiläishämähäkkejä, sisiliskoja ja torakoita. Niin, näinhän se on, että maailmanvalloitusaikeistahan ei tulisi mitään jos ei ensin oteta hallintaan hyönteisiä ja muuta pikkueläimistöä, suurenneta niitä ja anneta murista. Martin hypnotisoitiin avaruusolentojen käskyläiseksi jotta hän menisi sabotoimaan atomitutkimuksia ja näin vähentäisi ihmisten puolustusmekanismeja invaasiota vastaan. Martin herää totuusseerumin vaikutuksesta ja kukaan ei tietenkään ole uskoa tohtorin tietoja. Siispä Martin pakenee ja menee jonnekin voimalaitokselle katkaisemaan sähköt. Katsokaas kun avaruusolennot näköjään imevät tuosta voimalaitoksesta itselleen energiaa ylläpitääkseen laitteidensa toimivuutta ja nyt kun Martin esti sen, niin avaruusolentojen laitteet eivät enää futaa ja atomiräjähdys tapahtuu juuri voimalaitoksen ikkunan takana, mutta onneksi lasi suojaa Martinia ja muita sisällä olevia.
Ennen kuin elokuvassa paljastetaan ne mulkosilmämustanaamio-olennot ja mukaan tulevat hokkuspokkusselitykset avaruusolentojen hyönteisten hallinnasta ja sun muusta, niin kyseessä on aivan erinomainen paranoiajännäri jossa oikein kutkuttaa saada tietää mitä on tapahtunut sen muistikatkon aikana. Sitten tosiaan pingispallosilmät tulevat mukaan ja elokuva muuttuu perusroskaksi, joka tässä tapauksessa ei ole kovinkaan viehättävää kerran kun se rikkoo alun onnistuneen jännityksen.
Näyttelijät ovat ihan hyviä ja tarina on varsin mainio alkupuolella, mutta kuka piru kuvitteli että avaruusolennot kannattaa pukea Mustanaamioiksi ja niistä tulee uhkaavia jos silminä on pingispallot, jotka muuten eivät aina edes näytä pysyvän paikoillaan ja niiden reunat näkee liiankin usein irrallaan ihosta. Tämä silmäjuttu muuten selkeästi aiheuttaa myöskin sen, että sen lisäksi että ne ovat hölmön näköisiä niin avaruusolentoja näyttelevät ihmiset ovat jotenkin jännittyneitä kehon liikkeissään, mikä johtunee siitä että he koettavat pitää silmät päässään.
Musiikki oli hyvää.
Tähdet: ***
Killers From Space
PHANTOM FROM SPACE (1953)
Tunnistamaton lentävä esine laskeutuu jonnekin takahikiälle ja miehet mustissa (vaalean sävyn perusteella oikeasti muissa kuin mustissa) saapuvat paikalle tutkimaan asiaa. Silminnäkijöiden mukaan jokin syvänmerenpukuun sonnustautunut henkilö sompailee ympäriinsä ja on tappanut kaksi ihmistä. MIBläinen Hazen (Ted Cooper) ja luutnantti Bowers (Harry Landers) ovat jokseekin skeptisiä kuulemastaan, sillä ihan tosi, kypäräpäinen olento ilman kypärän sisäistä päätä kulkee tappamassa porukkaa? Todistajia oudosta vierailijasta alkaa olla kuitenkin liian paljon asian sivuuttamiseksi, mutta onko kyseessä oikeasti murhaaja? Kypäräpäinen avaruusolento pakenee virkavaltaa ja jättää taakseen avaruuspukunsa. MIBit vievät puvun mukanaan ihmetellen minne sisällä ollut olento katosi ja miksi hän jätti pukunsa taakseen. No okei, se olento on näkymätön ja katsoi parhaimmaksi keinokseen siirtyä Predatormoodiin. Hrrr! Tästä syystä silminnäkijät olivat mainineet olennon olevan päätön, kun eihän kypärän visiirin läpi päätä voi nähdä näkymättömällä henkilöllä. Nyt armeija tutkii avaruuspukua ja puntaroi miten olento elää ja muuta sellaista. Tutkijat tulevat siihen tulokseen, että olento tarvitsee pukua hengittääkseen Maapallon erilaisessa ilmastossa ja ennemmin tai myöhemmin olennon on tultava etsimään pukuaan. Ilmeisesti se pidättelee hengitystään kunnes saa pukunsa takaisin. Siispä seuraavaksi näemme kuinka ovi aukeaa, mutta kukaan ei näytä tulevan sisään ja sopivasti lattialle pudonneeseen jauheeseen (oletettavasti kokaiinia) ilmaantuu jalanjälki. Olento saapuu laboratorioon ja koettaa kommunikoida tutkija Barbaran (Noreen Nash) kanssa. Yhteisen kielen puutteessa morsetus jota Barbara ei ymmärrä kelpaa, mutta kuokkavieraiden saapuessa olento joutuu jälleen pakenemaan ilman pukuaan. Joku tiedemies päättelee, että olento oli tehnyt pakkolaskun Maahan ja lähti etsimään apua, mutta joutui itsepuolustuksekseen tappamaan kaksi ihmistä jotka olivat säikähtäneet outoa ilmestystä ja täten reagoineet väkivallalla. Siispä tästä syystä olento on Richard Kimble ja pakenee MIBiä, samalla etsien itselleen apua päästäkseen takaisin kotiinsa. Näkymätön olento saapuu jälleen Barbaran luokse, mutta ei ehdi tälläkään kertaa saamaan apua kun paikalle ilmaantunut toimittaja säikäyttää olennon ja taas paetaan. Voimiensa ollessa lopussa olento muuttuu näkyväksi ja kuolee.
Tämäpä oli mainio elokuva. Vaikka näyttelijät ovat elokuvassa uskomattoman jäykkiä, dialogi välillä aika pehmoista ja efektit hyvinkin puutteellisia, niin tarina on varsin onnistunut ja toteutuksessa oli erinomaisia ratkaisuja. Pidin siitä että elokuvassa ei ollut varsinaisia pahiksia, vaan että vaikka elokuvan alkaessa oli tapahtunut kaksi kuolemaa niin niiden syynä oli enemmänkin inhimillinen erhe kuin pahansuopaisuus. Pakeneva avaruusolento pelkäsi ihmisiä samalla tavalla kuin ihmiset häntä ja kaikki johtui vain eräänlaisista rotujen välisistä eroista joiden ymmärryksessä oli puutteita.
Oli myös mainiota, että avaruusolentoa ei juuri näytetä elokuvan aikana. Enkä nyt tarkoita, että sen vuoksi koska kyseessä oli näkymätön olento, vaan silloinkin kun hänellä oli vielä pukunsa päällään oli hän poissa kuvasta. Elokuvan alkupuoli nimittäin painottuu vahvasti silminnäkijöiden kuulusteluihin ja niinpä suuri osa alusta on keskustelua pienessä huoneessa. Siinäkin vaiheessa kun olento on näkymätön, niin elokuvassa ei pahemmin käytetä mitään Näkymätön Mies-jippoja joiden avulla osoitettaisiin olennon olevan siellä ja täällä. Eli olento on pitkälti olematon elokuvan aikana ja se tekee hänestä niin kovasti läsnäolevan.
Pidin myös siitä ratkaisusta, että vaikka elokuvassa virkavalta jahtaa tätä olentoa, niin varsinaista sen suuntaista toimintaa on vähän, mutta pöydän äärellä suunnitelmien rakentelua on sitäkin enemmän.
Kaiken lisäksi dialogi ei sorru liialliseen paatoksellisuuteen, saatikka naurettavaan atomipupputiedejargoniin, vaan on lapsekkuudestaan huolimatta sisältöönsä nähden sopivan asiallista. Ja samaan asiallisuuteen on pyritty myös olennon itsensä ja puvun suunnittelussa, sillä nyt ei kyseessä on mikään Robot Monster-puku, tai pingispallosilmäinen olento, vaan oikeastaan aika uskottavan näköinen ja oloinen heppu.
Poislukien puiset näyttelijät on kyseessä ainakin tätä sci-fi-boksia ajatellen tähän mennessä kenties onnistunein elokuva. Pidin kovasti.
Tähdet: ****
Phantom From Space
WHITE PONGO (1945)
Olemme keskellä Afrikkaa, alueella joka on vielä ainakin valkoiselle miehelle tuntematonta seutua. Täällä elää valkoinen gorilla, Pongo ja elokuva ei aikailekaan paljastaessaan gorillan meille, sillä jo parin minuutin jälkeen näemme kuinka Pongo vetää turpaan jotain natiivia. Pongo näyttää hippitukkaiselta Wampalta. Tieto Pongon olemassaolosta saavuttaa minkä-lie-miljonääri-seikkailijan Harry Bragdonin (Gordon Richards) korvat ja mies kokoaa minkä-lie-miljonääri-seikkailijoiden etsintäryhmän löytämään ja vangitsemaan Pongon, joka mahdollisesti on se kuuluisa kadonnut linkki. Toisaalla meille näytetään perusgorilloja, joista yksi näyttää ihan Kimmo Sasilta. Bragdonin ryhmään kuuluu myös hänen tyttärensä Pamela (Maris Wrixon) joka iskee silmänsä ryhmään kuuluvaan apulaiseen/metsästäjään Geoffreyhin (Richard Fraser), mitä puolestaan Pamelaan silmänsä iskenyt Bragdonin sihteeri Clive (Michael Dyne) ei voi sulattaa. Pongo vakoilee etsintäryhmää. Ryhmään kuuluva Hans Kroegert (Al Eben) paljastaa motiiveikseen, ei Pongon löytäminen vaan erään kultakaivoksen ryöstämisen. Siispä Hans omien apulaistensa kanssa sitoo Bragdonin ja muut kiltit tyypit ja lähtee kultakaivokselle. Kiukustunut Clive näkee tässä tilaisuuden rikastua ja päättää ryhtyä Hansin apulaiseksi. Samalla voitaisiin ottaa Pamela mukaan ja ehdollistaa hänet Cliven sussuksi. Hansin apulaisineen samoillessa viidakossa, vapauttaa Geoffrey Bragdonin kumppaneineen ja paljastaa olevansa oikeasti ryhmään soluttautunut erikoisagentti joka oli hankkimassa todisteita Hansia vastaan, sillä tätä epäillään kolmesta murhasta. Clive saa huomata ettei Hansiin ole luottaminen kun Hans ampuu hänet ja Pamela pakenee viidakon syvyyksiin. Hans saa Pamelan kiinni, mutta sitten Pongo tulee ja hakkaa Hansin hengiltä. Nyt Pongo puolestaan ottaa Pamelan vangikseen.
Pongo ottaa King Kong-asenteen ja ihastelee vangitsemaansa neitoa, samalla nyrkkeillen leijonia pois tieltä.
Pamela lähtee juoksemaan karkuun, Pongo seuraa perässä.
Pamela pyörtyy, Pongo hakkaa toisen gorillan.
Pongo pistetään häkkiin. Valkoinen mies on kuningas.
Nojaa, kyseessä on aika tyypillinen viidakkoseikkailugorillataijokinmuueläin-elokuva jossa on paljon eläimiä, luontoa ja alkuperäisasukkaita kuvaavaa arkistomateriaalia joka ei tietenkään näytä yhtään samalta kuin varsinainen elokuvaa varten kuvattu tavara. Juoni on perinteisen aukkoinen, mutta ihan mukiinmenevä. Näyttelijät tavanomaisen harmittomia ja musiikki ihan kivaa.
Elokuvan suurin plussa tuli siitä, että oli hauskaa katsella kuinka Pongo seuraili puskien ja puiden takaa häntä etsimässä olevia ihmisiä.
Tähdet: **
White Pongo
THE SNOW CREATURE (1954)
Himalaja ja botanisti Frank Parrish (Paul Langton) johtaa ryhmänsä botanistiseen seikkailuun, joka keskeytyy kun Jeti menee ja kaappaa itselleen yhden sherpan vaimon. Frank ei usko Jetien olemassaoloon, mutta ei voi estää aseistettua sherpajoukkoa lähtemästä etsimään kadonnutta naista kukkien sijaan ja niin joutuu myös Frank osaksi pelastusryhmää. Sitten ollaan teltassa kun lumi myrskyää. Sitten ollaan teltan ulkopuolella kun lumi myrskyää. Aina silloin tällöin väläytellään lyhyesti Jetiä, joka näyttää Lon Chaney Jr-mäisen ihmissuden ja ET:n sekoitukselta. Sitten myrskyää. Sitten myrskyää. Sitten myrskyää. Hmm,,, sitten myrskyää. Frank ja sherpat löytävät Jetin luolasta ja jostain syystä Jeti nykäisee seinämästä palan joka romahduttaa kiviä sen päälle. Siispä nyt Jeti menettää tajuntansa ja Frank haluaa viedä sen jenkkeihin tutkittavaksi, kun taas sherpat haluvat pistää sen lihoiksi. Jeti kuitenkin tuodaan amerikkaan, mutta tullissa tulee ongelmia kun maahanmuuttovirasto ei suostu uskomaan Jetin olevan eläin tai mitään muutakaan sellaista, vaan toisen maan ihmisolento joka tarvitsee passit sun muut. Sillä aikaa kun virastoissa pohditaan Jetin minuutta, päättää lumihirviömme paeta jääkaapista jossa häntä pidetään vankina. Jetiä jahdataan viemäriverkostoon ja ammutaan hengiltä.
Kun pidin Phantom From Spacessa hyvänä sitä kuinka elokuvan olentoa ei juurikaan näytetty, niin sama ei toimi tässä. Snow Creaturessa nimittäin esitetään elokuvan olentoa aika usein, mutta aina jokin peittää sen näkyvyyttä. Oli se sitten jäinen lasi, lumimyrsky tai jokin muu, niin aina Jetiä pidetään esillä piilossa. Mutta tässä tapauksessa eräänlainen sumuinen esittäminen tuntuu joka kerta keinolta piilotella sitä tosiasiaa, että Jetimaskeeraus on julmetun ruma. Siispä mieleen tulevat ne elokuvat joissa on koko ajan yö, tai sataa jotta vaijerit tai huonot tietokone-efektit pidetään piilossa vaikka niitä näytetäänkin. Vaikka väliäkö sillä, koska tämä elokuva on tylsä, ruma ja tylsä.
Tähdet: ~
The Snow Creature
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)