Don on kuollut (The Don is Dead, 1973)

Gangsteri Frankin (Robert Forster) isä kokee luonnollisen kuoleman, mikä johtaa monen muun kohdalla aivan muunlaisiin menehtymisiin sillä kyseinen isä sattui olemaan yksi kolmesta kaupunkia hallitsevasta mafiapäälliköstä, eivätkä kaksi muuta sukua ole halukkaita jakamaan valtaa liian nuorena ja kypsymättömänä pitämänsä Frankin kanssa. Koska edesmenneen päällikön ohella myös toinen on ainakin osittain poissa pelistä hänen viettäessään aikaansa vankilassa ja luottaessaan edustajansa toimivan oikein, pääsee kolmas eli don Angelo (Anthony Quinn) vakuuttamaan muut, että toimisi kaikkien parhaaksi jos käytännössä nousisi suurista suurimmaksi. Samaan aikaan kuitenkin näennäisen kakkosaseman saaneen mafiapomon (ts. sen vankilassa olevan) edustaja, lakimies Luigi (Charles Cioffi) suunnittelee valtausta jossa kaikkien kolmen suvun päälliköt ovat poissa kuvasta ja hän itse olisi ainoa don jakamattomassa vallassaan. Luigin mestarisuunnitelma on hyvin kaukaa haettu, sillä hän junailee Angelon tapaamaan Frankin tyttöystävän Rubyn (Angel Tompkins) jotta alkaisi suhde joka tekee Frankin mustasukkaiseksi ja hän aloittaisi siten sodan Angeloa vastaan. He tappaisivat toisensa ja Luigi seisoisi ruumiskasan äärellä uutena päällikkönä. Oho! Angelon ja Rubyn välille syttyykin romanssi, joten tottakai Frankista tulee kuolettavan mustasukkainen. Hitto! ei se nyt sitten niin kaukaa haettu juonikyhäelmä ollutkaan.

Ensimmäinen asia joka minulla tulee mieleen tästä elokuvasta on sen muinaisen suomikasetin kansikuva joka pyrki vihjailemaan olevansa niin vahvasti Kummisedässä, että yhtä hyvin voisit luulla kyseessä olevan jatkoa tuolle Francis Ford Coppplan mafiaelokuvaklassikolle.

Ei ollut, ei.

Coppolaa enemmän tässä on Sam Peckinpahia ja varsinkin James Glickenhausia, joten seepiasävytteinen mafiaromantiikka on kaukana poissa kun tilalla on kylmää väkivaltaa rappiota huokuvassa maailmassa. Varsin 70-lukulainen elokuva siis. Ja se kulkee ihan mallikkaasti, jolloin vaikka sitä ehkä koetettiinkin myydä Kummisedän vanavedessä niin kyllä se ihan omillaan toimii eikä vertailusta Coppolan teokseen ole kuin korkeintaan haittaa. Lisäksi huomautettakoon, että vaikka edellä näkyvä kansikuva viittaakin Kummisetien silloisiin mustavalkopiirroksiin ja ehkäpä myöskin ajallisesti reippaasti myöhemmin valmistuneeseen Brian De Palman Scarfaceen, joihin voi ehkä vetää väkisin joitakin vertauksia niin se ainakin on varmaa ettei Quinn heilu aseen kanssa. Kyllä ne ovat ihan muut tyypit jotka paukuttelevat.

Elokuvan juonen suhteen olisin toivonut jotain muuta valtataistelun osaksi kuin kahden mafiatyypin ihastumista samaan naiseen. Tai ei, korjataan hieman. Se itse ihastuminen samaan naiseen ja siitä syttyvä tunteiden kuohunta joka sumentaa ajatukset joka johtaa veriseen taisteluun ei ole niinkään huono idea, vaan se miten asia alunperin pistetään liikkeelle. Se toteutettiin niin typerästi, että pisti miettimään tuliko se mieleen vasta kun valtaosa elokuvasta oli jo kuvattu ja joku huomautti alusta puuttuvan hetken joka sytyttää langan. Luigi vain yksinkertaisesti sanoo Angelolle, että käypä tapaamassa tuota neitoa ja pam! kaiken tuhoava romanssi alkoi. Mutta millä todennäköisyydellä niin tapahtuisi ja miten Luigi muka sen osasi etukäteen päätellä tapahtuvaksi. Onko hän jokin oraakkeli, mitä häh? Sinänsä sillä ei ole niin väliksi koska hieman kuten jossain Yojimbossa, tms. tässä tarvitaan vain joku kolmas osapuoli joka huijaa kaksi muuta taistelemaan keskenään ja sitähän Luigi edustaa, mutta kohtalokkaat tapahtumat aloittavan seikan olisi voinut tehdä ilman, että se tuntuisi hätäpissalta housuihin. Kun se sota sitten syttyy niin se on varsin tehokkaan brutaalia menoa jossa ei voittajia tule olemaan, mutta kukaan ei voi astua syrjäänkään sen jo alettua. Se mistä elokuvan yojimboismissa pidän on se kuinka irrallaan Luigi pidetään tapahtumista, ettei hän ole koko ajan kaatamassa lisää bensaa liekkeihin vaan antaa enimmäkseen tapahtumien rullata omalla painollaan ja hetkittäin ehtii jo unohtamaankin, että sehän oli juuri hän joka kaiken takana on. Tai ehkäpä vaimonsa Marie (Jo Anne Meredith) joka tuntuu provosoivan miestään kiipeämään pitkin verisiä uratikkaita.

Hahmot kuten myös heidän tarinansa ovat hieman stereotyyppisiä,  mutta näyttelijät ovat pääosin varsin vakuuttavia. Mitä nyt Forster on liiaksi sellaisessa fogetaboutit-kliseemoodissa, mutta etenkin Quinn ja ammatistaan eroon haluavia tappajaveljeksiä esittävät Al Lettieri sekä Frederic Forrest ovat erinomaisia, osoittaen pyörän olevan onnistunut tuotos ilman uudelleenkeksimistäkin. Ja mikä parasta, he vetävät roolinsa läpi liioittelematta elokuvassa jossa on helppo sortua pinnallisuuksiin hahmojen perusteella ja sisällön agressiivisuuden varjolla liialliseen metelöintiin.

Al Lettieri oli muuten 70-luvun viiksi- ja hiuslookissaan hämmentävänkin samannnäköinen kuin Warren Oates samalta ajalta:

Tähdet: ***

Don on kuollut