sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Hard Breakers (2010)

Barbiekaksosina tunnetut bikinibeibit Alexis (Cameron Richardson) ja Lindsay (Sophie Monk) kuluttava päivät bilettämällä, seksuaalisissa kanssakäymisissä ja pilveä poltellen, joten tottakai he valittavat ettei oikeaa rakkautta löydy mistään eikä siten myöskään rehellisiä hyviä miehiä. Ollaan vihaisia kun tutut etsivät seuraa pinnallisista bimboblondeista ja sitten samalla itse vahvistavat tätä samaista imagoa, että pitäisikö tässä sitten jotenkin olla heidän puolellaan ja samaistua heihin ns. hyvinä ihmisiä kun ovat tismalleen samanlaisia kuin he joita dissaavat lutkiksi olivat he sitten naisia taikka miehiä. No, pointti on näköjään taas kerran siinä kuinka nämä kaksi neitiä ovat muka ne ainoat oikeat tavalliset ihmiset Hollywoodissa tai jossain siellä päin ja haluavat löytää aitoa rakkautta pinnallisuuden seasta. Siispä he kehittelevät keinon jolla se löydetään: etsitään hyväkroppaisia surffareita, lyödään heiltä taju kankaalle, roudataan kotiin ja naidaan heidän kanssaan. Kuulostaa järkevältä.

Ollakseen komedia jonka sisältö koostuu suurelta osin tisseistä, kimmeltävistä hauiksista, paneskelu-, pilvenpoltto- ja mies pukeutuu naisten vaatteisiin-huumorista ja jossa on ihan mainion viksahtanut idea deittailusta jossa siis väkivalloin kidnapataan joku sen perusteella, että hän vaikuttaa potentiaaliselta rakkauden kohteelta on Hard Breakers hämmentävänkin kesy ns. seksikomediaksi. Se kulkee hitaasti kuin täi tervassa ja vaikka muutama nänni vilahtaakin niin Hard Breakersin käsitys sen suuntaisesta rohkeudesta on kesyä kuin luppakorvapupu pupertamassa porkkanaa, mutta viltin allam naamari päässään ja porkkanakin vaihdettuna kaaliin. Tämä on kuitenkin ihan tyypillinen lajiinsa edustaja siinä, että treffailusta sekä ihmisten pinnallisuudesta tehdään pilkkaa ja mukana on opetus siitä kuinka pelkkään ulkokuoreen ei tule katsoa, mutta kuten lähes poikkeuksetta ja myös nytkin ollaan todettu että elokuva myy varmaan paremmin jos kaikki kritiikki hömppää kohden piilotetaan nimenomaan kromatun pintakiillon alle, eikä elokuvassa siten siis oikeasti uskota sen väitteeseen hellämielisestä aitoudesta vaan ollaan ainoastaan hikisenä tirkistelemässä sivutissejä. Harvemmin vain tällaisissa elokuvassa ollaan näin anteeksipyytelevän oloisia, mikä nyt pitkälti johtunee temposta joka on twerkkauksen sijaan perän raahaamista matolla kun pelkästään sen kidnappaus-idean perusteella olisi olettanut juuri päinvastaista, varsinkin kun siihen liittyen mukaan astuu hetkeksi suht' mainio Tia Carreren esittämä pöpi miesvihaaja-asekauppias ja kun lopussa huomataan etteivät edes nämä elokuvan elämää oppimassa olevat päähenkilöt kasvaneet laisinkaan vaan palaavat alkupisteeseen ei jalka jarrulla ajaminen tunnu oikealta.

Ei millään muotoa hyvä elokuva, mutta toisaalta se on rytmin puutteestakin huolimatta täsmälleen sitä mitä kannen perusteella odottaakin ja koska minä kaipasinkin tähän hetkeen vain jotain jonka aikana ei tarvitse ajatella vaan olla ja hädintuskin hengittää oli se siihen ihan siedettävä vaihtoehto.

Mukana liuta pääosin B-komediosta tuttuja nimiä kuten Tom Arnold, Chris Kattan ja vastaavia, mutta kiinnostavinta oli huomata, että tämä oli ensimmäinen näkemäni post transoperaatio-Alexis Arquette-elokuva, vaikka ei se nyt oiekastaan mihinkään liity ja osansakin oli niin pieni ettei sen poissaolo olisi muuttanut mitään.

Alexis Arquette 1969–2016.

Tähdet: *

Ei kommentteja: