80-luvun puolivälissä hiv:n/aidsin ollessa vielä tuntematon suht' uhka sovinistirasisticowboyhomovihaaja Ron (Matthew McConaughey) sairastuu kyseiseen tautiin huomaten tuolloin ystäviensä hylkäävän hänet ja yhteiskunnan käyttävän hiv-positiivisia vain tilastoina. Hitot yksilöiden sen hetkisistä kärsimyksistä kun etsitään koekaniineilla hoitoa tulevaisuutta ajatellen, mutta ihmisillä kuten Ron ei ole aikaa odotella ja niinpä hän rupeaa rahtaamaan ulkomailta kotimaassaan vailla hyväksyntää olevia lääkkeitä, todeten voivansa hoitaa oman terveytensä ohella myös pankkitilinsä saldoa. Laitonta lääkekauppaa kiertääkseen Ron rupeaa myymään eräänlaisia kerhojäsenyyksiä jotka oikeuttavat jäsenetuina lääkehoitoihin ja siten oman etunsa tavoittelijasta tulee puolivahingossa sairastuneiden kuten myös muutoin hylättyjen ihmisten sankari. Väheksyttyjen suoma arvostus vain kasvaa kun valtio puuttuu Ronin toimiin ja tottakai päähenkilömme oppii hyväksymään homot sekä meksikolaiset vertaisenaan.
Matthew McConaughey otti tämän elokuvan roolisuorituksellaan miespääosaoscarin ja okei, vaikka itse olisin suonut tuolloin palkinnon Bruce Dernille niin varsin ansaittu voitto oli siinä mielessä, että vaihtoehtoja katsoessa McConaughey tekee vähintään yhtä vahvan esiintymisen kuin kuka tahansa muu ehdokkaista. Ainoa seikka mistä en tämän elokuvan miespääosaoscaria ajatellen pidä on sen lukeutuminen siihen pitkään esitän sairasta, tms. ja olen siksi vahvoilla-listaan, mikä ei tietenkään aina ole tae voitolle koska muutoin jokainen pinnallinen I Am Sam ja Radio saisivat kaikki pystit, mutta on se silti näyttelijöilleen turvallinen keino kerätä arvostuspisteitä. I Am Samista mainitakseni minusta oli suorastaan häpeällistä, että Sean Penn sai sillä siirappikerjäysroolisuorituksellaan edes ehdokkuuden Oscareille. Kyllä McCoughney puolestaan on kehunsa ansainnut ja hänen kohdallaan onnistunut sairasroolisuoritus korostuu vielä entisestään kun jokainen miehen uraa seurannut muistaa ettei siitä ole kauaakaan kun ainoat elokuvat jotka häneen yhdisti olivat romanttiset komediat ja niissä olleet ikuinenpikkupoikaroolit. Niin no okei, jotkut valitettavasti muistavat myös Texas Chainsaw Massacre The New Generationin, mutta siinä McConaughey oli sentään hauska. Tahattomasti, mutta hauska kuitenkin. Kun miehen yhdisti vain heppoisiin romanttisiin komedioihin sekä niiden hälläväliäroolisuorituksiin ja ehti siitä syystä unohtamaan Lonestarin kaltaiset elokuvat niin suunnilleen 2010 ja eteenpäin McConaughey tuntui aivan eri näyttelijältä. Aivan kuin hän olisi siihen saakka salannut lahjansa taikka sitten jokin palko-olento olisi korvannut hänen taidokkaammalla näköiskappaleella, mutta kuitenkin osittain juuri sen luullun muutoksen vuoksi tämäkin sairasroolisuoritus tuntui niin onnistuneelta, että voisin osittain uskoa sen vaikuttaneen myös akatemian ajatuksiin edes alitajuisesti. Dallas Buyers Club kun olisi ollut ilman McConaugheytakin silkkaa Oscar-materiaalia sen tarinalla jossa sovinistirasistipaskiainen sairastuu ns. homotautiin ja yhteiskunnan kuin myös ystävien kääntäessä selkänsä saadaan tukea ihmisiltä joita on omaa tyhmyyttään ikänsä vihannut, eikä sitten muuta kuin laihdutetaan itsensä luurangoksi roolia varten, vedetään peliin kärsimysilmeet ja viha tilannetta kohtaan, kunnes lopulta opitaan olemaan ihmisiksi (lyhyemmin: syrjitty voittaa kunnioituksen). Jos pääosassa ei ole joku Steve Guttenberg taikka David Hasselhoff ja ohjaajana joku muu kuin Ulli Lommel ei luulisi olevan liian vaikea tehdä vähintään hyvää elokuvaa. Korkeammalle pääseminen vaatiikin sitten hieman enemmän ja vaikka uutena ollessaan se pelkkä hyvä voikin tuntua aivan helvetin hyvältä, niin entäpä vuosien kuluessa? Olen pahoillani jos tällä sepustuksella tunnun vähätteleväni Dallas Buyers Clubia, sillä se ei ole ainakaan täysin tarkoitukseni pitäessäni nimittäin tästä elokuvasta hyvinkin paljon, mutta en voi samalla olla ajattelematta sellaisia teoksia kuten Robert De Niron Naapuri kuin painajainen jossa kas kummaa homovihainen De Niro saa olikos se nyt aivoinfarktin (ts. sairaskertomus) ja tukeutuu Screen Actors Guild-ehdokkuuden roolistaan saaneen Philip Seymour Hoffmanin esittämän queernaapurin apuun, oppien sitä kautta hyväksymistä ja jep, olemaan ihmisiksi. Kyseessä oli ihan kelvollinen elokuva, mutta hieman I Am Samin tavoin liikaakin kuin tilauksesta tehty palkintogaaloja ajatellen ja aika nopeasti se tuntui katoavan kaikkien muiden ihan hyvien loputtomaan suohon. Dallas Buyers Club on erittäin hyvä elokuva, mutta ehkäpä se ei ole tarpeeksi pitkällä tähtäimellä. Se kun tuntuu ideansa ja valintojensa vuoksi yllättävänkin turvalliselta, eivätkä hyvät roolisuoritukset näyttelijöiltä joiden oikeasti tiesi pystyvän siihen vie sitä niin merkittävien elokuvien pariin ettäkö sen voisi ajatella pysyvän takuuvarmasti mielessä vielä viiden, kymmenen tai useamman vuoden päästä. Kyllä se tuolloinkin tulee tuntumaan vähintään hyvältä elokuvalta jonka katsoo erittäin mielellään ja jota suosittelee yhtä suurella ilolla, mutta tiedostaen samalla kuinka välissäkin on tehty ihan samoja elokuva ja ihan yhtä hyvin. Tosin onneksi samalla on tuotettu samoja elokuvia myös huomattavasti huonommin. Niitä joissa tyydytään vain Philadelphia-ilmiöön jossa väärää kokeva uhri on pelkästään hyvä ja kaltoinkohtelijat täysin pahoja, kun tokihan se on kiinnostavampaa jos hyödynnetään Dallas Buyers Clubin ideaa sairastuneesta joka ei vain koeta perätä oikeuksiaan vaan myös silkkaa ahneuttaan hyötyä tilanteesta.
Älkää välittäkö tuosta aiemmasta vaan ajatelkaa sen kaiken olleen vain unta, sillä tärkeintä on tieto Dallas Buyers Clubin olevan kaikilta osin hyvä draamaelokuva jonka kohdalla on vaivatonta yhtyä kannessa oleviin tähtimääriin. Varsinkin kun tulee kohtaukseen jossa Jared Leton esittämä Raymond kertoo ettei halua kuolla on täysin samaa mieltä siitä, että Oscarit menivät oikeisiin kohteisiin.
Ja mitä väliä sillä on onko Dallas Buyers Club viiden, 10, 15 vuoden päästä muistettava mestariteos. Minä katsoin sen nyt.
Mutta älkäämme silti unohtako:
Mutta älkäämme silti unohtako:
Tähdet: ****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti