Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream, 2000)
Harry (Jared Leto) on narkomaani ja hänen päivänsä kuluvat aika pitkälti seuraavan piikin etsimisessä. Rahaa siihen hankitaan muun muassa kanittamalla äidin, Saran (Ellen Burstyn) televisio, uudestaan ja uudestaan. Elämä kiertää kehää jossa kama määrää tahdin. Joka ainoa päivä.
Harrylla on kyllä hyvä ystäväkin, Tyrone (Marlon Wayans). Narkkari hänkin. Ihana tyttöystäväkin on, Marion (Jennifer Connelly). Narkkari hänkin. Jokaisella heistä on unelma, mutta ei selkärankaa taikka todellista halua pyrkiä siihen, sillä riippuvuus romuttaa kaikki haaveet.
Sarakin on narkkari, vain sosiaalisesti hyväksytympi sellainen. Hänen unelmansa mahdollistamiseksi tarvitaan lääkärin määräämiä lääkkeitä. Väärinkäytettynä.
Jokainen myy sielunsa ja ruumiinsa tavoitellessaan unelmaansa, mutta ei kuitenkaan oikeasti sitä haavetta jota luulee haluavansa, sillä itseaiheutettu sairaus vie aina voiton. Aina.
"Somebody like you can really make things all right for me."
Ottaen huomioon, että Unelmien sielunmessu mainitaan profiilissanikin suosikkielokuviini kuuluvaksi on se antanut odottaa vuoroaan aika pitkään. Eihän se ainoa mainituista ole josta en ole kirjoittanut, eikä se lyhyt listaus kerro kovinkaan tyhjentävästi leffamausta taikka kata kaikkia parhaita, mutta siellä se kuitenkin on ja ihan ansaitusti. Valitettavasti Unelmien sielunmessu on myös niitä elokuvia jotka ovat niin vaikuttavia ja henkisesti raskaita ettei oikeastaan toista katselukertaa haluakaan kokea. Se ei mitenkään voisi iskeä tajuntaan samalla tavalla, eikä sitä ehkä itse kestäisi katsoa toistamiseen koska ensimmäinenkin kerta otti oikealla tavalla voimille. Ja kun kyseessä on sellainen elokuva niin mitä hittoa siitä voisi kirjoittaa ilman, että ei täyttäisi koko tekstiä jollain ruusunpunalasiselta vaikuttavalta hehkutukselta kun en tiennyt mitä näytteleminen oli ennen kuin näin tämän ja pois alta mummot ja männynkävyt, täältä tulee maailman paras elokuva ja pulleat purjeet. Tietenkin kun minäkin pyrin pohjaamaan ns. arvosteluni katseluhetken tuntemuksiin ei sitä tulisi mitenkään aliarvoida, että sillä hetkellä ylisanat saattavat ollakin se ainoa oikea totuus minulle. Silloin tosin tuntuu siltä että jos koko teksti olisi pelkkää ylitsevuotavaa kehumista voisi koko arvostelun kiteyttää yhteen sanaaan:
"loistava!"
Sillä vaikka lauseita olisi roppakaupalla, mutta sisältö vaikuttaisi täysin yksipuoliselta kuolaamiselta ei niillä kaikilla muilla sanoilla olisi laisinkaan painoarvoa niiden ollessa vain eri synonyymeja yhdelle ja samalle hyvälle. Samalla sitä voisi miettiä, että jos arvostelu on oma mielipide ja oma mielipide sattuu olemaan se, että elokuva on joko hyvä taikka huono, niin miksi sitä pitäisi perustella useammalla sanalla? Toki me kaikki varmasti kaipaamme jonkinlaisia perusteluja sille miksi se on hänen mielestään hyvä tai huono, mutta jos kaikkien näiden sanojen, lauseiden, virkkeiden ja Norman Mailereiden jälkeen Unelmien sielunmessu on edelleen mielestäni sama kuin ennen sitä ensimmäistäkään kirjoitettua sanaa, mitä ne muut sanat enää siellä tekevät? Nyt sitä ajattelee, että sinun pitää perustella sitä minulle, lukijalle miksi se on hyvä/huono, mutta kun lopulta kyse on aina vain kirjoittajan omasta mielipiteestä muista riiippumatta ja niin sen pitäisikin olla, koska tekstiä ei koskaan pitäisi tuottaa ensisijaisesti muita ajatellen vaan aina itseään miellyttäen ja muiden mahdolisesti pitäessä siitä on se vain miellyttävää plussaa, niin vaikka se arvostelu olisi vain yksi sana. On se aina lopulta lukijan itsensä velvollisuus luoda oma mielipiteensä, vaikka lähtökohta olisi vain noin typistetty. Sitä lähtee katsomaan elokuvaa koska hän kutsui sitä hyväksi ja jos ei itse pidäkään siitä, ei suosittelija edelleenkään ole väärässä. Hän pitää siitä, sinä kenties et. Arvostelun lukevalla kuitenkin on aina muitakin apuja kuin pelkkä yhden sanan arvostelu, sillä jos hän nyt kehuu kauhelokuvaa ja sinä et yksinkertaisesti pidä yhdestäkään kauhuelokuvasta, niin kenties et lähde katsomaan hyväksi kehuttua kauhuelokuvaa joko ollenkaan tai ainakin osaat lajityypin perusteella kulkea ilman lappuja silmillä. Tai nimenomaan laput silmillä. Unelmien sielunmessu on elokuva jonka kohdalla tunnen vaikeuksia kirjoittaa siitä sillä ainoa mitä haluaisin tehdä on istuttaa sitä näkemätön katsomaan ja kokemaan se itse, ja haluni mukaisesti hän toivottavasti ymmärtää katsoessaan miksi se on mielestäni mestariteos, miksi en halunnut katsoa sitä uudestaan ja miksi siitä on vaikea kirjoittaa. Olen kyllä sitä mieltä, että Unelmien sielunmessun arvostelun kiteyttäminen yhteen ainoaan sanaan olisi epäreilua kaikkia elokuvantekijöistä (Jared Leto kun varmasti lukee tämänkin. What's up, dude) elokuvankatselijoita kohtaan jo pelkästään siksi, että kyseessä on sen verran raskas elokuva jotta sitä ei kannata suositella ilman jonkinlaisia varoituksia, mutta samalla pelkään että samoin kuten kaikenlaisia juonikäänteitä sisältävien elokuvien kohdalla liian monta sanaa saattaa pilata sen tehon. Tässä ei ole mitään Keyser Soze-käännöksiä, mutta kyseessä on sen verran tunnepainotteinen elokuva että sen sanoiksi pukeminen saattaakin riisua sen merkittävimmän vaikutuksen. Siispä sallinette sen, että kiertelen ja kaartelen hieman enemmänkin. Ehkä useamman sanan välistä voi lukea jotain kertovaa, kun yhden sanan kohdalla tihrustaminen mitä kirjainten välissä on olisi liian hankalaa.
Unelmien sielunmessu on Fisherman's Friendia väkevämpi ja toisin kuin monet muut tunnetut narkkarielokuvat, tämä ei edes asiayhteydestä irrotetuksi muuttuneesta musiikista huolimatta ole missään vaiheessa cool ja toimiikin niin vastenmielisenä huumekertomuksena, että tämä sopisi erinomainen luotaantyöntävästi koulujen opetussuunnitelmaan. Kyseessä on hermostunutta pahoinvointia jossa kirjaimellisemmin kuin Sedu Koskisen omistamissa juottoloissa, tästä ovesta käyvä saa todellakin heittää toivonsa, sillä jos erehtyykin unelmoimaan jostakin hyvästä riistetään se pois kuin vastasyntynyt äitinsä sylistä ja heitetään tehosekoittimeen. Yksikin kosketus Unelmien sielunmessun ihmiseloon vetää suoraan pimeyteen ja jättää sinne huhuilemaan missä kaikki ovat, koska tässä maailmassa on olemassa vain yksi ihmiskohtalo: kärsimys.
Ja kaiken sen pahan jälkeen mitä Unelmien sielunmessu esittelee, alkavat asiat vasta sitten menemään ikäväksi. Kaikki perustellusti. Näin se on, eikä siltä pääse pakoon.
Tosin siinä se varoitus tuleekin, että kun kaikki menee varmuudella viemäristä alas ja sekin vasta kun on ensin ryvetty katuojassa, kädettömänä ex-koripalloilijana jolla on flunssa, niin kaiken ikävän nieleminen saattaa aiheuttaa vastareaktion ja tällöin pyrkii estämään heittäytymistä masennuksen aaltoihin, jolloin tosin ei täysin pääse kokemaan tarkoitettua sydämen särkymistä. Silti, senkin uhalla että olo on piesty elokuvan nähtyä, on se kokemus joka kaikesta huolimatta kannattaa elää. Unelmien sielunmessu repii ja syystäkin.
Minimisissään hyvän ja parhaimmillaan holy fuck!-tason suorituksista vastaavat näyttelijät saavat miettimään, että miksiköhän esimerkiksi palkintokisoista suurimmassa, eli Oscareissa vain Ellen Burstyn sai huomiota. Joka sitten tunnetusti hävisi suoraan sanoen reippaasti huonommalleen, Julia Robertsin löysän keskitason esitykselle Erin Brockovichissa. Kun puhutaan väärään osoitteeseen menneistä palkinnoista on tämä Burstynin sivuuttaminen yksi suurimmista erheistä. Toisaalta samalla silti ymmärrän miksi Burstyn ja Unelmien sielunmessu ylipäätään ei kokenut Oscareiden kultaista suihkua (jep, piss piss), sillä vaikka kyseisissä kissanristiäisissä rakastetaan sairauskertomuksia niin koska muka Oscareita olisi jaettu sellaiselle elokuvalle joka aiheuttaa henkistä sekä fyysistä kärsimystä kuvatessaan sitä sairautta? Tom Hanks laihdutti ja otti maksaläikkämeikkejä nassuunsa Philadelphian vuoksi ja oli soveliaan riutuva ansaitakseen alastoman kultamiehen. Daniel Day-Lewis oli erinomaisen halvaantunut esittäessään halvaantunutta Minun elämässäni ja sai mielestäni syystäkin palkintonsa. Mutta niin hyviä sairausrooleja kuin onkin Oscareissa palkittu ei mieleen oikeasti nouse Unelmien sielunmessun kaltaisia elokuvia joissa musta on mustaakin mustempaa, sillä kun Oscar annetaan kärsimysnäytelmälle on siellä oltava jonkinlainen valo tunnelin päässä. Vaikeuksia on voitettava. Unelmien sielunmessu ja Burstynin roolisuoritus ei anna armoa, joten se ei ole tarpeeksi sisäsiisti voittaakseen Oscareiden kaltaisia palkintoja, vaan sellainen saa kokea sen ns. isoluisen Huippumalli haussa-ehdokkaan kohtalon jossa näön ja pisteiden keruun vuoksi päästetään hänet vähän matkaa kulkemaan, mutta kaikki tietävät ettei voittoa heru ja matka tyssää kunhan on kakku ensin syöty. Burstyn olisi Oscarinsa ansainnut, mutta ei olisi sitä kuitenkaan saanut.
Paikalta ei voi poistua mainitsematta Clint Mansellin musiikkia, joka istuu elokuvaan aivan täydellisesti ja on Lux Aeterna-sävellyksen (tai pikemminkin sen remiksauksen) turvin irtaantunut omaksi entiteetikseen, jolloin omaa elämäänsä elävä musiikki ei kaikkien mielessä laisinkaan yhdisty jostain ja vieläpä tämänkaltaisesta elokuvasta lähtöisin olevaksi. Se aiheuttaakin hieman mielenkiintoisen ongelman, joka ei tietenkään ole mikään ongelma, mutta eräänlainen sellainen kuitenkin. Lisättiin Lux Aeternaan sitten nopeutta, mitä trancejumputusta taikka Scooterin how much is the fish!-huutoja tahansa ja esitettiin se missä uudessa ympäristössä tahansa on se edelleen lähtöisin paikasta jossa ei valo paista ja jossa suru on vaate johon verhoudutaan, jolloin kun kuulee Unelmien sielunmessun ns. tunnarin Taru sormusten herrasta-leffan trailerissa (joo-o, se soi niistä jossakin. Olikohan se nyt Taru sormusten herrasta: kolme tuntia lisää tätä larppausta?) on se jotenkin väärässä paikassa ja vaikka kuulostaakin edelleen hyvältä, hiertää se siellä kuin liian piukeat housut. Tällöin mietin, että olikohan esimerkiksi tuon traileriin musiikin valinneen mielessä vain ajatus, että hitto tää coolostaa coolita, kuin että pistänpä sen ihan kiusallanikin tämän homokääpiöistä ja heidän sormusparaatistaan kertovan elokuvan mainokseen, ja katson tajuaakohan kukaan musiikin olevan elokuvasta jossa Jared Leto piikittää kamaa alkavaan kuolioon ja siltä sahataan käsi irti. Jei! En siis missään nimessä menisi estämään tällaisia tapauksia, sillä sama se mitä se musiikki alunperin kuvasti jos sen pystyy hyvin yhdistämään muuallekin. Esimerkiksi vuosia vuosia ja vielä vuosia sitten katsoin dokumentin kaivostyöskentelystä ja siinä oli rauhaisa kohtaus jossa kamera lipui pitkin hiljaista autiota kaivostunnelia, ja taustalla erinomaisesti tilanteeseen soveltuva Nine Inch Nailsin A Warm Place. Nimikin osoitti istuvuutensa kertoessaan maanalaisesta lammöstä. Samalla kuitenkin mieleeni nousi pohdinta siitä, että miksiköhän kappaleen valinnut henkilö oli päätynyt juuri Nine Inch Nailsin levyltä etsimään sopivaa sävellystä, varsinkin kun täytyihän hänen ola tietoinen siitä ettei levy ole pääosin rauhaisaa ambienttia. En tiedä sitten kuinka hyvin kappaleet joissa hellämielisesti mylvitään esimerkiksi että "I want to fuck you like an animal!" olisivat kohtaukseen sopineet, mutta päätyminen levyyn jossa on sellaista kamaa kuulostaa tieltä jota kunkin tulisi kulkea. Olisihan A Warm Placen valinnut henkilö voinut mennä suoraan helpoimpiin ajatelmiin ja napata mitä lie John Williamsia.
Minulle tekee vaikeaa kuunnella Unelmien sielunmessun soundtrackia, vaikka se olikin yhdessä vaiheessa yksi eniten soitetuimpia levyjä kotitaloudessani. Syy ei ole siinä ettäkö jokin teknoremix olisi pilannut maun taikka mieleeni nousisi Jennifer Connellyn itsensä myymisen sijaan Peter Jacksonin itsensä myyminen, vaan se että edellisessä asuinpaikassa alakertaani muutti eräänä päivänä päihderiippuvainen (ironiaako?) häirikkö, joka kaiken sen muun sonnan ohessa mitä veti puoleensa aiheutti pahan maun joidenkin musiikkikappaleiden suhteen. Hän huudatti musiikkia ja suustaan tulevia ajoittaisia v'ttu!-huutoja sen verran kovaa, että kun 1548 kerta jokin biisi soi volyymilla joka rikkoisi vuoria ei sitä tehnyt enää itse mieli kuunnella, koska sen alkoi yhdistämään siihen idioottiin joka vei yöunet useammin kuin monesti. Muuttaessani pois hän kysyi miksi muutan ja totesin, että sinun vuokseni. No, tarvitsin toki enemmän tilaakin, mutta hän oli sysäys joka ratkaisi muuttohalujeni aikataulun. Oletan että hän omisti vain yhden kokoelmalevyn koska huudatuksesta päätellen soitti vain muutamaa samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan, ja valitettavasti yksi niistä oli Lux Aeterna. Joten nyttemmin tuo nimenomainen kappale tuo liian helposti mieleen huonoja muistoja ja siksi sen kuuntelemista tulee tietoisesti välteltyä.
Ollakseen synkkääkin ilottomampi elokuva, ei Unelmien sielunmessu kuitenkaan täysin välttele kauneuttakaan ja osa kuvasommitteluista on nimenomaan sitä (joskin suurin osa on on vatsaa vääntävää vuoristoratamaista menoa ja se vuoristoratakin on ruosteinen). Erityisesti mieleeni on porautunut Harryn unelma joka kovasti muistuttaa Dark Cityn Shell Beach-haavetta ja kas, siinäkin esiintyi Jennifer Connelly. Ero on tietenkin siinä, että kun ulottumattomissa oleva Shell Beach manifestoituu lopussa todelliseksi paikaksi, jää Unelmien sielunmessun vastaava tavoittamattomaan kaukaisuuteen.
Tähdet: *****
3 kommenttia:
Oho, nyt on iso elokuva käsittelyssä - minäkin luulin, että olit tämän jo arvostellut, kun muutamassakin Movie Monday-haasteessakin olet siihen viitannut...
Muutama asia pois alta: 1) kiva, että jaat maun toivottomiin elokuviin 2) kiva, että jaat inhon LOTRia kohtaan 3) kiva, että jaat inhon sitä tunnarin käyttämistä missään muualla. Jossain X Factor ja Idols-tosi-tv-ohjelmissakin sitä rankutetaan yhtenään ja pistää kyllä ihmettelemään suuresti.
Samaa mieltä, siitä, että näin hyvistä elokuvista ja siitä nerokkuudesta, mikä on Darren Aronofsky, on vaikea analysoida sen enempää yhtään mitään. Mutta mitä ihailen tässä ohjaajassa on, miten hänen elokuvansa tunnistaa hänen elokuvikseen. Black Swankin muistuttaa aika paljon Unelmien sielunmessua - parhaimmalla tavalla!
Parasta tässä leffassa on tietysti se, että Marlon Wayans tekee uskottavan draamaroolin! Lause, jota en ikinä haluaisi kirjoittaa, mutta pakko se on.
Mutta Unelmien sielunmessu kuuluu juuri siihen kategoriaan, että vihastuu oikein siitä, miksi kaikki elokuvat eivät ole yhtä hyviä!
P.s. ylisanat ovat parhaita! (pun intended)
On lähes käsittämätöntä, että Marlon Wayans osaakin näytellä, kun yleensä hän pyrkii todistamaan päinvastaista. Tässä tapauksessa tuntuukin siltä, että kunnia pitää antaa ohjaajalle joka sai kaivettu sieltä jostain Wayansin syvyydestä jotain näin hyvää.
Loistava!
Lähetä kommentti