Luoja armahtaa, minä en (Dio perdona... Io no!, 1967)

Mitä Lumièren veljekset eivät kertoneet niin asemalle saapuneen junan kaikki matkustajat oli tapettu ryöstön yhteydessä ja huhu kertoo tapahtuneen takana olleen julman ja hiukan koomisen junaryöstäjän Bill San Antonion (Frank Wolff) ilottomine veikkoineen. Vakuutusyhttiön palkkaama karvanaama Hutch (Bud Spencer) lähteekin matkaan aikeenaan saada ryöstösaalis takaisin oikeisiin käsiin ja avukseen mies haluaa Catin (Terence Hill), tuon hiljaisen ja tappavan pyssysankarin jolla on omat menneisyyden aaveensa Billin osalta. Catin näkemyksen mukaan Bill ei voi olla elossa, sillä vielä 10 kuukautta aiemmin hän nimittäin kuului samaiseen rikollisjoukkueeseen, mutta ajautui tuolloin kaksintaisteluun Billin kanssa, surmaten tämän mahdollisen junaryöstäjän. Siitä lähtien Cat on saanut kulkea kuolemanpelossa, sillä Billin uskollisia apulaisia on maa täynnänsä ja he jotka eivät halua kostaa pomonsa kuolemaa, uskovat Catin kähveltäneen yhteiset ryöstösaaliit omaan käyttöönsä ja haluavat siksi tutustuttaa antisankarimme tuonpuoleiseen. Jos Bill kuitenkin on elossa, on Catin vietävä loppuun aiemman kaksintaistelun tulos.

Vaikka käytin tuossa juonikuvauksessa Hillin ja Spencerin hahmoista nimiä Cat ja Hutch, niin mainittakoon samaisten roolihahmojen niminä olevan näköjään myös versiosta riippuen Doc ja Earp. Kuitenkin vaikka kuinka höristin korviani en kuullut kertaakaan kumpaakaan kutsuttavan kummallakaan nimellä, eikä tekstityksessäkään edellä mainittuja nimiä esiintynyt. Hillin hahmoa kutsuttiin muutaman kerran pilkallisesti pretty faceksi ja samoin Hill leikkisästi pottuili Spencerin hahmolle kutsuen häntä jackassiksi, mutta kumpikaan näistä ei selkeästikään ollut oikea nimi, jolloin Spencer ei esimerkiksi ole mikään Jackass McCoy tai Hill Pretty Face Flanagan. Koska tämä versio on tietenkin dubattu englanniksi niin voihan olla nimien olevan käytössä esimerkiksi italiankielisessä, tms. versiossa, mutta olettaisin kuitenkin jomman kumman nimivaihtoehdon olevan käytössä myös juuri englanniksi dubatussa versiossa, joten olisiko elokuvasta olemassa useampi englanninkielinen versio vaiko kenties niin, että hahmot on nimetty esimerkiksi vain jotain takakannen juonikuvausta ajatellen, jossa on helpompi kuvailla tapahtumia nimien avulla kuin kertomalla kahdesta miehestä ilman sellaista. Tämän version perusteella niin sekä Hillin että Spencerin hahmot kun ovat italowesterneistä tuttuja nimettömiä hahmoja, vaikka vain Hill onkin duosta se Eastwoodia imitoiva perinteinen versio sellaisesta. Hiljainen sikaria sänkiposkessaan jauhava ponchnotyyppi joka on tyly asenteeltaan ja nopea liipasinsormeltaan. Toisaalta Spencer jonka tehtävänä kun on enemmän tai vähemmän vain kantaa rahakirstua eikä tehdä juuri muuta, on oikeastaan täydellisessä persoonattomuudessaan se oikea nimetön, olematon, näkymätön mies.
Mutta palatakseni noihin nimiin, niin Cat on sitten kokonaisuudessaan Cat Stevens, mikä on aivan loistavaa. Odotankin tässä uusia dubbauksia Eastwoodin leffoista, joissa Man with No Name onkin Engelbert Humperdinck.

Please release me, let me go.

Luoja armahtaa, minä en on paria kyynisen kuuloista sutkautusta lukuunottamatta huumorintajutonta, synkkää ja väkivaltaista spagettiwesterniä, joten hieman harmittaa kun tätä elokuvaa on mainostettu julisteilla jotka harhauttavat luulemaan kyseessä olevan sitä koomisemman ja varmasti tunnetumman puolen Hill/Spencer-elokuvaa. Tämän markkinoiminen humoristisena saattaa aiheuttaa pettymyksen turpaanvetokomediaa odottaville ja murheellisten laulujen maata etsivät saattanevat karsastaa samasta väärästä syystä. Sillä jos tästä ei spagettiwesternien ystävä pidä niin sen tulee johtua siitä, että kysessä on aika tylsä, moneen kertaan jauhettuja juttuja liukuhihnalta puskeva elokuva, ei siksi että sen luulee olevan komedia.

Toistuvat hikinaamalähikuvat, tylyt puheet, epäsynkassa oleva räkäinen dubbaus, hitaasti (mutta silti valitettavan kärsimättömästi) kasvatetut kaksintaistelut, mystiset nimettömät tosimiehet, pölyiset vaatteet, pölyinen ilma ja kuvan laadusta päätellen tosi pölyinen masternauha, joten pastalänkkärinä se on hyvin tyypillinen lajinsa edustaja, mutta hengettömyys jo ennen luotien osumia paljastaa sen, että nyt on vain pyritty pistämään peräkkäin spagettiwesternin tavaramerkkejä uskoen sen riittävän. Elokuva kyllä pysyy keskittyneen vakavamielisenä, joten esimerkiksi en usko sen kaivanneen huumoria sekoittamaan pasmoja, mutta pelkkien lajityyppikliseiden innoton peräkkäin asettelu kaipaisi kyllä jotain muitakin perusteluja osakseen kuin pelkän selityksen siitä, että nämä nyt kuuluvat olla mukana. Loppujen lopuksi tärkeimmäksi anniksi jääkin vain muistutus siitä etteivät kaikki Hill/Spencer-leffat ole komedioita ja siitä taas ei ole iloa heille jotka eivät näiden miesten elokuvia entuudestaan tunne.

Pidän kyllä siitä, että aluksi niin Hillin hahmo kuin katsojakaan ei voi olla varma siitä onko Bill elossa vaiko onko kyseessä jonkinlainen etukäteen masinoitu kosto haudan takaa, sillä kun Cat joutuu jo muutenkin katselemaan koko ajan olkansa ylitse kun toistuvasti joku haluaa pistää hänet hengiltä, niin siihen päälle kun laitetaan vielä paranoiaa kuolleista ihmisistä elossa, on mahdollisuuksia vaikka mihin hermoromahdukseen. Sääli vain, että aivan liian aikaisin paljastetaan Billin olevan elossa ja vanhoissa puuhissaan, kun se pelossa eläminen luo erinomaista epävarmuuteen tukeutuvaa jännitystä, jolloin taas osoitus pahiksen olevan kunnossa on liiaksi tunnelmaa helpottava. Epävarmuuteen liittyvistä ideoista myös se on aika mainio kun epäluuloinen Bill ohjailee omat apulaisensa vahtimaan toisiaan, antaen ymmärtää juuri sen jota vahditaan olevan mahdollinen heikko lenkki ja hetken aikaa jokainen kyttää jokaista. Mutta nämä ovat vain ohimeneviä hetkiä, kuin laivoja sumussa, jolloin niistä ei saada irti juuri muuta kuin hieman väkinäisiä puolusteluja siitä, että siellä on edes jotain hyvää. Näin ainakin sanon itselleni. Se on vain elokuvaa... vain elokuvaa... vain elokuvaa...

Tähdet: **
Luoja armahtaa, minä en