Avaruusolennot valtaavat maan ihmismuotoisina? Niitä tarinoitahan riittää enemmän kuin tarpeeksi. The Body Snatchersin tärkein anti tarinallisesti ei kuitenkaan ole siinä kuinka avaruusolennot maan valtaavat, vaan siinä miten sitä ei huomata. Koska tässä tapauksesa avaruusolennot eivät esiinny niinkään avaruusolentoina, vaan ihmisinä. Kun nukahdat, olento muodostaan itsestään kopion, eräänlaisen kloonin sinusta ja ottaa paikkasi. The Body Snatchers kysyy vain yhden, mutta sitäkin tärkeämmän kysymyksen. Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Olento tekee itsestään sinun kopiosi ja poistaa sinun itsesi olemassaolon. Jos kukaan muu ei huomaa vaihtumistasi kopioon, niin onko sitä tapahtunutkaan muiden mielestä. Kopio näyttää ja kuulostaa sinulta, mutta se ei tunne kuten sinä. Joten mitä tehdä kun ihmiset jotka olet tuntenut koko ikäsi ovat ulkoisesti samoja, mutta tuntuvat olevan sisältä onttoja. Mitä tapahtuu kun huomaat olevasi ainoa joka itsesi mielestä on normaali? Jos kaikki muut ovat erilaisia, niin ovatko he juuri silloin normaaleja ihmisiä ja sinä itse muukalainen? Kyse ei ole vain jostain avaruusjutuista, vaan vastaava tilanne tulee muissakin asioissa esille (onko ihminen enää sama jos hän kokee kokee suuren muutoksen elämässään ja onko muutos aina hyvästä.) Ja tätä The Body Snatchers on käsitellyt elokuvan muodossa jo kolmasti aiemmin...
Ensimmäisen kerran vuonna 1956 Invasion Of The Body Snatchersin muodossa. Tämä 50-luvun versio heijasti avaruuden muukalaisten muodossa kylmän sodan kommunismipelkoa. Vaikka avaruusolennot olivat avaruusolentoja, niin todellisuudessa ne olivat metafora Venäläisistä jotka soluttautuvat amerikan sydänmaille levittämään omia uskomuksiaan ja aatteitaan.
Vuoden '78-versio (ja omasta mielestäni se onnistunein) keskittyy enemmänkin kuvaamaan yksinjäämisen tunnetta. Donald Sutherland esittää riipaisevasti henkilöä joka huomaa kaikkien tuttujen ja tuntemattomien muuttuvat, ja kohta hän huomaa että joskus on parempi vain nukahtaa kuin ainaisesti paeta.
Kolmannen kerran tarinan ohjaimiin tarttui Abel Ferrara ja tuloksena oli vuoden '93 huonoimpia elokuvia, Body Snatchers. Erikoisinta Ferraran ohjaustyössä on se, että siitä ei huomannut Ferraran kosketusta. Kyseessä oli vain elokuva joka tuntui tulleen massatuotantona liukuhihnalta ja ohjaajaksi olisi voitu kreditoida kuka tahansa. Body Snatchers '93 ei tehnyt muuta kuin siirsi tapahtumat sotilastukikohtaan ja laittoi visvaa leviämään, mutta ei muistanut huomioida itse tarinaa.
Joten miten tämä neljäs versiointi onnistuu?
Ei kovin hyvin pelkään.
Perusidea on tallella, mutta sitä ei osata hyödyntää kovinkaan hyvin, vaan itse tarinan kasvatuksen sijaan sorrutaan hassuihin kuvakulmiin, hassuihin valaistuksiin, hassuihin henkilöhahmoihin ja hassuihin säikyttely-yrityksiin. Huomautettakoon, että koska tarina oli entuudestaan tuttu minulle, niin voi olla että en näe sitä tarpeeksi viattomin silmin. Mutta minun on vaikea uskoa, etteikö muka kukaan olisi nähnyt elokuvan loppua jo kun elokuvaa on kulunut vain 20 minuuttia. Sillä siinä ajassa on jo osoitettu kuinka avaruuden ökkömönkiäiset valtaavat alaa, miten päähenkilö Nicole Kidmanin muksun painajaiset viittaavat siihen ettei kaikki ole kunnossa ja kuinka kaikki tulee loppumaan (mistä viitteena elokuvan aloittava välähdys elokuvan lopusta.) Elokuvan pituus on 95 minuuttia ja vaikka en yleensä toivokaan elokuvien olevan tarpeettoman pitkiä, niin tässä tapauksessa olisi ehkä elokuvan alkuun kannattanut minuutteja lisätä. Nyt kaikki käydään läpi sellaisella vauhdilla, ettei tunnelman luomisesta ole tietoakaan.
Elokuvaa katsoessa tulee vääjäämättä mieleen, että ainoa syy tämän elokuvan uudelleenfilmatisointiin on se että voidaan vaihtaa sukupuoliroolit. Kun ennen mies oli elokuvassa hysteerinen, niin nyt se on nainen vuorostaan. Mutta siihen se jääkin. Ellei sitten uudistuksena katsota sitä, että ihmisen muuttumista kuvataan elokuvassa eräänlaisena laajamittaisena lintuinfluessainfektiona. Ja se että muodonmuutosta ei kuvata erillisen olion kautta, vaan aiempaa enemmän ihmisen sisäisenä sairautena.
Pääosissa olevista Nicole Kidmanista, Daniel Craigista ja Jeremy Northamista vain Northam tekee vakuuttavaa työtä. Mikä on sinänsä ironista että heistä Northam esittää onttoa, tunteetonta avaruuskloonia ja silti esittää enemmän tunnetiloja kuin äärimmäiset jäykät Kidman ja Craig. Kidman etenkin on aivan väärässä roolissa tämän elokuvan pääosassa ollessaan. Hän on yhtä uskottava kuin Peacemakerissa tai Batman Foreverissa (niin pelottavalta kuin se kuulostaakin niin jälkimmäisessä hän oli uskottavampi mielenterveysammattilainen kuin The Invasionissa.)
Craigin rooli puolestaan The Invasionissa on olla se nyhverö poikaystävä, jonka pitää vain tukea Kidmanin hahmoa ei muuta. Joten hänen roolihahmollaan ei ole kasvuvaraa tarjolla.
The Invasion on elokuva täynnä loistavaa potentiaalia ja kuitenkin se päättää hukata joka ainoan hyvän elementtinsä. Lopputuloksena on geneerinen säikyttelyelokuva jonka katsoo kerran toisella silmällä ja sitten etsii jotain parempaa nähtäväkseen.
Tämä elokuva suututti minua. Niin paljon hyvää käytettävänä, niin paljon hukattu. Se Abel Ferraran versiokin alkaa tuntumaan hyvältä tätä katsoessa.
Vaikka alkuperäinen tarina on mielestäni viiden tähden arvoinen, niin tämä miinustason elokuva kumoaa sen. Etenkin kun tietää että vuonna '78 The Body Snatchersista on jo tehty se viiden tähden versio. Mutta alkuperäisideansa vuoksi on annettava edes yksi tähti, mutta jo ”happy happy joy joy”-lopetus moraalisaarnoineen estää saamasta edes toista.
The Invasion
Tähdet: *
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti