Elokuvahaaste 2016: 5. Elokuva, jonka (ainakin) yksi päähenkilö ei ole ihminen

Transformers - Age of Extinction (2014)

Michael Bay ilmoitti aikoinaan kolmannen Transformersin olevan sarjan viimeinen. Sitten neljännen osan piti olla se viimeinen.

Viisi vuotta on kulunut edellisestä Autobotien ja Decepticonin välisestä taistosta ja jostain kumman syystä ihmiset suuttuivat hyvisroboteille jotka pelastivat ihmiskunnan sukupuutolta ja vielä oudompaa on se, että nyt molemmat robottirodut vetävät viimeisiä henkosiaan kiitos sen, että reppanat ihmiset ovat ammuskelleet ne palasiksi ja kuten aiemmissa elokuvissa näimme, olivat ihmiset yhtä haitallisia robotetille kuin hyttynen elefantille. Nyt ihmiskunta on opetettu vihaamaan ja pelkäämään robotteja, ja siksi he toimivatkin yhteistyössä kolmannen robottirodun edustajan kanssa, joka sitten vähät välittää ihmisistä, mutta joka jostain syystä auttaa tuhoamaan jäljellä olevia muita robotteja.

Maajussikeksijä Cade (Mark Wahlberg) korjailee leivänpaahtimia, kunnes tulee ostaneeksi romuttuneen rekan, joka kunnostuksen yhteydessä paljastuu Optimus Primeksi. Hän on myös teinitytön (tämänkertainen Megan Fox) yksihuoltajaisä ja ei siitä sen enempää, koska tyttö ja poikaystävänsä toimivat korkeintaan unilääkkeinä. Voi, minä nukun nytkin.

Tottakai pahat agenttipomot ja aseteollisuuden edustajat junailevat robottivihaa jotta voisivat valmistaa omia kaupallisia sotarobotteja, jollainen on muun muassa Megatronin jäännöksistä koostettu Galvatron, joka yllätys yllätys onkin aika pirun kiukkuinen kaveri (vaikka Megatron/Galvatron tuntuu olevan tässä elokuvassa yhtä ylimääräinen jalka kuin kolmannessakin osassa).

"The rules have changed."

Eikä ole, ne ovat ihan samat ja siksipä pistetään peliin lisää leluja kun dinobotit astuvat areenalle.

Kun kahdessa ensimmäisessä Transformersissa ollut Megan Fox vaihtui toiseen oikeastaan ihan samanlaiseen neitoon, ei yhtikäs mikään muuttunut naispääosan suhteen kolmannessa osassa. Ja nyt kun tätä neljättä osaa varten miespääosan esittäjä vaihtui Shia LaBeoufista Mark Wahlbergiin, ei mikään muuttunut senkään osalta. Miksi olisikaan kun ihmiset ovat edelleen vain pakollinen paha (muka samaistumisen kohde) tässä elokuvasarjassa, jossa tärkeintä on megalomaaninen ryske muotoaan muuttavien robottien välillä ja siinä Age of Extinction toimii aivan yhtä hyvin kuin kolme aiempaakin elokuvaa. Ja...

siinä oikeastaan se tärkein sitten olikin.

Temput kun ovat edelleen täsmälleen samoja, niin vaikka luojan kiitos se kakkosen nivushuumori onkin edelleen vähemmistössä kuin määräävässä asemassa, on kaikki aiemman kopiota... taas. Sinänsä viihdyttävyyteen tarkoitetut palikat ovat oikeita, sillä tehosteet ovat edelleen näyttäviä, Bayn pakkomielle auringonnousuvalaistukseen synnyttää jälleen mukavia kuvia, musiikki on tehokasta, mukana on harmitonta puujalkahuumoria ja niin edelleen ja niin edelleen. Kun robotti vetää voltin ja muuttaa muotoaan, näyttää se hiton coolilta, mutta niinhän se teki jo 12 000 kertaa aiemminkin. Jossain vaiheessa sellainen rutinoituu liiaksi ja rupeaa siksi kyllästyttämään. Jos tämä olisi ensimmäinen Transformers-elokuva, olisi kyseessä jotain hyvin makeaa sokeriaherkkua jollaista nauttii syntiseksi ilokseen, mutta kun nelososa voisi yhtä hyvin olla yhdeksäs osa, niin se yhdeksäs sokeripommipussikin aiheuttaa ällöolon.

LaBeoufia fyysisemmän Mark Wahlbergin valinta pääosaan on hänen ns. nörttihahmostaan huolimatta tuonut sankarin rooliin toiminnallisempaa osallisuutta, jolloin hän liittyy taisteluun myös räiskimällä kuin vain juoksemalla pakoon, mutta se ei oikeastaan tee elokuvan taikka pääosahahmon itsensä tarinaan mitään muutosta. Käytännössä Wahlbergin esittämä hahmo on yhdistelmä LaBeoufin ja aiempien osien sotilassankaria esittäneen Josh Duhamelin hahmoja ja kun tietää kuinka hyödytön Duhamelin sotilas oli robottitaistelujen tiimellyksessä, niin siitä toiminnallisuudesta huolimatta Wahlberg onkin lopulta vain LaBeouf.

Sinänsä huvittavaa onkin se, että kun kaikkien aiempien kolmen elokuvan ajan ihmissotilaat olivat yhtä hyödyttömiä kuin vastaavat lihasäkit Godzilla-elokuvissa, niin nyt muka käytännössä juuri he olivat papateillaan pistäneet kaikki Autobotit ja Decepticonit sirpaleiksi. Tottakai se on vain sellaista valheellista minäkuvan kiillotusta, sillä heti kun varsinainen toiminta alkaa ovat he taas keksimuruja Unicronin sylissä. Pitihän sitä kuitenkin hetki pullistella ja syyttää maahanmuuttajia töiden viemisestä, kun itse on todellisuudessa syypää siihen miksi ei duunia saa.

Sivuosissa olevat Titus Welliver, Kelsey Grammer ja Stanley Tucci ovat tietenkin tuomassa jonkinlaista painoarvoa ihmishahmoihin, mutta kyllä se edelleen on metalli metallia vastaan joka on merkittävintä ja parhaiten kirjoitettu hahmo on edelleen Optimus Prime. Hieman surulliseltahan se tuntuu, että erikoistehosteelle kirjoitetaan vaikuttavimmat ja syvällisimmät repliikit (jotka tosin ovat vain muunnoksia aiemmin sanotuista), mutta liekö se oikeasti suurikaan miinus, kun oudompaa on se että joku saattaa oikeasti välittää onko ihmispääosassa Mark Wahlberg tai Channing Tatum tai Liam Hemsworth tai Ed O'Neill.

Jos tämä kuulosti nyt liiankin negatiiviselta niin myönnettäköön, että kun mahtipontinen musiikki lähti vyörymään ja tuttu helikopterikamera-ajo esitteli poseeraavaa robottia, olin jälleen hetken ajan pikkupoika joka innoissaan asetteli toimintafiguurejaan suurenmoiseen taisteluun jossa voittaja saattoi olla vain He-Man.

"That's the last time I try to wrestle a comet. "

Elokuvan suomennos on aika mielenkiintoista, sillä sen finglish jossa alienit ovat edelleen alieneja vaikka muu käännös on suomeksi ja iloitseva hihkaisu on "yeah!" (muitakin esimerkkejä löytyy) saa miettimään, että miksi näin? Toki Suomi saattaa olla euroopan amerikkalaisin maa, mutta pitääkö se tunkea kurkusta alas.

No, ainakin Lockdown näyttää Tyler Perrylta.

Tyler Perry on pelottavampi.

Age of Extinction jää niin kesken, että vaikka se viides osa tehtäisiin muutenkin, olisi siihen uskonut jo ilman IMDb-sivuakin.

Tähdet: **

Transformers - Age of Extinction

Elokuvahaaste 2016: 4. Matkakertomus

Space Camp - matka tuntemattomaan (Space Camp, 1986)

Muistatteko kun River Phoenixin, tuon johtaneen hollywoodoutsiderin vielä eläessä luitte todennäköisesti Suosikista, että hänellä oli hassusti nimettyjä sisaruksia, jotka tosin hassuudessa kalpenivat Frank Zappan jälkeläisten rinnalla (mm. Dweezil ja Moon Unit). Riverin sisaruksia olivat Liberty, Rain, Summer ja Leaf Phoenix, joista jälkimmäinen sitten katosi kuin tuhka tuuleen, mitä lie se raukka luulee ja tilalle ilmestyi joku ihmeen Joaquin, joka sitten osoittautui samaksi ihmiseksi. Tämä haasteen matka-elokuva ei kerro Joaquin Phoenixin matkasta isoveljensä varjosta valoon, vaikka sitä se voisi ollakin, sillä kun Joaquin lukeutuu näyttelijänä samaan sarjaan kuin edesmennyt veljensä (ja mm. Johnny Depp, jonka yökerhossa River veivinsä heitti), eli jonkinlainen generation X-sarjan insideroutsider-hollywoodnäyttelijä, joka soveltuu yhtälailla vaihtoehtonuorisoidoliksi kuin siis pystyy silti olemaan niiden greggarakimaisten elokuvien ohella luonnollinen myös megabudjetin yleisönmiellyttäjissä. Sinänsä kyseessä on hyvä matkakertomus, koska on helppo uskoa Joaquinille olleen raskasta nousta veljensä maineen alta, sillä samalla kun veljesrakkaus vaikuttaa positiivisesti on se taatusti ollut myös asia jonka vuoksi ainakin ohikiitävän hetken olisi ollut toivottavaa etteivät he sukua olisivat olletkaan. Teit mitä tahansa niin silti verrattaisiin veljeen, varsinkin kun molemmilla ura kulki samankaltaisten elokuvien kautta ja molemmilla oli tunnistettava hippinimi joka taatusti jäi mieleen. Siksipä uskonkin, että Leaf muuttui Joaquiniksi, jotta ainakin se erotti heidät ja kun eteen tuli Gladiator, joka oli verrattavissa Riverin Indiana Jonesiin, ilmaantui tienhaara jossa olisi joko pysyttävä samalla suunnalla ja riskinä olisi päätyminen samaan massasuosioon johon edesmennyt veli ylti (River Phoenix kun oli Indyn aikana yhtä pop kuin Johnny Depp Piratesin) ja samalla riskillä ajauduttava vahingossakin pelkäksi kansikuvapojaksi, taikka olisi kuljettava hakemalla hakemisenkin uhalla ns. outouteen ja mahdolliseen yleisön karkoittamiseen, joka sitten johti  I'm Still Hereen. Siihen saakka Gladitorin määrittelemä tie olikin viemässä Joaquinia koko ajan yleisöturvallisempaan suuntaan, joka We Own the Nightin kaltaisen koko perheen jännärin kohdalla saikin miettimään, että mitä hittoa hänelle tapahtui. The Master ja Her kuitenkin tuntuvat viimein kertovan, että Joaquin "Leaf" Phoenix on löytänyt sen tasapainon jota näyttelijänuralleen on kaivannut ja vaikka häntä ei oikeasti aikaisemminkaan tarvinnut verrata veljeensä, tuntuu hän viimein itsekin uskovan siihen.

Mutta niin, eihän Space Camp kerro Joaquin Phoenixin matkasta rentoutuneeksi, oman paikkansa löytäneeksi näyttelijäksi, vaan nuoren Leaf Phoenixin matkasta avaruuteen ja näinhän se menee:

Puolustusvoimien lentäjä Andie (Kate Capshaw) on koko ikänsä toivonut pääsevänsä avaruuslennolle, mutta monista yrityksistä huolimatta on hänen tyytyminen avaruusleirin vetäjänä toimimiseen ja simuloimaan avaruusmatkaa. Astronauttiaviomies Zach (Tom Skerritt) on jo taivaan yläpuolella käynyt, joten jos jo se ei riitä motivaatioksi Andielle, saa hän huomata että kiire alkaa olla kun hänen ohjaamassaan leiriläistiimissä on lahjakas teinityttö Kathryn (Lea Thompson), joka pyrkii urallaan samaan ja tietenkin nuorempana aiheuttaa hieman kateutta Andiessa, jolla nousee ajatukiin pelko aikansa jo menneen ohitse. Muut ryhmän jäsenet ovat superaivoinen pikkupoika Max (Leaf Phoenix), epävarma teini Ruby (Larry Scott), ylimielinen teini Kevin (Tate Donovan) ja himokas teini Tish (Kelly Preston). Niin ja tokihan siellä on vielä näiden tarinoiden pakollinen tekniikkalelu, hullunkurinen robotti Jinx, joka tietenkin on Maxin bestis.

Sitten toimitaan kuin jossain NASAn esittelyvideossa, jolloin sentrifugit ja avaruuspuvut tulevat tutuiksi, mutta luonnollisesti perhe-elokuvan ollessa kyseessä ollaan Valiojoukon ja Apollo 13 sijaan Olipa kerran avaruuden parissa ja siten kaikessa on mukavaa lapsekasta koomisuutta mukana.

Kiitos Jinxin hakkeroinnin visusti maan pinnalle tarkoitettu avaruussukkula paukahtaakin avaruuteen, vieden sinne Andien ja lapsitiiminsä. Aluksi kaikki on tosi fantsua ja kivaa, mutta sitten ilmenee ongelma: koska sukkulaa ei ollut suuniteltu todellisiin avaruusoloihin, ei kä siten myöskään happea ole tarjolla kuin 12 tunnin ajaksi.

"They're all dead. They just don't know it yet."

Ei kun sori, väärä elokuva. Nämä pääsevät elossa kotiin ja ovat iloisia.

Space Campin vuonna 1986 ilmestyi myös samankaltaisella teemalla temmeltävä Flight of the Navigator ja vuotta aiemmin myöskin samanlainen Explorers (jossa muuten näytteli River Phoenix) ja kun vielä 1986 ilmoille puksahti maanmainio Johnny 5 elokuvassa Robotti rakastuu (Short Circuit), niin ilmeisesti tuolloin perheystävälliset tieteiselokuvat olivat jonkinlainen trendi. Tai sitten eivät, mutta jos yhdestä näistä pitää niin varmasti muistakin mainituista. Kuten myös The Last Starfighterista (1984), jonka toivon soveltuvan johonkin tämän haasteen osioon.

Space Camp on ihan miellyttävä perhe-elokuva. Ei siinä mitään ihmeellistä ole ja kokonaisuus pidetään visusti kaikille turvallisella linjalla, mutta samoin kuin kirjaston lastenosaston dinosauruksista kertovat kuvakirjat se onnistuu kertomaan jotain kevyesti opettavaista pehmolelujen välissä. Aika yksinkertaisiahan ne opetukset ovat ja kun hahmot ovat pinnallisia niin muutokset ylimielisestä vastuunkantajaksi ja niin edelleen ovat sellaisia joihin ennustamiseen ei todellakaan vaadita Nostradamusta. Kivaa, kevyttä viihdettä, ei sen enempää.

Tätä aikaa ajatellen on ehdottomasti mielenkiintoisinta katsella tuttuja näyttelijöitä nuorina ja sitä miten heidän esiintymiskykynsä ovat kehittyneet ja joidenkin tapauksissa pysyneet täsmälleen samoina, mikä ei ole kovinkaan hyvä osoitus ajan parantavasta vaikutuksesta. Lea Thompson ja Tate Donovan ovat Space Campissa aivan samanlaisia kuin myöhemminkin ja heidän kohdallaan se valitettavasti tarkoittaa aikalailla mitäänsanomattomuutta. Thompsonin kohdalla kiehtovinta on se, että kuinka edelleen aika nuoren näköinen (hyvä kasvoluusto) nainen oli kuitenkin Space Campissa nuoremman näköinen kuin vuotta aiemmin ilmestyneessä Paluu tulevaisuuteen-elokuvassa.

Kelly Prestonia puolestaan en tunnistanut edes yhdistettyäni nimen roolihahmoon.

Joukon nuorin, eli Joaquin Phoenix on tietenkin kasvojensa perusteella eri ihminen kuin aikuisempana, mutta erityisen hauskaa on se, että tämän perusteella hänessä ei ollut mitään sellaista pikkuvanhaa (vrt. Haley Joel Osment, Dakota Fanning, Chloë Grace Moretz) lapsitähteyttä joka olisi laisinkaan viitannut siihen, että ura jatkuisi puberteettia pidemmälle ja todellakaan muuttaisi esiintymistä geneerisestä kuka vain lapsi yksin kotona nelosessa-tyylistä tunnistettavaan persoonallisuuteen.

Tom Skerritt ja Terry O'Quinn ne pysyvät samannäköisinä vuodesta toiseen.

Ollakseen kertomus ihmisistä jotka haikailevat avaruuden ihmeitä ihmettelemään ja pääsevätkin sinne, on itse avaruus niine ihmeineen pienimuotoinen kuin asuisi yksiössä ja pitäisi keskellä huonetta linja-autoa.

Jinx-robotti näyttää ihan joltain Homer Simpsonin luomukselta.

"Father, give me legs."

Tähdet: **

Space Camp - matka tuntemattomaan