Valitettavasti minulla ei ole enää Hämärästä Aamunkoittoon-sarjan kakkososaa ja oikeastaan valitettavasti-maininta ei pidä paikkaansa, sillä en tuota elokuvaa edes osaa kaivatakaan. En suuremmin muista siitä elokuvasta muuta kuin, että pidin sitä huonona, mutta ainakin muistan elävästi kuinka minua suututti suuresti kun kannessa mainostettu Bruce Campbell kävi vain elokuvan alussa vilahtamassa nopeammin kuin The Flash missä vain. Niinpä tuo elokuva tuli pistettyä pikaisesti kierrätykseen ja jos se tulisi joskus uudelleen hankittua, niin korkeintaan pitämään sarjaa ehjänä. Alkoholille perso kirjailija Ambrose Bierce (Michael Parks) matkustaa Meksikoon liittyäkseen Pancho Villan armeijaan. Samanaikaisesti luonnevikaista Johnny Madridia (Marco Leonardi) ollaan hirttämässä hänen rikoksistaan, mutta mies pääsee pakenemaan ja nappaa mukaansa pyövelin (Temuera Morrison) tyttären Esmeraldan (Ara Celi), joka ymmärrettävästi on Johnny satunnaisen lemmen kohde. Luonnollisesti Biercen ja Johnnyn tiet kohtaavat ja kohta molemmat omien seurueidensa kanssa päätyvät aavikolla sijaitsevaan bordellisaluunaan, joka myöhemmin tulee tutuksi Titty Twister-baarina. Ja koska me ensimmäisen osan perusteella tiedämme millainen paikka Titty Twister on, niin tottakai myös lähemmäs 100 vuotta aiemmin henkilökunta koostui friikkisirkuksen vampyyreista ja taas veri ja visva lentävät. Niin ja tottakai joukkoon liittyy pyöveli-isä jonka pitäisi olla se elokuvan varsinainen pahis, mutta kun lähes kaikki elokuvan hahmot ovat enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän) mulkeroita, niin eipä se pyövelikään kovin erilaiselta vaikuta. Jos en pitänyt kakkososasta edes niin paljoa, että olisin antanut sen olla osana elokuvakokoelmaani, niin eipä tämä kolmas osakaan suuremmin ylistystä saa osakseen. Kuitenkin toisin kuin kakkososa, niin tämä ei ainakaan saanut suuttumaan, että ei se siis mikään täydellinen katastrofi ole. Kun westernin ja vampyyrien yhdistäminen tuo mieleen elokuvia kuten Billy the Kid vs. Dracula, Bloodrayne 2, Sundown: the Vampire in Retreat ja tämän From Dusk till Dawn kolmosen, niin ehkeivät naskalihampaat vain sovi villiin länteen ilman, että lopputulos olisi komiikkaan päin kallellaan silloinkin kun pyritään olemaan vakavia. Silti se pistää mietityttämään, että miksei vampyyrilänkkäreitä tehdä enempää kun tapahtumapaikkana villi länsi on varsin mukavaa vaihtelua niille hämähäkin peittämille linnoille ja modernille lasiarkkitehtuurille. Toisaalta ehkä se on parempikin ettei niitä vampyyrilänkkäreitä, tai ylipäätään kauhuaiheisia westerneja suuremmin tehdä, sillä niiden pienen määrän ansiosta ne vähät saavat ainakin plussaa siitä, että eroavat muista stetsoneillaan. Tässä tapauksessa vertaaminen ensimmäiseen osaan on epäreilua siksi, että vaikka tyylillisesti molemmat ovat roskaelokuvia, niin tämä kolmas osa tuskin olisi voinut muuhun yltääkään. Pelkästään tekijöitä ja budjettien kokoja katsomalla on helppo huomata, että ensimmäisellä osalla oli varaa ja aikaa valita mihin suuntaan elokuvaansa viedä, kun taas kolmannessa osassa tehtiin vain se mihin oli mahdollista ja osittain juuri siksi From Dusk till Dawn 3 vaikuttaa ensimmäistä osaa rehellisemmältä. Siispä näytteleminen on mitä on ja useinmiten heikkoa, dialogiin ja tarinaan ei tunnuta käytettäneen yhtään ylimääräistä aikaa ja visuaalisesti elokuva on todella epäuskottava. Sijoittuakseen 1900-luvun alkuun lopputulos näyttää hyvin harvoin siltä, joten vuoden 1999 nörttilauma roolipelaamassa kaupunginpuistossa pilailupuotiostoksineen on lähempänä annettua mielikuvaa. Mutta ei se mitään, sillä kyseessä kuitenkin on roskaelokuva ja sellaisena se tulee ottaakin. Tylsimmillään elokuva onkin silloin kun se pyrkii tekemään jotain asiallisesti ja vakavasti. Kaksi asiaa tässä elokuvassa vaivaa minua suuresti: A. Johnny Madrid on hahmo joka esitellään eräänlaisena suoraselkäisen sankarina joka haluaisi vain olla rakastamansa naisen kanssa, mutta pahat ihmiset eivät anna ja näin Johnny saa paeta kuten Richard Kimble kunnes pystyy todistamaan viattomuutensa ja paljastamaan todelliset pahikset. Sopivasti tätä oletusta korostamaan on tehty kohtauksia joissa Johnny osoittaa hellyyttä ja puhuu kunniasta. Tai tämä on ainakin se miten Johnny esitellään. Mutta sitten heti nurkan takana Johnny on täysi mulkero joka kiduttaa ystäviään ja potkii suurinpiirtein nunnia naamaan, että tällöin häntä ei tosiaankaan pysty ajattelemaan minkäänlaisena sankarina. Varsinkaan kun lopussa mies ei tunnu edes yrittävän pelastaa rakastettuaan, että ehkä se true love waits Radioheadin levyjä. Ilmeisesti tarkoitus oli tehdä hänestä samanlainen kuin ensimmäisen osan George Clooneyn Seth Geckosta. Ilkeä rikollinen jonka sydän on lopulta kultaa. Kuitenkin kun Seth Gecko sanoo "i maybe be a bastard, but i'm not a fucking bastard" niin sellainen hän myös elokuvassa onkin, kun Johnny Madrid puolestaan jää vain fucking bastardiksi. Mikä ehkä tasapainoisemmalla toteuksella olisi korjaantunut, mutta nyt ne luonteenpiirteiden erilaisuudet eivät kulje yhdessä vaan erikseen. Michael Parksin esittämä Ambrose Bierce onnistuu olemaan enemmän bastard but not a fucking bastard. B. Se että esimerkiksi Johnny Madrid näyttää liian nykyaikaiselta ja muutoinkin elokuvassa on liian moderneja seikkoja onnistuakseen luomaan käsityksen 1900-luvun alusta, niin se ei oikeastaan haittaa tietäen kyseessä olevan halpiselokuvan, mutta ratkaisu tehdä elokuvasta oranssi on tosi ärsyttävä. Toki minä ymmärrän, että värivalinnalla rakennetaan käsitystä tapahtumajasta ja polttavasta aavikosta, mutta tässä elokuvassa se näyttää vain siltä kuin joku olisi pistänyt oranssin kalvon linssin eteen ja siksi halpiselokuva näyttää liian halvalta. Ja se Esmeralda-paljastuksen yhdistäminen ensimmäiseen osaan oli hieman tarpeeton. Elokuvan loistavin idea on Ambrose Biercen hahmon käyttäminen, sillä hän oli todellinen henkilö, kirjailija joka oikeastikin matkusti Meksikoon liittyäkseen Pancho Villan joukkoihin ja sittemmin katosi jälkiä jättämättä. Kenties hän sitten taistelikin vampyyreja vastaan? Tähdet: ** From Dusk till Dawn 3: The Hangman's Daughter
"Psychos do not explode when sunlight hits them, I don't give a fuck how crazy they are!" Pankkiryöstöistä poliisimurhiin edenneet väkivaltaiset Geckon veljekset, Seth (George Clooney) ja James Rolfe aka The Angry Video Game Nerd alias Richie (Quentin Tarantino) pakenevat poliiseja ja napattuaan mukaansa panttivankeja, etenevät he Meksikon aavikolla sijaitsevaan Titty Twister-baariin odottamaan gangsterikollegoja jotka voivat taata sopivasta summasta turvapaikan. Turvapaikka? Hmm, se kuulostaa tarpeelliselta, etenkin kun Titty Twisterin henkilökunta paljastuu sisiliskovampyyrihirviöiksi jotka tahtovat tehdä tuhmuuksia. Katsotaan onko uskonsa menettäneestä pappi Jacobista (Harvey Keitel) apua tässä epäpyhässä synnin myrskyssä? No, ainakin visva ja ruumiinosat lentävät kuin Nelosen sponsoroimissa ilotulituksen SM-kisoissa ikään. Jälkeen Death Proofin, Planet Terrorin, Kill Billin ja esimerkiksi Sin Cityn voi olla vaikea kuvitella taikka muistaa, että samankaltainen Hämärästä Aamunkoittoon sai aikoinaan aika negatiivisen vastaanoton, joka sitten näkyikin elokuvan tuotoissa. Ja vaikka tekisi mieli sanoa, että kielteinen suhtautuminen tähän elokuvaan rajoittui vain kriitikoihin, niin kyllä aika iso osa herrojen Tarantino ja Rodriguez faneistakin oli kiukkuisia näkemästään. Tämä ei siis tarkoita ettäkö Hämärästä Aamunkoittoon olisi ollut yleisesti vihattu elokuva, mutta melkein voisi sanoa jopa Sharkboy and Lavagirlin olevan arvostetumpi elokuva Rodriguezilla (no ei nyt sentään). Ilmeisesti tämän elokuvan saamaan vastaanottoon vaikutti sen eräänlainen puun takaa tulo, sillä Rodriguez-fanit odottivat Desperadon kaltaista coolia suht' suoraviivaista onelinereilla maustettua räiskintää, Tarantino-fanit menneelle kunniaa tekevää modernia nokkeladialogista rikoselokuvaa ja asiaa ei ainakaan auttanut hehkutus kuinka Teho-osaston sydäntenmurskaaja George Clooney oli tällä elokuvalla siirtymässä isolle kankaalle ja jotkut näin ollen olettivat esiin astuvan Doug Rossin. Kun sitten eteen levittäyikin elokuva jonka kohdeyleisönä olikin enemmän Evil Deadin ja Troma-tuotantojen ystävät ja George Clooneykin muistutti tehneensä ennen Teho-osastoa elokuvia kuten Red Surf. Hauskaa on kuitenkin se, että Hämärästä Aamunkoittoon jakaantuu kahteen osaan (joka osaltaan oli monien mielestä sekavaa) ja näistä ensimmäinen puolisko muistutti hieman silloisen tuttua Tarantinoa, mutta oli selvästi enemmän roskaelokuvaan päin kallellaan, mutta kuitenkin antoi olettaa kyseessä olevan ns. Tarantino-elokuva. Kill Billeissä samankaltainen kahteen osaan jakaminen ei suututtanut kuin ehkä julkaisumuodossa, mutta Hämärästä Aamuunkoittoon puolet erosivat toisistaan niin paljon, etteivät ne herättäneet ajatusta yhtenäisestä elokuvasta ja jälkipuoli nostatti mielikuvan siitä, että se olisi tehty kiireellä. Sarjakuvamaista B-toimintaa, ylivedettyjä hahmoja, trashia ja dialogia jollaista kuulee Turkkilaisten merimiesten saunassa, joten täysin tuttua nykyään, mutta ei vielä silloin. Tosin kun katsoo edeltäviä Rodriguezin elokuvia ja kuuntelee Tarantinon kirjoitusta, niin Hämärästä Aamunkoittoon sisältämän roskaestetiikan ei olisi pitänyt olla yllätys ja sittemmin olemmekin jo tottuneet sellaiseen juuri näiden kahden ohjaaja-kirjoittajan osalta. Voisiko tämä elokuva saada siis sekä kaupallisesti, että kritiikin osalta suosiollisemman vastaanoton jos se julkaistaisiin nyt, kun sen tyyli ei enää tulisi yllätyksenä ja Clooneyltakin osataan odottaa muunkinlaisia rooleja kuin Doug Rossin? No kaupallisesti varmastikin, mutta onhan tämä kieltämättä edelleenkin elokuva joka tuskin hirveästi kehuja sisällöllään keräisi. Elokuvan puoliskot eivät sovi luontevasti yhteen, näytteleminen on sen verran sekalaisesti suoritettua ettei aina tiedä tiedä tietävätkö näyttelijätkään mitä tunnetilaa tarkoittavan esittää ja muutoinkin elokuvassa on vähän sellainen juosten kustu-meininki, jossa usein annetaan mielikuva siitä että kaikki on keksitty sitä mukaa kun kuvataan ja mukaan on pitänyt tunkea joka ainoa idea mikä mieleen pilkahti, sopi se sinne tai ei. Osaltaan tähän sekavaan tunnelmaan ja päämäärättömyyteen on varmasti vaikuttanut Rodriguezin elokuvan aikana käydyt riidat ammattiliittojen kanssa ja ne seikat ovat kuvattu esimerkiksi dokumentissa Full Tilt Boogie, jota katsomalla tulee myös ajatus siitä, että ehkä Rodriuguezin vapaa tyyli sortuiliian usein sellaiseksi hälläväliäksi joka sitten johti myös siihen aiempaan juosten virtsaamiseen. Toki Hämärästä Aamunkoittoon on tarkoituksella roskaelokuva ja tällöin keskittymisongelma voi toimia jopa plussana, mutta huvittavaa on, että Rodriguez/Tarantino-yhteistyön tuloksena syntynyt Grindgouse-elokuva oikein painotti kuinka sen genren elokuvissa on eräänlaisena tavaramerkkinä esimerkiksi leikkauksista aiheutuva sekavuus, niin Death Proofin ja Planet Terrorin tietoisesti tehdyt virheet eivät vaikuta suunnitelluilta ratkaisuilta tässä elokuvassa ja täten Hämärästä Aamunkoittoon vaikuttaa onnistuneemmalta grindhouselta kuin Grindhouse. Jotenkin annoin nyt tästä elokuvasta negatiivisemman mielikuvan kuin tarkoitan, sillä virheistään huolimatta kyseessä on hauskaa kauhutoimintaa jollaista on erityisen miellyttävää katsella seurassa ja josta on todella kiva jutella jälkikäteen. Ja vaikka Hämärästä Aamunkoittoon saikin aikoinaan jonkinasteisia haukkuja osakseen ja ei menestynyt odotetunlaisesti, niin sillä on itseni mukaanlukien ystäviä jotka nauttivat näkemästään ja kaikesta huolimatta elokuva keräsi maailmanlaajuisesti tarpeeksi rahaa ja mainetta synnyttääkseen jatko-osiakin. Tahdoinkin aiemmalla enemmänkin huomauttaa, ettei Hämärästä Aamunkoittoon ehkä ole se kaikkein varmin valinta jos tuntee Tarantinon vain elokuvista Reservoir Dogs, Pulp Fiction ja Jackie Brown, eikä George Clooneylta kannata odottaa James Bondmaista ulkoasua ja kiltin charmikasta käyttäytymistä. Oikeammalla suunnalla on kun mietti, että mitä jos Snake Plissken olisi Exterminatorissa ja taistelisi Fright Nightin vampyyreja vastaan. Tarantino on aika huono näyttelijä (tosin hän on onnistuneen creepy pyytäessään panttivankia luokseen katsomaan televisiota) , tarinankuljetus on poukkoilevaa, vitsit huonoja ja se aika harvoin elokuvan vampyyreista tulevat vampyyrit mieleen (näitä tämän vampyyreja katsellessa on helppo ajatella elokuvia kuten Fright Night, The Reptile ja Evil Dead).
Puolet leffasta vaikuttaa itseparodialta ja puolet pelkältä vitsiltä. Mutta Salma Hayek on seksikäs, Clooney coolney (saisi näytellä enemmän pahiksen rooleja) ja meininki niin pähkähullua, että fiilis nousee kattoon kunhan ymmärtää jättää aivot kulhoon lillumaan ja vain pitää hauskaa. Ja soundtrack on pirun miellyttävä. Palatakseni vielä tuohon Full Tilt Boogiehen, niin se aiheutti videovuokraamoissa aikoinaan mielenkiintoista kiukuttelua, kun kasettina julkaistu dokumentti sai puolisokeat asiakkaat vuokraamaan sen luullen kyseessä olevan Hämärästä Aamunkoittoon ja toivat sitten takaisin mäkättäen etteivät sitä halunneet. Jep jep. Full Tilt Boogie on elokuvantekoon liittyvä mainio dokumentaatio ja vaikka se ei mikään Hearts of Darkness: A Filmmaker's Apocalypse olekaan, niin ylä- ja alamäet tulevat esille ja ääneen pääsevät monet sellaiset tekijät joita ei ehkä edes muista työskentelevän elokuvassa. Tähdet: *** Hämärästä Aamunkoittoon
