IN HOT PURSUIT (Polk County Pot Plane, 1977)
Öö, okei. Kun hillbillytakaa-ajomusiikki soi alkuteksteissä ja päähenkilöiden nimiksi paljastuvat Oosh ja Boosh, on siirryttävä Konna ja Koukku-moodiin jotta kestäisi loppuun saakka.
Lynyrd Skynyrdista karanneet marikauppiaat Oosh (Don Watson) ja Boosh (Bobby Watson) tulevat pilvibisneksensä vuoksi pidätetyiksi, mutta karkaavat vankilasta saaden kytät peräänsä. Ja näin ollaan saatu tekosyy täyttää 90 minuuttia nurin lentävillä autoilla, aw shucks-repliikeillä ja reippaalla musiikilla. Jos budjetti olisi ollut suurempi, niin kenties tekijät olisivat onnistuneetkin romurallissaan.
Oikealla asenteella katsottuna tämä on huonosti näytelty elokuva, täynnä tyhmää dialogia ja apua kaipaavaa ohjausta, mutta samalla se on puupäähuumoria joka saattaa naurattaa jos on tarpeeksi väsynyt, tai koomassa.
Tarkistamalla 17 ensimmäisen In Hot Pursuitissa mukana olleen tekijän filmografiat, voimme huomata tämän olleen heidän ainoa elokuvansa ja ehkä siihen on syynsä.
SHOCK (1946)
Psykiatri Richard Cross (Vincent Price) tappaa riitelyn tiimellyksessä vaimonsa, mutta tapahtumalla on silminnäkijä, naapurin täti Janet (Anabel Shaw) joka ajautuu näkemänsä vuoksi shokkiin. Janet tarvitsee apua ja koska kukaan ei tiedä tapahtuneen syytä, ei yhteiskunnan tukipilarina pidetyllä Crossilla ole vaikea saada rouvaa hoitoon ja tällä tavoin hän voi salata rikoksensa.
Aivan loistava tarina ja hyvin näytelty. Liian hyvä tähän boksiin.
Niin ja kylläpä Vincent Price näyttää erilaiselta ilman tunnusomaisia viiksiään.
INVASION OF THE BEE GIRLS (1973)
Hei, tämän on kirjoittanut Nicholas Meyer, joka myöhemmin ohjasi Khanin Vihan. Se on plussaa tästäkin triviatiedosta huolimatta: "a horrified Hollywood newcomer Nicholas Meyer tried to have his name removed from the screen credits but was talked out of it by his manager."
Super Marion näköinen sheriffi saa kuulla kahdesta sydänkohtaukseen kuolleesta miehestä ja vaikka hänelle asia ei sanokaan mitään, niin paikalle saapuu valtion agentti Neil Agar (William Smith) joka epäilee kuolemien olevan muuta kuin tavallisia sydänkohtauksia. Tottakai ne ovat muuta, sillä ilmenee että miehet on naitu hengiltä ja niin he kuin seuraavatkin uhrit ovat tiedemiehiä jotka tutkivat jonkinlaisia lisääntymisaiheita. Mutta pian kuolemat alkavat levitä tiedemiespiirien ulkopuolelle ja asialla on mehiläistutkimusta tekevä tohtori Susan Harris (Anitra Ford), joka on tuttuun tapaan testaillut kokeita itseensä ja tehnyt itsestään kuningattaren joka himoitsee seksuaalista kuolemaa. Ja Harris haluaa muuttaa kaikki naiset itsensä kopioiksi. Miehet saavat luvan kuolla, mutta hei, ettekö tekin muka suostuisi sopimukseen jos he sen tarjoaisivat?
Tämä on riemastuttava elokuva, aivan kuin Russ Meyer tekemässä Roger Corman-tuotantoa.
Hauskaa kuitenkin on se, ettei elokuva ole mikään seksikomedia, vaan ihan oikeasti puolivakavissaan tehty kauhistelu joka huokuu Kärpästä ja vanhempia avaruuden uhka-elokuvia. Melkein voisi vielä väittää, että David Cronenberg sai innoituksensa Shiversiin tästä elokuvasta, mutta se saattaa olla hieman kaukaa haettu.
Kohtaus jossa viranomaiset pitävät lehditötilaisuuden on nerokkuutta. Miten vakuuttaa (etenkin miehet, jotka kuvataan jatkuvalla stondiksella ajatteleviksi) välttelemään mahdollisesti tappavaa seksiä jos siihen on mahdollisuus. Sillä kuten yksi elokuvan henkilöistä toteaa: "just think about it boys, coming and going at the same time."
KATIE'S PASSION (Keetje Tippel, 1975)
Tälläisissä julkaisuissa halutaan aina kannessa korostaa mukana olevia isoja nimiä, vaikka valtaosa sisällöstä ei niiden nimien tasolle ylläkään. Kuitenkin juuri siksi tämänkin boksin kanteen ovat päätyneet nimet Christopher Lee, Boris Karloff, Richard Burton, Rutger Hauer ja... Shannon Tweed?
Okei, minä tiedän kuka Shannon Tweed on (ja pidän ihan sikana) ja tiedän, että osa teistäkin tietää kuka Shannon Tweed on, mutta onko hän todellakin niin iso nimi, että se kannattaa kanteen laittaa, vaikkapa,,, en tiedä,,, Katie's Passionin ohjanneen Paul Verhoevenin sijaan? Ja kuten ymmärrättekin, niin en ole poistamassa Tweedin nimeä kannesta, koska kyllä se mielestäni ansaitsee olla siellä, mutta on jotenkin hassua että kun boksissa on kuitenkin näinkin nimekäs ohjaaja kuin mitä Verhoeven on, niin ettei hänen nimellään koeteta myydä boksia. Joku kuitenkin ostaisi 50 Drive in Movie Classicsin luulleen Verhoevenin leffan olevan jokin Robocop, mutta mekanopoliisi tämä ei ole.
Vuonna 1881 köyhä maalaisperhe muuttaa liikkumattoman laivan avulla Amsterdamiin, mutta perillä saavat huomata että siirtyminen kaupunkiin ei tarkoita sosiaaliseen yläluokkaan siirtymistä ja niinpä he elävät nälässä, liassa, köyhyydessä, kurjuudessa. Rikkaat hyväksikäyttävät perhettä minkä ehtivät ja siitä saa etenkin perheen unelmoiva tyttö Katie (Monique van de Ven) osansa päätyessään hikipajaan ja sieltä prostituoiduksi. Mutta kuten aina prostituution kanssa, jälleen kerran se johtaa rikkaan miehen (Rutger Hauer) tapaamiseen, menestykseen, rahaan, valtaan ja huomaamiseen, että on muuttumassa samanlaiseksi ureapääksi kuin he jotka Katietakin kiusasivat hänen ollessaan köyhä.
Niin ja Katie, eli Keetje kirjoitetaan sitten muotoon Katy.
Verhoeven-van de Ven-Hauer-tripleattack toimi itselleni paljon paljon paremmin Turkkilaisessa Namussa ja Katie's Passion jätti minut yksinkertaisesti kyllästyneeksi. Hirveää ruikutusta koko ajan ja sitten elokuva loppui.
Tähdet:
In Hot Pursuit *
Shock ****
Invasion of the Bee Girls ***
Katie's Passion *
Ja loppuun tahdon vielä sanoa, että perkeleen Tony Scott mitä menit tekemään.
TRAUMA (Enigma Rosso, 1978)
Kun alkutekstit paljastavat elokuvalla olleen kuusi käsikirjoittajaa, niin jostain syystä se ei herätä luottamusta. Varsinkin kun IMDb puolestaan listaa heitä olleen seitsemän.
Näpistelevä rikosetsivä Gianni Di Salvo (Fabio Testi) kutsutaan paikalle kun vettyneen kuolleen nuoren naisen seksuaalisesti häväisty ruumis löydetään käärittynä muoviin. Hetkinen, Twin Peaks? No kuitenkin, Di Salvo ei hirveän sukkelasti tunnu tutkimuksissaan etenevän, mutta jotenkin hän alkaa tulla siihen tulokseen, että tuon tapetun tytön lähimmät ystävät, eli eräs tyttökolmikko olisi jotenkin kuolemasta vastuussa.
Tosin ei tässä nyt ole aikaa mitään murhia tutkiskella, kun voimme katsella resuiseen poplariin pukeutuneen ulkoa päin seniililtä vaikuttavan etsivän hämmentyneitä toljailuja. Miksi se kuulostaa niin kovin tutulta?
Ja niin se murhaaja? No ne edellä mainitut tytöt, mutta sitä ennen joku nukke tekee itsemurhan, mikä on huomattavasti hauskempaa katseltavaa.
Tavanomaisen heikko dubbaus ei hirveästi häirinnyt tässä elokuvassa, kun ensin olisi pitänyt kuulla edes jotain voidakseen mäkättää siitä. Elokuvan ääniraita on niin hiljainen, että volyyminäppäintä saa painaa peukku punaisena ja sitten tulee muistaa, että jos vaihtaa kanavaa niin pistää ensin äänet normaalitasolle.
Tarjolla on tutunkuuloista giallomusiikkia, laskelmoitua paljasta pintaa ja joitakin erittäin hauskoja kohtauksia. Ensinnäkin pidän hyvin huvittavana sitä, että kun näemme Di Salvon ensimmäistä kertaa, on hän näpistämässä (olikos se nyt kissanruokaa) kaupassa ja sitten myöhemmin kun hän käy tapetun tytön koululla, tapaa opettajat, kättelee heitä ystävällisesti ja huutaa sitten yllättäen erään naisopettajan naamalle "someone with a cock this big raped Angela Russo and threw her in the river!", niin sitä voi vain pyöritellä päätä huvittuneena. Mutta parista irrallisesta hauskasta kohtauksesta huolimatta kyseessä on aika pitkäveteinen elokuva ja jossain vaiheessa ehdinkin jo unohtaa kyseessä olevan murhamysteerin, kun iskumusiikin lyödessä tuli sellainen ahaa-elämys, että ai niin se murha.
UNSANE (1982)
Vau, sehän on tunnettu italokauhistelu Unsane. Siis Unsane. Un-sa-ne. UNSANE!
No hyvä on, Tenebre.
Vaikka onkin loogista, että tämäkin elokuva sai englanninkielisille markkina-alueille käännösnimen, sillä eihän se alunperin ollut Tenebre täälläkään päin, niin eiköhän tuo alkuperäisnimi ole aikalailla vakiinnuttanut paikkansa ympäri maailmaa. Ainakin kaikki näkemäni dvd-versiot (mukaan lukien hyllyssäni oleva soololevy) käyttävät nimeä Tenebre. Vaikka väliäkö tuolla.
Amerikkalainen jännityskirjailija Peter Neal (Anthony Franciosa) saapuu Roomaan suursuosion saaneen Tenebrae-kirjansa siivittämänä ja pian alkaa selviämään, että joku mustahanskainen killeri tappaa naisia noudattaen tuossa kirjassa esiintyneitä oppeja. Luonnollisesti poliisi kiinnostuu tappajan mahdollista yhteyksistä Nealiin ja murhaveikko itse aloittaa kirjailijan satunnaisen stalkeroinnin. Välillä hypätään irrallisiin pitkiin kohtauksiin joissa esimerkiksi koiran kiusaama nainen vain sattumalta ajautuu tappajan luokse ja näin pois päin. Ja myöhemmin tappaja laajentaa repertuaarinaan, eikä kukaan ympärille kerääntyvistä sivullista nosta sormeakaan auttaakseen poloista puukotettua John Saxonia.
Mitä jos oikean tappajan nimiin voitaisiin piilottaa myös muitakin murhia?
En ole Dario Argenton fani ja rehellisesti sanottuna kyseessä on hyvin yliarvostettu ohjaaja. Toki miehellä on hyviä ideoita ja jopa hyviä elokuvia, niin silti liian usein hänen käyttämänsä ideat tuodaan esille halvan oloisina (ei siis monetaarisesti, vaan tyylillisesti), että aika harvoja hänen elokuvistaan pystyn katsomaan ilman ajoittaisia naurun tirskahduksia. Siis c'mon, Iron Maidenia kauhuleffassa! Ja Infernon katsominen aiheutti niin suurta nolostumista, etten edes kehdannut kirjoittaa siitä tänne ja kun ottaa huomioon millaista sontaa täällä esiintyy, niin arvannette vain kuinka suuri oli mainittu nolostumisen tunne. Mutta muutama erittäin nerokas idea (kuten Goblinin musiikin käyttö), erinomaiset yhteistyökumppanit ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan oleminen ja kyllä, tällöin minäkin ymmärrän Argenton suosion ja jopa merkityksen elokuvalle, mutta fania se ei minusta edelleenkään tee.
Mutta se siitä ja Unsanen pariin.
Ensinnäkin hiton hyvä musiikki ja pidän tarinasta jossa kirjailija joutuu kokemaan jonkun toteuttavan hänen kirjoissaan esittämiään juttuja todellisuudessa, vaikka se kuulostaakin melkein kuoliaaksi käytetyltä Ms. Marple-juonelta. No se toimii, joten väliäkö sillä kuinka tuttu se on. Tosin on hieman sääli, että kun pariin otteeseen hyvin osoitettu Nealin kirjojen tahaton misogynismi toimii jonkinlaisena tappajan motivaattorina, niin elokuvassa tuntuu olevan tärkeämpää keskittyä liukuhihnamaiseen slasheröintiin, kun aiemmasta olisi voitu kehitellä vaikka mitä tasa-arvokeskustelua, joka nykyään tuntuu liian usein johtavan George Bush Juniormaiseen meidän puolella tai meitä vastaan-asennointumiseen.
Se alkupuolen kohtaus jossa rähjäinen pummi kiusaa myymälävarasnaista on kuin katsoisi jotain Jackassia. Ja en laisinkaan tajua miksi meille piti esitellä se nainen erikseen myymälävarkaana (vaikka nyt olikin näpistämässä Nealin kirjaa), kun kyseessä oli oikeasti vain joku nainen jonka tarkoitus oli olla pelkkä uhri. Muutoinkin jotkut elokuvan hahmoista vaikuttavat saavan joko tarpeettoman paljon pohjaa alleen, taikka ovat sitten vain mukana jonkinlaisina koristeina joiden olemasssa olosta on kuitenkin huomautettava. Siksipä välillä tuntuu kuin katselisi jotain Seinfeldista tutuksi tullutta J. Petermanin vaatekatalogia. Mikä vain korostuu esimerkiksi siinä traumaattisessa fantasiapätkässä jossa nainen valkoisissa vaatteissa ja punaisissa korkkareissa keimailee rannalla.
Joitakin huvittavia juttuja, joitakin tarpeettomia juttuja, joitakin tekotaiteellisia juttuja, joitakin nerokkaita juttuja, jotain sinistä, jotain vanhaa, jotain Argentoa.
Ja se, että eräässä kohtauksessa elokuvan tunnusmusiikin näytettiin tulevan roolihahmon soittamalta levyltä on mainio seikka. Vastaavasti kohtaus jossa kirveen päähänsä saanut mies laskee kuollessaan tappovempeleen nätisti lattialle on tahatonta komiikkaa parhaimmillaan.
Pitääkin muuten lähitulevaisuudessa vilkaista tuosta toisesta Tenebre-levystä, että onko siinä versiossa mitään muuta eroa kuin alkuteksteissä esiintyvä nimi, sillä ainakaan muistini perusteella ei itse varsinaisessa elokuvassa ole muutoksia.
NABONGA (1944)
"A young girl in the only survivor of a plane crash" ei pidä paikkaansa, sillä Afrikkalaiseen viidakkoon ajautuneesta lentoturmasta selviytyivät kaikki koneessa olleet, eli tuo tyttö, hänen viranomaisia pakeneva kavaltajaisänsä ja lentäjä jonka kavaltajaisä tappaa myöhemmin. No, ajan myötä sitten tyttö, Doreen (Julie London) on jäänyt heistä ainoaksi ja on sittemmin kehittynyt viidakokon legendaariseksi valkoiseksi noidaksi jota alkuasukkaat pelkäävät, mutta valkoiset miehet eivät, sillä he ovat kiinnostuneita viidakon aarteista. Seikkailija Ray (Buster Crabbe) on puolestaan kiinnostuneempi tuota valkoisesta noidasta, eli Doreenista. Katsokaas kun Ray haluaa löytää ne Doreenin isän kavaltamat rahat palauttaakseen ne omistajilleen, sillä Rayn isä omisti sen pankin jossa Doreenin isä työskenteli ja miehemme tietää tuon legendojen valkoisen noidan olevan Doreen ja olettaa rahojen löytyvän sieltä mistä neidinkin. Ja totta, siellähän ne rahat ovatkin, mutta siellä on myös Doreenin paras ystävä, gorilla nimeltä Samson (mies puvussa) ja hän on jokseenkin suojeleva neitiä kohtaan. Luonnollisesti me kaikki tiedämme, että Ray ihastuu Doreeniin ja päinvastoin, mutta jotta rakkaus voisi kukoistaa on kurmootettava pahaa valkoista miestä joka on pelkän rahan perässä.
Alkuteksteissä elokuvan nimenä on Nabonga Gorilla ja se todistaa jälleen kerran, että mikä tahansa nimi vain paranee jos siihen yhdistää gorillan:
Salatut Elämät Gorilla, Tanssii Tähtien Kanssa Gorilla, Kymmenen Uutiset Gorilla.
Mitä minä sanoin.
Nabonga on samaa tuttua kamaa kuin monet muutkin aikansa viidakkoseikkailut Tarzanin tyyliin, eli hahmot ovat stereotyyppisesti esitettyjä, viidakon eläimiä kuvaamat arkistomateriaalit ovat leikattu mukaan tökerösti ja viidakkorummut kertovat tarinaa vaeltavasta aaveesta, mutta elokuva viihdyttää erinomaisesti osittain juuri b'wana-repliikkiensä vuoksi, eli veikeää menoa on tarjolla.
Onpa mukana se pakollinen tappelu krokotiilinkin kanssa.
VOODOO BLACK EXORCIST (Vudú sangriento, 1974)
Oikeastaan minun ei tee yhtään mieli katsoa tätä elokuvaa, jotta en joutuisi toteamaan sen nimen olevan parasta siinä. Mutta niin vain kirjoitettuani tuon edellisen virkkeen aloitin elokuvan katselun ja totean nimen olevan parasta tässä elokuvassa. Toisaalta se on kyllä aika vaikea ylittää noin loistavaa nimeä.
Jonkinlainen voodoopappi Gatanebo (Aldo Sambrell) päätyy itsepuolustuksekseen tappaneeksi naisystävänsä miehen tai isän, tai jonkun muun ja sitä seuraavissa pippaloissa heitellään irtopäätä ja naiset hytkyttävät rintojaan hänen kasvojaan vasten. On siis kyse rangaistuksesta ja näin Gatanebo on haudattu elävältä.
Siinä tuhat vuotta myöhemmin, eli ilmeisesti 1970-luvulla Gatanebo herää laivalla joka kuljettaa hänen arkkuaan olettavasti kohti jotain museota. Tuo laiva on tietenkin loistoristeilijä, mutta Ruotsinlaivan sijaan täällä eivät pissikset ja BB-ihmiset oksentele hyttien eteen, vaan jostain syystä kaikki naiset näyttävät Kitten Natividadin ja Divinen sekoituksilta, kun taas keski-iän ylittäneet miehet ovat jonkinlaisia Jon Polito kohtaa pilaantuneen Burt Youngin ristisiitoksia. No, pian muumioitunut Gatanebo aloittaa Horror Expressin ja ruumiita syntyy. Kuten asiaan kuuluu, niin syy miksi Gatanebo heräsi juuri nyt on se, että yksi laivalla olevista naisista on jonkinlainen vanhan rakkauden inkarnaatio. En kylläkään tajua miksi Gatanebo on niin pirun vihamielinen, kun ei tässä nyt mistään haudan häpäisystä puhuta ja nämä risteilijät ihmiset eivät ole vastuussa miehen kuolemasta, mutta niin vain Gatanebo kostaa heille.
Aika tyypillinen muumioleffa jossa kuollut kaipaa naista ja on välillä ryppyinen ja välillä ei.
Tähdet:
Trauma **
Unsane ***
Nabonga ***
Voodoo Black Exorcist *
