Ex-supersotilas ja nykyinen kiertävä freelancersankari Jack Reacher (Tom Cruise) jatkaa samoiluaan ympäri yhdysvaltoja pelastellen milloin ketäkin mistäkin pulasta. Ajoittain hän on puhelinyhteydessä entiseen päämajaansa, flirttaillen seuraajansa majuri Turnerin (Cobie Smulders) kanssa, mutta vieraillessaan ihan fyysisesti paikalla saakin kuulla Turnerin olevan odottamassa sotaoikeudenkäyntiä. Häntä syytetään valtiosalaisuuksien myymisestä ja tottakai se on bullshittia, joten Reacher aikoo pelastaa ystävänsä pulasta. Luonnollisesti jälleen kerran kyseessä ovat isommat tahot jotka koettavat salata omat rötöksensä ja siten joudutaan mukiloimaan entisiä kollegoita, joista osa sen ansaitseekin. Onneksi Reacherin ei tarvitse hakata kaikki yksin vaan Turner saa itsekin harjoittaa leipien leipomista otsanahkoihin.
Ohessa Reacher pelastaa mahdollisen yllätystyttärensä Samanthan (Danika Yarosh) väärälle tielle sortumiselta. Joka muuten on taiteellisesti lahjakas, että enää puuttuu jokin katujengi joka koettaa painostaa hänet mukaansa ja Denzel tottakai.
Pidin ensimmäisestä Jack Kurottajasta ja vaivatta suosittelen sitä jos kaipaa laadukasta toimintaelokuvaa katsottavakseen. Hyvät roolisuoritukset, tyylikkäästi toteutetut toimintakohtaukset ja sopivasti pulssia nostattava rytmitys jonka ansiosta sanoo fuck yeah! kun sankari pistää pahikset lihoiksi. Se ei kuitenkaan saanut minulta kuin kolme tähteä viidestä ja syystä että se kulki liiankin helposti maaliin. Sankari oli niin voittamaton, että kertaakaan ei tuntunut siltä kuin hän olisi vaarassa ja se nyt vain käy jossain vaiheessa tylsäksi. Onhan se toki supermakeeta nähdä kun joku on niin huipputason ammattilainen, että jokainen vastustajan liike on ennakoitu ja kisa on voitettu jo ennen kuin se alkaakaan. Siksipä juuri toimintakohtauksista saadaan ns. cooleja, mutta jännitystä se syö. Varsinkin kun Cruise ei ollut ainoana sitä tekemässä, vaan siellä on kaikenmaailman Liam Neesonit ja Denzel Washingtonit toteuttamassa askeleensa yhtä tarkasti.
Pidän jotenkin kiehtovana sitä, että näitä Lee Childin kirjoittamia Jack Reacher-kirjoja on arviolta 3800 erilaista (24 romaania ja joitakin lyhyttarinoita), mutta filmatisointeja niistä on tehty vain kaksi (2). Toki Jack Reacher-kirjasarja on määrästään huolimatta aika uusi, sillä ensimmäinen niistä on niinkin tuore kuin vuodelta 1997, että sinänsä ymmärrettävää on ettei elokuvia olisi kovinkaan montaa. Kuitenkin kyseessä on ilmeisen menestynyt sarja, että olisi luullut Jackin seikkailleen valkokankaallakin jo ennen Cruisen astumista kehiin (Cruiseton tv-sarja on ilmeisesti kehitteillä).
Lee Child on kertonut eläköityvänsä tämän kuluvan vuoden aikana, mutta ettei Reacher katoa minnekään kun velipoika Andrew jatkaa niiden kirjoittamista. Samapa tuo, sillä vielä tähän päivään mennessä en ole lukenut ainuttakaan Childin kirjoista, vaikkakin pistänyt merkille nimen lukuisten teosten kannessa. Onkin muuten mielenkiintoista sitten vastaisuudessa huomata, että miten veljen nimi näkyy kannessa. Olettaisin kuitenkin, että asettelu edelleen tehdään siten että ylhäällä lukee kissankokoisin kirjaimin Lee Child ja vasta jossain alempana sekä pienempänä todellisen kirjoittajan nimi. Nimellä niitä kirjoja kuitenkin myydään, aivan kuten tehdään uusien Hercule Poirot-teostenkin kohdalla jotka edelleen tyrkyttävät itseään Agatha Christiella.
Mutta nyt kun jutustellaan näistä Reacher-kirjoista niin tämä Never Go Back on osa 18 mitä tulee kirjallisiin versioihin, kun taas ensimmäinen elokuva pohjautui yhdeksänteen kirjaan, että mitenkään kronologisessa järjestyksessä ei näiden kohdalla liikuta. No, voihan niitä filmatisointeja muokata aina sen verran, että jos ei ole kirjoja lukenut ei tule myöskään huomaamaan elokuvien kohdalla mahdollisia epäloogisuuksia alkuperäisessä tarinallisessa jatkumossa. Ilmeisesti tämän Never Go Backin kohdalla tuo nimenomainen kirja nro. 18 valikoitui syystä, että suoran jatkon sijaan haettiin sarjasta kirjaa josta saataisiin mukaan hahmo jota hyödyntää tulevissa elokuvissa Jack Reacherin parina, tms. Tai muutenkin saada hahmoja joita kirjoittaa mukaan (ts. se potentiaalinen tytär) vastaisuudessakin.
Kyynikko sanoisi, että Never Go Back valikoitui vain siksi koska siitä saatiin nimenomaan naispari Reacherille ja tässä puhuisi enemmän markkinointikoneisto kuin juonieheyteen keskittyminen. Itse tosin pidän parin sukupuolen sijaan mahdollisena kompastuskivenä ja huolenaiheena sitä, että jos Reacherille ruvetaan luomaan tiimiä ympärilleen niin menettääkö elokuva merkityksensä Cruisen toisen supersotilasagenttisankarisarjan eli Mission Impossiblen rinnalla. Sehän alkoi ryhmäajatuksestaan huolimatta aika selvästi Cruisen egobuustaussooloiluna, mutta toki alkoi myöhemmin tukeutumaan enemmän tiimityöskentelyyn ja sama saattaisi olla Reacherinkin edessä ja siinä vaiheessa tulee mieleen, että tarvitaanko sitä sitten enää?
Reacher ja Mission Impossiblen Ethan Hunt ovat kuitenkin aika samanlaisia hahmoja: molemmat ovat virallisista statuksistaan huolimatta valtion supersotilaita, sangen käteviä käsistään ja päihittävät pahimmatkin viholliset, mutta Hunt toimii suunnitelmista huolimatta enemmän James Bondin tavoin, että improvisoi juostessaan ja on elegantimpi liikkeissään. Kun taas Reacher toteuttaa naamaanhakkaamisensa laskelmoidummin ja Equalizerin Robert McCallin tavoin on jo "nähnyt ennalta" miten voittaa matsin. Mikä sitten Reacherin kohdalla johtaa hieman ylimieliseenkin asenteeseen kun hän kertoo vastustajalle mitä aikoo tehdä ja miten rusinaksi pahis tulee muuntumaan nyrkittämisen jälkeen ja sitten näin tapahtuukin. Ts. hän provosoi vastustajan toimimaan haluamallaan tavalla. Sooloilijalle tämä sopii koska siinä ei tarvitse miettiä kollegan aivoituksia, mutta jos mukana on pari tai muutama niin sitten ei voida olla aivan samalla asenteella vaarantamatta kavereita. Ja jos taas Reacherin stailia muutetaan koska hänellä on jenginsä niin hän saattaa muuntua Huntiksi ja silloin taas Jack Reacherilla ei olekaan enää tilaa. Varsinkaan jos Reacher saa vielä jonkin laserleikkurikellon ranteeseensa. Joten jos näitä elokuvia tehdään vielä lisää, antaisivat niiden olla yksilösuorituksia. Tämä ei kuitenkaan puhu Cobie Smuldersia taikka hahmoaan vastaan, sillä hänen annetaan toimia lähes tasavertaisena kumppanina, joskin hahmonsa läsnäololla synnytetään joitakin muka hassuja tilanteita joissa Reacherin keskittyminen rikkoontuu ja siinä mennään juuri siihen suuntaan johon viittasin aiemmin. Kenties majuri Turner voisi saada mielummin spin offinsa kuin olla osa pääsarjaa.
Tämä kakkososa toimii ihan samalla tavalla kuin ensimmäinen, mitä nyt vain tyypilliseen jatko-osan tapaan ollaan panoksia nostettu lisäämällä hahmoja ja... no, siinä se nyt sitten olikin.
Hyvä, tyylikäs toimintaelokuva on edelleen kyseessä, mutta se vähäkin "yllätyksellisyys" mitä ensimmäinen osa tarjosi on muuttunut jo nyt rutiiniksi ja harmillista se on erityisesti siksi, että tämän kakkososan pahisten pitäisi olla kyvyiltään vertailukelpoisia Reacherin kanssa ja siitä annetaankin sopivasti merkkejä, mutta sitten kun päästään itse asian ytimeen osoitetaan jälleen kuinka omnipotentti Reacher onkaan, jonka vuoksi uhka tuntuu jälleen aika mitättömältä. Supersotilaatkaan eivät ole tarpeeksi super kun vastassa on Reacher ja oikeastaan ainoat kerrat kun näin ei ole tapahtuvat silloin kun kyseessä yhteistyö Turnerin kanssa, joka tuolloin johtuu aikalailla siitä kuinka parillekin on saatava jotain tekemistä. Toisin sanoen vaikka Smuldersin Turner onkin tehokas taistelija itsekin niin hän heikentää Reacheria ja se taas on käsikirjoittajien syytä. Ja mitä tulee Samanthaan niin hän edustaa samaa kuin Equalizer kakkosen taiteilijapoika, että hänen pääasiallinen merkityksensä on inhimillistää sankaria ja tuoda sitä perheellisyyttä joka juurettaisi häntä. Se vain tuntuu samalla tavalla pinnalliselta kuin McCallilla, että se sysätään sivuun heti kuin nyrkkimatsi tulee kyseeseen. Joskin kun tässä tapauksessa liikutaan triona niin tottakai mukana on sentään hieman enemmän yritystä kuin McCallin tapauksessa, että ei se nyt sentään ihan hukkaan heitettyä ole. Se ei vain missään vaiheessa vaikuta siltä, että se olisi tarkoitettu kestämään (lopetus tukee tätä oletusta) ja siten uskottavuus on aika heikoissa kantimissa. Tämä kuitenkin on Jack Reacher-elokuva ei Jack ja kaverit ja se tehdään selväksi joka kerta kun viimeinen sana sanotaan, koska sen sanoo aina herra Reacher. Erityisen painokkaasti se tehdään kohtauksessa jossa Turner vaatii asemaansa ammattilaisena eikä naisena ja silti saarnan jälkeen se on heti yes massa! jotta Reacher saa tahtonsa läpi. Olisi ollut rohkea veto pistää päähahmo sivuun kun pelin loppupomo tulee vastaan ja antaa sen isoluisen tädin voittaa Huippumalli haussa eikä vain pitää häntä mukana imagollisten pisteiden keruun vuoksi.
Mutta mitä toimintaelokuvaan tulee on Never Go Back varmaotteisen laadukas ja sen katsoo mieluusti läpi.
Tähdet: ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti