maanantai 28. lokakuuta 2019

Frostbite (Frostbiten, 2006)

Olikohan se nyt vuosi 1944 kun pienryhmä saksalaisia sotilaita pakenee pohjolan talviyössä turvaan hylätyn oloiseen mökkiin, vain huomatakseen yöpyvänsä talossa jota asuttaa vampyyriperhe. Sieltä siirtymä nykyhetkeen jossa pohjolan talviyössä nuori Saga (Grete Havnesköld) muuttaa äitinsä kanssa uuteen kotiin keskelle ei-mitään ja jos se ei ole tarpeeksi ettei täällä syrjässä kaikesta ole mitään tarjottavaa nuorukaiselle niin alkamaisillaan on vieläpä kaamosaika ja siten 30 päivää silkkaa pimeyttä päivälläkin. Arvatkaa muuten ollaanko nyt samalla alueella kuin elokuvan aloituksessa? Ei. Ihan oikeastikin ei, joten se siitä sitten ja kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
Kuva haettu sanaparilla "cool platypus".
Lähisairaalan johtava ylilääkäri professori Beckert (Carl-Åke Eriksson) sattuu olemaan yksi niistä alun saksalaisista sotilaista, nyttemmin tietenkin vampyyri ja on pitänyt omaa verenjanoaan kurissa kehittämillään veripillereillä. Joiden sivuvaikutuksena sattuu olemaan se, että jos et ole jo niitä nauttiessasi valmiiksi vampyyri tekevät ne sinusta sellaisen. Tottakai kyseiset pillerit päätyvät bilettävien nuorten nautittaviksi, joten hurmeleikki voi alkaa.

Vampyyrit ja 30 päivää kaamosta kuulostaa samalta kuin 30 päivää kaamosta, mutta siihen ne yhtäläisyydet pääosin jäävätkin. Tässä tapauksessa on kyseessä tyylillisesti enemmänkin kieli poskessa tehty teos, jolloin tarjolla on esimerkiksi puhuvia koiria ja kohtaus jossa mummeli soittaa poliisille kun nuoret pitävät meteliä, kiipeilevät kuin hämähäkit pitkin talon seiniä ja kuuntelevat hiphoppia. Toisaalta taas elokuvan musiikki on täysin huumorintajutonta ja kauhuksi tarkoitetut hetket ovat kokonaan vakavaa menoa, että välillä tuntuu kuin tekijöillä olisi ollut vaikea päättää kumpaa nyt tehdään, kauhua vaiko komediaa. Ne kun eivät oikein yhdisty vaan pysyttelevät erillään, ollen kuin eri elokuviin tarkoitettuja. Epätasaisuus onkin hyvin kuvaava termi Frostbitelle, sillä oli kyseessä sitten tehosteet, näytteleminen taikka tuo edellä todettu tyylilaji niin välillä se on tosi toimivaa ja välillä hyvinkin heikkoa.
Kyllä plussat kuitenkin voittavat ja pidän erityisesti elokuvan ideasta levittää vampyyrivirus samaan tapaan kuin zombieleffoissa (enemmällä huumorilla tämä olisi muistuttanut Return of the Living Deadia), että kohta kaikki ovat sille altistuneita ja pitkään jatkuva pimeys on heidän puolellaan. Joskin tässä kohdin tulee todeta, että kenties Frostbitelle oli haluttu tehdä jatkoa koska se varsinainen vampyrismin ja kaamoksen vaikutus kaupunkiin näkyy vasta lopussa jossa jo pedataan tulevaa eikä muutoin siihen oikein keritä käsiksi. Siispä taas se epätasaisuus. Pidän myös siitä kuinka elokuvan päävampyyri pitää itsensä aisoissa niillä veripillereillä, aivan kuin hoitaisi mitä tahansa sairautta ja samaan aikaan pistää seivästä muiden rintaan jotta vampyrismi ei leviäisi, mutta hän ei kuitenkaan ole mikään sankari koska ei pysty pahan paikan tullessa olemaan pureskelematta ihmisiä, onhan hän kuitenkin edelleen vampyyri. Siispä hyviä ideoita on tarpeeksi jotta kyllä minä mahdollisen jatko-osankin katsoisin.

Tähdet: ***

3 kommenttia:

Tuoppi kirjoitti...

Hophippiapa hyvinkin.

...noir kirjoitti...

Pahuksen hophipparit! tulevat tänne sotkemaan meidän ajopuuteorian.

Tuoppi kirjoitti...

Kehtaavatkin kehvelit.