Kreivi Dracula (Richard Roxburgh) teetti tohtori Frankensteilla itselleen hirviön eikä edes Igor voinut tässä tapauksessa tohtoria auttaa, mutta monsteripa ei ollut halukas toimimaan vampyyrien ruhtinaan alaisena vaan pakeni. Vuotta myöhemmin steampunksankari Van Helsing (Hugh Jackman) on kaikkia kiusaavan herra Hyden (Robbie Coltrane) jäljillä ja muks! ja puks! vaan kun mukilointi alkaa. Jep, Van Helsing on eräänlainen salainen agentti kautta palkkiometsästäjä joka Vatikaanin laskuun etsii sekä tappaa kaikenlaisia monstereita ja seuraavaksi tehtäväkseen hän saa luvan matkata Romaniaan puhdistamaan maa vampyyrivitsauksesta. No, nyt siellä on ihmissusikin ja tottakai Frankensteinin hirviö palaa auttamaan Van Helsingiä taistossa naskalihampaita vastaan.
Kate Beckinsale toistaa Underworld-rooliaan.
Vaikka Van Helsing kokoaa hahmonsa kauhun alalta on elokuva kaikkea muuta kuin sitä ja onkin hyvin kuvaavaa kuinka esimerkiksi IMDb:n lajityypistys on action, adventure ja fantasy. Van Helsingilla Stephen Sommers teki siis saman Draculalle ja kumppaneille kuin mitä sai aikaiseksi Muumiolle kavereineen kun teki... no, Muumion.
Tai ainakin yritti, sillä vaikka Van Helsing saikin seurakseen animaation ja tuotti maailmanlaajuisesti suurinpiirtein tuplasti budjettinsa niin kotimaassaan se ei vielä kattanut kulujaan, kun Muumio puolestaan takoi jo pelkästään kotona tuottoja kuin sokerihumalainen rahapajan seppä ja synnytti peräänsä kaksi yhtälailla isokokoista (ts. huomioarvo tekijänimillä, etc.) jatko-osaa sekä vieläpä Skorpionikuninkaan avulla jotain 128 osaa kattavan spin off-sarjan. Uskaltanenpa vieläpä väittää, että vaikka niin sekä Van Helsing kuin Muumio ovatkin tehty aikalailla samalla sapluunalla niin Muumio muistetaan huomattavasti paremmin ja enemmän hyvällä. Ei niin ettäkö Van Helsing olisi tyystin unohdettava elokuva, mutta siitä puuttuu samanlainen nautinnollisen iloinen reipashenkisyys joka puolestaan Muumiosta paistoi ja kyse voi olla vain siitä, että Van Helgingin kaupunkimiljöö sekä perusmetsät eivät ole yhtä fantastisia kuin pyramidit aavikoineen, se miten Van Helsingin väritys on kylmä verrattuna Muumion hiostavaan santaan tai se miten vaikka kuinka paljon Hugh Jackman loikkiikin on hän paljon jäykempi kuin hyvin poikamaisen vekkuli Brendan Fraser. Ehkä Van Helsing vain tuli viisi vuotta liian myöhäänm ehkä viisi vuotta liian aikaisin, mutta samapa se, koska tuottihan elokuva kansainvälisesti rahaa niin paljon, että The KLF kaivoi sytkäreitään esille, mutta ison rahan seikkailuelokuvaksi siitä puuttui jotain oleellista jotta olisi tuntenut olevansa osana sitä nimenomaista seikkailua ja siksipä ei ilmaantunut mitään Skorpionihelsing-sivusarjaa taikka Van Helsing kakkosta, kolmosta saati nelosta. Van Helsing ei tuotoistaan huolimatta ollut kiinnostava.
Kiintoisin juttu Van Helsingissa onkin se, että tämä oli ensimmäinen kokeilu koettaa luoda jonkinlaista Universalin klassiset hirviöt yhdistävää universumia, jota koetettiin sitten myöhemmin Benicio Del Toron tähdittämässä Wolfmanissa, Aaron Eckhartin I, Frankensteinilla ja Draculan itsensä kanssa Dracula Untoldissa. Jokaisesta onkin nähtävissä elementtejä joilla voitaisiin jossain vaiheessa vierailla toistensa elokuvissa ja oleellisimpia merkkejä tästä lienevät rakenne lopetuksineen jotka jättävät sen verran paljon avoimeksi taikka ympäripyöreäksi, että niitä voidaan tarvittaessa täydentää muilla rinnakkaisteoksilla. Sekä tietenkin hahmot jotka ovat hieman sisällöltään vajaita koska kaikkea ei haluta vielä kertoa ensimmäisen elokuvan aikana ja seuraavaksi voidaan Muumiossa kertoa, että Dracula onkin Näkymättömän miehen veli. Toki tässä huomioidaan se, että esimerkiksi Van Helging on tehty valmistellen jatko-osia ensisijaisesti itselleen ja se huokuu jo päähahmosta josta luotiin sellainen supersankari joka voidaan tarvittaessa pistää vaikka mitä mörökölliä vastaan, aivan kuten jossain televisiosarjassa jossa joka viikko koetaan oma yksittäinen seikkailunsa. Ettei silloin 2004 varmastikaan ajateltu jotain cinematic universumia lähellekään samaan tapaan kuin jotain kuusi vuotta myöhemmin kun jokainen elokuvastudio tuntui sellaisen haluavan saada aikaiseksi ja vain näköjään Marvel siinä on onnistuneesti luovinut menestykseen. Mutta kaikkien noiden neljän monsterielokuvan päähahmot voisi hyvinkin laittaa yhteen ja he sopisivatkin omaksi sankariporukakseen joka sitten tappelee jotain... en tiedä, varmaan taas jotain Thanosia vastaan.
Van Helsing on ihan ok-kivaa vähäjärkistä viihdettä jossa vauhti sekä varsinkin designiltaan naurettavat tietokonetehosteet ovat pääosassa ja sankarimusiikki soi suurenmoisella innolla. Huumoria on höysteenä, mutta se on tietenkin sieltä helpoimmasta päästä jotta kukaan ei loukkaantuisi ja jokainen ymmärtäisi mikä on muka tarkoitettu hauskaksi. Kuvat ovat varsin alleviivaavia eikä katsojalle jätetä paljoakaan oman pohdinnan varaan, mutta vastaavasti mukana on samanlaista fiktiivishistoriaan sekoitettua modernisoitua nokkeluutta joka tekee esimerkiksi Alan Mooren Herrasmiesliigasta mainion ja siten elokuvaksi sopivan idean. Siksipä esimerkiksi se, että Van Helsing toimii eräänlaisena James Bondina ja Vatikaani on M16 on hauska ajatus, mutta samoin kuten edellä mainitun Herrasmiesliigan elokuvallinen versio on Van Helsingin pahin vika olla luottamatta katsojan ajatuksenkulkuun ja siten lopputulos on kaikesta vauhdista huolimatta aikamoisen tylsää jumittamista.
Van Helsingista kyllä ollaan luotu hahmo joka ehkä jää aikamoisen ontoksi, mutta on silti sellainen jota oltaisiin hyvin voitu kuljettaa jaksosta toiseen. Tietenkin se, että Van Helsing pistää kylmäksi suurinpiirtein kaikki hirviöt yhden leffan aikana hieman rajoittaa tulevia mahdollisuuksia, ellei sitten hän kävisi kakkososassa esimerkiksi perussuomalaisten kimppuun. Hmm... eivät taida vaarnat enää auttaa.
Plussana Richard Roxburgh on aika veikeä Draculana, sillä hän vetää roolinsa ilmeisen tahallaan överiksi ja on siten ainoa joka tuntuu olevan linjassa elokuvan hupsujen ideoiden kanssa, muiden ottaessa osansa kenties turhankin vakavissaan.
Tähdet: **
1 kommentti:
Pöljä pätkä.
Lähetä kommentti