Pikkukaupunki joka ennen oli kovin vauras, kiitos suuren terästehtaan joka tarjosi lukuisille ihmisille töitä, on nyttemmin tuon tehtaan sulkeuduttua ränsistynyt slummi jolla on ihmisille annettavaan ainoastaan suunta murheeseen. Valoa tilanteeseen tuo japanilainen bisnesmies Sugita (Hiroaki Murakami) joka ostaa suuren määrän kiinteistöjä, mukaan lukien tuon entisen terästehtaan rakentaakseen paikalle huvipuiston. Se tarkoittaisi työpaikkoja, rahaa ja huomiota joka saattaisi palauttaa kaupungin entiseen loistoonsa. Kaikille tämä ei kuitenkaan kelpaa ja pian Sugita löydetäänkin tehtaalta kuolleena eikä epäiltyä tarvitse kaukaa hakea, varsinkaan kun hän itse antautuu poliiseille. Kaikki todisteet viittaavatkin siihen, että paikallinen paha poika-duunari Barry (Jeff Fahey) olisi Sugitan saattanut hengiltä ja tätä mieltä on sekä hän itse että Sugitan vaimo Chris (Bridget Fonda). Kyttä Jack (J.T. Walsh) ei kuitenkaan ole aivan varma ettäkö edellä mainitut puhuisivat totta, mutta miksi etenkään Barry syyllistäisi itsensä murhaajaksi? Ehkäpä Sugita itse voisi kertoa mitä tapahtui, koska tämä kuolleeksi uskottu mies onkin vain tosi, tosi, tosi pahasti murjottu ja saattaa jopa selvitä hengissä koettelemuksestaan.
Ajassa 30:40 min, mikrofoni tekee cameon.
Ajassa 44:48 min, mikrofoni päättää laajentaa roolinsa kokonaiseksi sivuhenkilöksi.
Ajassa 67:45 min, mikrofoni ottaa pääosan elokuvasta.
Iron Maze on niitä jännäreitä joissa jotain kohtalokasta on jo tapahtunut ja sitten asiaa selvittävä kyttä kokoaa eri ihmisten tarinoista kokonaisuutta joka takautumien kautta pyrkii kertomaan mitä tapahtui ja kuka puhuu totta. Yksi kehutuimmista tällaista ideaa käyttävistä elokuvista on Bryan Singerin Epäillyt (1995) ja se onkin erinomainen esimerkki teoksesta jossa kootaan ns. tarinapalapeliä niin, että se on sekä loppuun saakka kiehtova mysteeri, mutta ei tunnu missään vaiheessa joltain suoritukselta johon pitäisi keskittyä viihteellisyyden kustannuksella. Hyvin kirjoitettu, hyvin näytelty ja kokemus on palkitseva.
Iron Maze ei ole Epäillyt.
Pari kertaa oli vaikea välttyä naamapalmulta kun esimerkiksi eri näkökulmista kerrotut tapahtumat olivat tehty siten, että Fondan kertoma oli että hän miehineen olivat viattomia hyväntekijöitä joiden ympärillä sirkutteli pikkulintuja ja ilma oli sakeanaan halua pelastaa maailma jota pilaamassa oli Faheyn esittämä nilkki joka suurinpiirtein sitoi naisia ratakiskoille ja kopioi ajotaidoissaan sekä naurussaan Highlanderin Kurgania, ollen myös enemmän kuin halukas bylsimään ilman lupaa Fondan roolihahmoa. Eli kunnon karikatyyri pahiksesta. Sitten Faheyn kertoma oli, että Fonda oli juonikas femme fatale joka halusi eroon juoposta, raiskaavasta tyrannimiehestään joka oli tullutkin vain tuhoamaan amerikkalaisen unelman varmaan koska Pearl Harbor uudestaan tai jotain. Ja toki on varsin ymmärrettävää, että epäiltyjen kertomukset eroavat toisistaan jolloin tutkivan viranomaisen on löydettävä rivien välistä totuus, mutta tämä on tehty kuin jossain animaatiossa jossa korviin kuiskuttelevat varsin stereotyyppiset eriävät mielipiteet, että vain punainen pirunsarvipuku ja enkelinsiivet puuttuivat.
Joten jo nuo liian äärilaitaan viedyt erot tuntuivat epäuskottavilta, mutta erityisen koomiseksi ne muuttuivat kun itse elokuvan sävy pyrki olemaan hyvin synkkä ja painostava, että kaikki esitetään kuin oltaisiin vihaisesti kuolemassa syöpään ja aidsiin kun samanaikaisesti ilkeä vouti on ulosmittaamassa vanhan mamman orpokotia, niin silloin olisi ehkä kannattanut vältellä jotain kieli ja silmät pitkällä ulvovan suden himoa Jessica Rabbittiin, koska niin teatraalista toteutusta on pistetty tuomaan dramatiikkaa. Se ei ainakaan auta, että dialogi esitetään naama vakavana äärimmäisellä hekumalla, mutta sitten sanotaan ainoastaan viisauksia kuten "oletko muusikko?" koska miehellä on ponihäntä. Siispä ohjaus vaikuttaa olleen "on sateisen synkkä syyspäivä ja saat sanottavaksi maailman laiskinta tekstiä, joten sano se kuin olisit lääkäri kertomassa murtuneille vanhemmille heidän lapsensa kuolevan syöpään... kivuliaasti, ja vievän mukanaan kaikki osaston lapset... kivuliaasti, mutta olet myös Patch Adams".
Bonuksena superangstinen teinipoika joka ihailee Barrya ja on kasvattanut toisen pikkusormensa kynnen pitkäksi ja värjännyt hopealla, aivan kuten Barrykin on tehnyt sillä he ovat veriveljien sijaan kynsiveljiä tai jotain.
Tuottajana Oliver Stone, joten kaipa se kynsi viittaa johonkin hänen kokkelivuosiinsa. No, ainakin jotkut olivat kamaa vetäneet, sillä Iron Maze voitti Tokyo International Film Festivalilla parhaimman käsikirjoituksen palkinnon.
Onneksi loppu sentään on kuin jostain Disneyn perhe-elokuvasta jossa kaikki ovat yhtä suurta perhettä.
Kiitos J.T Walshille kun pysyttelit tyynenä ja pyrit tuomaan tolkkua sisältöön.
Tähdet: *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti