Pelkojen linna (Killer in the Castle of Blood, 1970)

Tai monikossa Killers..., entäpä miten olisi Il Castello dalle Porte di Fuoco taikka lyhyesti ja ytimekkäästi Ivanna? Ei, minä tiedän, Scream of the Demon Lover.

Mitä hittoa tuo El Castillo de Frankenstein tuolla tekee?

Das Geheimnis von Schloß Monte Christo.

Jep, rakkaalla lapsella on jälleen monta nimeä.

Biokemistitohtorisihteeri Ivanna (Erna Schurer) matkaa uuteen työpaikkaansa, paroni Janosin (Jeffrey Chase aka Carlos Quiney) assistentiksi hänen kirottuna pidettyyn linnaansa. Janos itsekään ei ole kyläläisten suosiossa sillä paikallisia nuoria naisia on raiskattu, tapettu ja jätetty koirien ruuaksi hieman enemmän kuin olisi tilastollisesti mahdollista ja syyllisenä pidetään paronia hauvoineen. Väitetäänpä vieläpä, että Janos olisi linnan yksinomistukseen saadakseen polttomurhannut hullutiedemiesveljensä Igorin (Enzo Fisichella) joka sekoitteli nesteitä ei luodakseen sinistä banaanismoothieta vaan ikuisen elämän eliksiirin. Toki Janos jatkaa veljensä työtä, että kaikki on ihan ok ja jees. Lisää kuolemia kuitenkin tapahtuu ja kyläläiset ovat lynkkaustunnelmissa, mutta Janos onkin todellisuudessa viaton kun syyllinen on se kuolleeksi luultu pahasti palanut Igor-veli joka siis naisia raiskaa ja tappaa, hakkaa veljensä koiriakin ja haluaa nyt Ivannankin itselleen. Onneksi Igorilla on yksi heikkous: tuli joka voi tappaa. Niin no toisaalta, ei se häntä tappanut aikaisemminkaan, mutta pidetään peukkuja jotta se nyt toimisi paremmin.

Pelkojen linna alkaa kuin Dracula jossa nyt vain Jonathan Harkerin sijaan pelätyn linnanherran luokse matkaa naispuolinen Ivanna, mutta tuttuun tapaan kukaan kyläläisistä ei halua auttaa häntä pääsemään päämääräänsä vaan osoittavat jopa vihaa vierasta kohtaan vain koska hän on tietämätön paronin mahdollisista teoista. Paroni Janos onkin aika samankaltainen pelottava, mutta karismaattisen kiehtova aristokraatti jotta mielleyhtymiä Bram Stokerin luomukseen tulee väkisinkin mieleen. Osittain tähän vaikuttaa myös tutunoloinen vaatemuoti. Niistä hullu tiedemies luomassa ikuista elämää-jutuista tulee puolestaan mieleen Frankenstein ja siten ymmärrän miksi elokuva on kuten aiemmin mainitsinkin saanut yhdeksi julkaisuversionsa osaksi myös nimiviittauksen Shelleyn tarinaan. Tyylillisesti tämä on kuitenkin kaukana esimerkiksi Bela Lugosin tähdittämästä Draculasta taikka Boris Karloffiin yhdistetystä Frankensteinista vaan näkemys noudattaa enemmänkin seuraavan aallon mukanaan tuomia ronskimpia Hammerin versioita ja jos brittiaksenttinen dubbaus ei  olisi niin pahasti epäsynkassa huulien liikkeiden kanssa voisi Pelkojen linna melkein mennäkin läpi yhtenä Hammer-elokuvista. Sieltä päin ovat ainakin visuaalinen ilme ihmisiä ja paikkoja myöten, jolloin esimerkiksi jälkimmäisen kohdalla miljöö on kuin jotain keskiaikaa mutta silti tiukasti tekoaikaansa kuuluvaa, joka tekee siitä hieman samanlaista kuin mitä vaikkapa jokin Bloodborne on, että selvästi ikivanhaa mutta vaikea sanoa milloin tai edes missä. Ajatonta, paikasta irrallista, mutta silti jotenkin ilmeisen keskieurooppalaista. Hammerilta on tarttunut mukaan myös hahmojen agressiivinen asenne, verenmaku ja halu saada mukaan kauniita naisia esittämään paljasta pintaa. Joten lainat ovat selvillä ja omaleimaisinta eli italialaisinta lieneekin sama juttu joka tulee esille niin usein spagettilänkkäreissä ja heidän post apo-teoksissaan, jotenkin kokonaistunne on siten sleazympi kuin esikuvillaan. Mikä on aika saavutus ottaen huomioon kuinka enemmän likaisia sekä limaisia Hammerin versiot Draculasta ja muista ovat verrattuna Universalin elokuviin.

Juonellisesti kyseessä ei ole mitenkään erityinen teos ja jonkin verran elokuva kärsii irrallisista tarinalangoista/ylimääräisestä sälästä kun kyseessä kuitenkin on tuttu kertomus siitä kuinka kuolleeksi luultu ja pahasti kasvoiltaan palanut heppu tappaa katkeruudessaan ihmisiä ja kaipaa naisen hellää kosketusta. Eli joo, Pelkojen linna on Oopperan kummitus.

Hivenen rasittavaa tarinan kannalta on se, että todella nopeasti tehdään katsojalle selväksi murhaajan olevan Igor eikä Janos ja sen oleminen yllätys jää siten teholtaan olemattomaksi kun ilmeisesti jo Janosin nimellä haluttiin vihjata siihen, että miehellä olisi kaksi persoonallisuutta ja tästä mahdollisuudesta Ivannakin mainitsee ohimennen jotain ja sitä olisikin voitu hyödyntää paremmin, pitäen Igor kauemmin piilossa antaen Janosin itsekin alkavan uskomaan jotta hän saattaisi olla molemmat henkilöt, joista toinen on tappaja.

Rakastan kansitekstiä "miksi nuoria naisia murhattiin? Onko murhaaja ihmissusi?" ja sitä kuinka takakannen juonikuvauksessa todetaan, että ei, vaan kyseessä on kasvoiltaan palanut sekopää ja todisteeksi tästä vieläpä kuva rujosta tappajasta, joka jos olisi ihmissusi oli sitä kuin karvaton kissa. Toki siellä on jonkinlainen ihmissusiviittaus, koska jos kerran Dracula ja Frankenstein tulevat esille niin pitäähän Heshukankin jonka vuoksi eräässä kohtauksessa Ivanna katselee jotain kuvakirjaa jossa on piirroksia jotka viittaavat ihmissusimuutokseen ja taivaalla loistaa täysikuu. Ei juuri sen enempää kuitenkaan, joten yhtä hyvin hän olisi voinut huomata pöydllä olevan Seiska-lehden kannessa Sara Siepin ja se olisi liitynyt yhtä paljon Pelkojen linnan tapahtumiin. Mutta kuitenkin, tämä ihmissusi-ajatus tuntuu liittyvän siihen mainitsemaani kaksoispersoonallisuuteen jota ei siis hyödynnetä elokuvassa ja olisi kenties voitu.

Ajoittaista joutokäyntiä, mutta muutoin kuitenkin jopa niistä ylimääräisistä ulokkeista huolimatta varsin kelvollisesti kuljetettua kauhistelua jotta säilytyspaikaksi päätyy hylly eikä roskakori.

Hyvä pulssia värisyttävä musiikki.

Niihin muihin nimiversioihin palatakseni lienee syytä huomauttaa, että Scream of the Demon Lover on se versio jota lienee syytä eniten vältellä jos haluaa nähdä Pelkojen linnan mahdollisimman täydellisenä painoksena. Se kun on näemmä Roger Cormanin jenkkimarkkinoilla levittämä reippaasti lyhennetty versio.

Tähdet: ***

Pelkojen linna