lauantai 4. elokuuta 2018

The Last Ride (2004)

"Fueled by rebellion, driven by revenge" uhoilee kansi ja kuvat viittaavat Fast and the Furious-kamaan, ja katso! The Last Riden on kirjoittanutkin F&F-sarjan aloittanut Rob Cohen.
Se ei ole hyvä merkki, koska en pidä F&F-elokuvista.
Mutta, katsotaan...

30 vuotta sitten eräänlaisen Bonnie & Clyde-luokituksen rikollispari jäi rajanylitysmatkallaan kiinni ja heistä Ronnie (Dennis Hopper) päätyi telkien taakse, kun taas vaimo löysi kotinsa haudasta. Nyt Ronnie pääsee vapauteen ja kohtaa ensimmäisenä häntä ihailevan aikuisen pojanpoikansa Mattin (Chris Carmack), joka ei tarvitse edes pyyntöä perusteluiksi suostuakseen isoisänsä avuksi paluussa rikolliselle tielle. Ronnie haluaa kostaa hänet pidättäneelle poliisille Darrylille (Fred Ward), jota hän pitää myös syyllisenä vaimonsa kuolemaan. Lisää polttoainetta liekkeihin tarjoaa se, että Darryl otti Ronnien pojan ja siten myös Mattin isän Juniorin (Will Patton) huostaansa ja ottoisänä kasvatti Juniorista tunnollisen poliisin, mikä tietenkin pännii itseään kapinallisena pitämäänsä Mattia. Mutta oho! se olikin Darryl joka tappoi Ronnien vaimon, junaili Ronnien pankkikeikat, järjesti ansaan, kiristi tappouhkauksin Mattin huoltajuuden itselleen ja kaikkea muuta oikeastaan todella tarpeetonta kun se olisi ihan hyvin riittänyt, että vankilakundi oli vankilassa omasta syystään ja nyt vapautuu kohdatakseen poliisipoikansa sekä nilkkipojanpoikansa keskustellakseen perhesuhteista. Välillä ajetaan autolla tosi hurjasti.

The Last Ride on hivenen koominen elokuva. Juoni on alussa kyllä ihan perushyvä kertoessaan vankilasta vapautuvasta tyypistä joka ei tunnu oppineen mitään virheistään ja tekee sen kenties vasta viimeisillä hetkillään. Lisäksi pidän oikeasti ideasta jossa hänen poikansa on ollut hänet pidättäneen poliisin kasvattama ja nyt pojanpoika taas noudattaa isoisänsä oppeja, mikä on omiaan tuomaan tarinaan juuri sitä moraalipohdintaa mitä ex-vankilakunditarina edellyttää ja antaa sopivaa ainesta kostolle. Kun vielä näyttelijäkaartissa on useampikin ikäsarjan luonnenäyttelijä niin jalkojen uskoisi olevan tukevasti maaperässä ja siten esimerkiksi kannen luomat mielikuvat Fast & the Furious-kaahailusta jossa tolkku jätetään taakse kun kromi kiiltää ja tissit janoavat vapauteen ovat vain pelkkä myyntikikka. Mutta ei, kyllä tämä ihan oikeasti koettaa olla vastavahattu ja turboahdettu adrenaliinipommi jonka tehtävä on vain sekoittaa pää niin sekä tolkuttomilla muka-ovelilla-juonenkäänteillä ja leikkauksella josta vastaa Sonic the Scissorhands with epilepsia ja järjetön pissihätä. Erityisen koomiseksi tämä muuttuu siksi, että siellä tosiaan ovat ne ikäsarjan luonnenäyttelijät ja vaikka kuinka hyviä he ovatkin niin on aika vaikea nähdä heitä missään Fast & the Furious-todellisuudessa. Ehkä jonkun poliisipäällikön osassa antamassa käskyjä puhelimitse, mutta ei Vin Dieseleinä. WROOM! ja WHOOOSH! Parasta on etteivät Hopper ja muut edes itse yritä esittää olevansa niitä Dieseleitä ja elokuvantekijätkin olivat ilmeisesti tajunneet ettei esimerkiksi Hopperia voi enää tuossa iässä pistää vetämään jotain parkouria ja ajamaan autolla kanjonin ylitse samalla kun Ward roikkuu perässä surffilaudalla, tai että Patton saapuisi rakettimoottiriippuliitimellä konekiväärit molemmissa käsissään ja pesukarhu otsallaan, madafaka! Joten annetaan heidän kulkea omaan tahtiinsa, mutta nyitään kameraa ja leikataan ristiin rastiin, nopeutetaan kuvaa ja pistetään hengästyttävää musiikkia taustalle. Täydellistä! Jotta elokuva vetoaisi vauhtinarkkareihin muillakin tavoin kuin koettamalla huijata isoisien olevan täynnä viagraa ovat siellä mukana ne sänkinaamainen kapinallinen pojanpoika ja hänen hottis latinotyttöystävänsä (Nadine Velazquez), kuten myös ne kiiltävät urheiluautot sekä puhetta nitrosta. Kun kuitenkin elokuvan ehdottomasti vaikuttavin kohtaus on se jossa Hopper ja Patton keskustelevat varovaisen epäluuloisesti toisilleen ja korjaavat tulehtuneita välejään, on se osoitus siitä kuinka keskittymällä siihen puoleen olisi varmaan saatu aikaiseksi jotain ei ehkä kaikkein parasta draamaa, mutta onnistunutta aikakin. Vastaavasti en usko, että poistamalla se ja panostamalla ainoastaan vauhtiin olisi saatu aikaiseksi edes onnistunutta B-toimintaa, sillä sen puolen edustajat eli pojanpoika ja kaverinsa ovat jopa puhkikuluneiksi hahmoiksi hämmentävän tylsiä, eikä heidän persoonattomuuttaan olisi jaksanut katsoa kovinkaan montaa minuuttia. Sinänsä se onkin mielenkiintoinen yhdistelmä tehdä ns. high octane-actionia ikänäyttelijöillä, mutta kun se toteutetaan käytännössä vain pikakelaamalla kuvaa niin ei se oikein toimi. Seesteisemmät kohdat ovat kyllä peukun arvoisia, että kyllä tämän kertaalleen läpi katsoo.

Tahdon lopuksi huomauttaa etten pidä vuoden 2004 Hopperia, Pattonia taikka Wardia liian vanhoina toimintaelokuviin, mutta olen sitä mieltä ettei tämän elokuvan kohdalla tajuttu miten heitä pitäisi hyödyntää toimintaelokuvassa.

Tähdet: **

Ei kommentteja: