torstai 4. tammikuuta 2018

Viimeinen smurffimarja (The Last Smurfberry, 1981-1990)

Luomastaan täyspitkän elokuvan mielikuvasta huolimatta Viimeinen smurffimarja on viiden jakson kokoelma klassisia Smurffi-animaatiosarjan jaksoja. Joskin kun yleensä se hieman päälle 20 minuuttia koostuu kahdesta tarinasta on kasetin nimijakso yksinään sen pituinen ollen siis erikoispitkä.

The Chief Recordsmurf

Pappasmurffi on kehittänyt aineen joka muuttaa humanoidin näkymättömäksi ja saa samalla aivopierun, että pyydetään Kömpelösmurffia opettelemaan kaikki smurffien tieto ulkoa jotta tarvittaessa hänen aivotiedostoistaan löytää vaikkapa smurffipiirakan taikka smurffikatapultin piirrustukset. Paha velho Gargamel kuitenkin sekoittaa pakkaa vangiten Smurffiinan sekä Kömpelösmurffin syödäkseen heidät että myöskin näemmä kylvettääkseen jälkimmäisen jotta hän vuodattaisi kaiken päästään löytyvän smurffitiedon, kuten näkymättömyysaineen kaavan.

Good Neighbor Smurf

Välkkysmurffi pyrkii auttamaan naapurismurffejaan, mutta egoistinen kaikkitietävyys yhdistettynä tiellä olemiseen saa muut toivottamaan Välkyn hevonkuuseen ja kun tulipalon vuoksi hän tai se  jää väliaikaisesti kodittomaksi ovat muut kyllä auliita tarjoamaan kattoa pään päälle, mutta Välkyn entisenlainen luonne saa kaikki toivottamaan hänet hevonkuuseen.

A Little Smurf Confidence

Heikkosmurffi tuntee olonsa mitättömäksi koska ei ole yhtä vahva kuin edellistä heikompi smurffi, mutta muilla smurffeilla on suunnitelma: valehdellaan.
Riemastuttava hetki koetaan kun itseluottamuksensa takaisin saanut Heikko sanoo "en enää sano p*skaa etten pysty siihen!"
Ei kun sori, parin takaisinkelauksen perusteella hän sanoikin "en enää sano koskaan..."

Harmony Steals the Show

Soittajasmurffi fantasioi yleisösuosiosta, mutta omatessaan Milli Vanilliin verrattavat muusikon lahjat eivät muut odota kovinkaan innoissaan trumpetistin tulevaa magnum opusta. Toisaalla lihoneelta Christopher Lloydilta (taikka terveemmältä Rodney Dangerfieldilta) näyttävä aave saa tehtäväkseen etsiä aaveklubin esiintyjäksi tarpeeksi kammottavaa musiikkia esittävän artistin ja Soittajasmurffi päätyy tekemään sielunsa myyvän riistosopimuksen joka kuulostaa kovasti joltain jonka Idols-voittajatkin päätyvät allekirjoittamaan.

The Last Smurfberry

Gargamel on kyllästynyt smurffien ylimielisyyteen ja päättää tuhota smurffimarjapensaat jotta smurffit eivät voi enää smurffata smurffimarjoja joten heidän on smurffattava jotain muuta smurffattavakseen, mutta smurffaus ei olekaan niin smurffia ja smurffimarjoja on smurffattava vaikka olisi sorruttava smurffauksesta smurffeimpaan. Gargamel onkin ominut itselleen viimeisen smurffimarjapensaan ja kaivanut ympärille vallihaudan (joka muuten ei ympäröi koko pensasta, että se olisi kyllä helppo kiertää) jonne on heittänyt myrkkykäärmeen valmiina murhaamaan jokaisen smurffin joka seurakseen putoaa. Smurffit kuitenkin saavat päähänsä lähteä merimatkalle etsimään pensaita toisaalta ja tuolloin kohdataan muun muassa merirosvoja sekä heitä seuraava "hullu mies soutuveneellä" eli Gargamel.

Printin laatua ei pahemmin raaski kritisoida koska kyseessä kuitenkin on vanha videokasetti, mutta kuluneisuus ja pieni roskaisuus on siinä mielessä hyvästä, että se luo mukavan nostalgisen fiiliksen muistuttaessa siitä miten näitä vastaavia tai jopa täsmälleen samoja kasetteja tuli lapsena vanhempien avustuksella vuokrattua kotikatseluun. Tämä tosin edellyttää sitä, että on katsellut esimerkiksi Smurffeja aikana ennen kuin niitä näki dvd:ltä tai uudemmista lähteistä joissa jo oletuksina pitäisi olla mahdollisuus terävämpään taikka vähintäänkin kulumattomaan kuvanlaatuun. Vaikka väliäkö tuolla koska ilman HD-tasoakin ovat nämä edelleen katselukelpoisia ja koska Smurffit ei koskaan ole ollutkaan mitään kuvan ja liikkeen suurinta juhlaa (onhan kyseessä Hanna/Barbera-tuotantoa joka tunnetaan oikopoluistaan) ei pienen rakeisuuden tulisi pilata katselunautintoa vaikka nostalgiaan ei voisikaan tukeutua. Se mikä ei muksuna varmastikaan ärsyttänyt eikä olettavasti tee niin tarpeeksi nuorille nykyäänkään on kasetilla oleva suomidubbaus, mutta joka on sellainen joka nyt riipii mieltä siihen malliin että tekee mieli sahata oma pää irti. Itse ääninäyttely on tyypillisen liukuhihnamaista sortuen usein väkinäiseen yritykseen muuttaa ääntä ns. hauskaksi (ts. falsetti joka kuulostaa kynsiltä liitutaululla), mutta se miten uusi ääniraita on yhdistetty kuvaan on sietämättömän kivuliasta. Uusi dubbaus on asetettu entisen päälle jonka vuoksi vanhempi ääniraita kuuluu vaimeana alta ja tuntuu jonkinlaiselta vieraskieliseltä kaikukammiolta jonka kohdalla toistuvasti heristää korviaan väärään osoitteeseen joutuen toteamaan että "anteeksi, en kuulut, puhu kovempaa". Erityisen kiusallista tämä kahden ääniraidan kuuleminen ja toisen jäädessä muminan tasolle on siinä, että sen taustan vaimennuksen seurauksena on myös musiikki sekä äänitehosteet suurimmalta osin poissa koska ne ovat yksinkertaisesti hiljennetty suomidubbauksen tieltä ja äänitehosteet kuten vaikkapa salamaniskun kuuleee oikeastaan vain jos sinä samisena hetkenä ei kukaan hahmoista ole muuten äänessä. Ruotsinkielisen painoksen käyttäminen pohjana on aiheuttanut myös sellaisen oudon ratkaisun, että vaikka muutoin puheen ja laulujen osalta ollaankin tehty suomikäännös niin alkutekstien laulu on jätetty ruotsinkieliseksi ja kun se jakson vaihtuessa toistuu voisi joku tietenkin sanoa, että Suomi on kaksikielinen maa, mutta sitä toista kieltä tuskin puhuttiin alkuperäisen ääniraidan tuottaneessa maassa ja miksi sitten ei oltaisi vaikkapa jätetty ruotsinkielistä dubbausta voimaan tekstittäen animaatio suomeksi? Lapset ymmärtävät hämmentävän paljon piirrettyjen sisällöstä osaamatta lukea ja nyt aikuisena sitä huomaa, että se oli parempikin ettei kaikkea tajunnut. Tämä ääniraidan käyttöratkaisu yhdistettynä siihen perinteiseen hivenen kömpelöön dubbaukseen (Gargamelin light-tomwaitsmainen ääni on kyllä aika mainio) tekee kuultavasta välillä aikamoista sotkua ja on vain valitettavan amatöörimäisen tuntuista. Itse smurffianimaatiot ovat kuitenkin edelleen miellyttävää hieman kiireessä tehdyn oloista lastenpiirrettyä ja varsin mukavaa ajantappoa ilmankin aikamatkailua menneisyyteen, mutta kyllä sitä hivenen toivoisi että jossain vaiheessa tehtäisiin vahvemmin sarjakuvan henkeen sopiva filmatisointi joka olisi sävyltään siten jonkin verran anarkistisempi (vrt. esimerkiksi Niilo Pielinen).

Ylipäätään julkaisujen suhteen voisikin olla vähintään ihan kiva, että koska se ei dvd-/blurayaikana ole temppu eikä mikään niin siellä olisi muutakin kuin vain jaksot pakkodubbauksilla. Vaihtoehtoisia ääniraitoja (ts. alkuperäinen) ja jotain missä käsiteltäisiin smurffi-ilmiötä tai jotain muuta taustainformaatiota. Nyt näitä ajatellaan edelleen aivan liiaksi vain pienistä pienimpien lasten juttuina ja se usein tarkoittaa myös sitä, että jos ei kelpaa niin ole ilman sitten, ei näihin tarvitse panostaa enempää kuin on ihan pakko.

Tähdet: ***

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mä niin tiedän tuon tavan dubata suomeksi. Itse asiassa allekirjoittaneella oli myös pienenä Smurffi-videon samanlaisella dubbaustyylillä, ainoastaan jaksot olivat ihan muita kuin tässä tekstissä mainitut.

Sit erikseen muistelen jonkinlaisella nostalgialla 1940-luvun Teräsmies -piirrettyjä, joista yhden neljän jakson VHS:n katsoin isoäitini luona vaahtosammuttimen kokoisena ja siinä muistan myös tutun jälkiäänitysmetodin olleen läsnä. Ja olihan niitä paljon, paljon, PALJON muitakin...

...noir kirjoitti...

Minä muistan kuinka joskun penskana tuli ostettua yleensä alekoreista jotain Hakki-koiria sun muita joissa oli samanlainen päälledubbaus jossa alta kuuli aiemman ja vielä rasittavampia olivat ne joissa oli alla englanninkielinen alkuperäisääniraita, päällä ruotsidubbaus ja sitten vielä suomitekstitys ja yksikään ei käännöksiltään ollut lähelläkään toista. Ja se kauhuntunne kun vihdoin löysi Transformers-kasetin ja botit puhuivat ruotsia!