maanantai 26. syyskuuta 2016

Operaatio Mars (Mission to Mars, 2000)

Hartaasti valmisteltu matka Marsiin jää astronautti Jimilta (Gary Sinise) väliin kun vaimon sairastuminen ja menehtyminen vie keskittymisen muualle. Siispä tehtävä lankeaa hyvälle kollegalle ja ystävälle Lukelle (Don Cheadle) ja lento sujuukin onnistuneesti. Jim on pettynyt kun kerran elämässä-tilaisuus meni sivu suun, mutta kohtalolla oli muita suunnitelmia ja sillä on vastaisuudenkin varalle sellaisia. Vuoden kestävä Mars-tehtävä kun keskeytyy Lukelta miehistöineen äkillisen eläväntuntuisen hiekkamyrskyn iskiessä ja katkaistessa yhteydet. Mutta ei tietenkään ennen kuin Luke ehtii lähettämään sekavan oloisen hätäviestin jonka seurauksena NASA päättää lähettää pelastusmiehistön matkaan. Puolen vuoden matka Marsiin on arpapeliä pelastuksen suhteen, sillä kuka tietää onko silloin enää ketään hengissä. On kuitenkin yritettävä, mutta koska nyt lähteviä astronautteja ei ole koulittu Marsin olosuhteita varten on tehtävää johtava kapteeni Woody (Tim Robbins) huolestunut ja vaatimalla vaatii tuekseen Jimia, joka oli alkuperäinen Mars-operaatiota varten koulutettu astronautti. Liekö Jim valmis, vai painaako vaimon menehtyminen vielä liiaksi mieltä ja vaarantaa siksi tehtävän?
Jimin melankolia ei aiheuta haittaa, mutta avaruuden omat pikkukivet sen tekevät ja niinpä Woody pelastaessaan omaa pelastumiehistöään uhraa henkensä, jolloin Marsin pinnalle pääsevät vain Jim, Woodyn vaimo Terri (Connie Nielsen) sekä lievästi koominen sivuhahmo Phil (Jerry O'Connell). Kolmikko löytää romuttuneesta laskeutumismoduulista edelleen elossa olevan Luken ja hän näyttää ettei kaikki ole aivan itsestäänselvää Marsissa. Kuuluisat Marsin kasvot-kallio kun on ilmeisesti jonkinlaista elämää ylläpitävä rakennus.
Ei kun sori, väärät kasvot.
Ryhmä matkaa kasvoille, astuu sisään kirkkaan valkoiseen ja sisällä on kaikki universumin tieto, kauneus, rakkaus ja vaikka mitä. Ei siis syytä olla masentunut ja kaivata menetettyjä rakkaita, sillä kukaan ei koskaan katoa ja olemme aina sekä ikuisesti luonasi.

Kuten vanhoista tieteistarinoista muistamme niin 2000-luvun piti tuoda muassaan kaikkea kivaa lentävistä saasteettomista autoista aina luotettaviin poliitikkoihin, mutta koska nuo tarinat olivat fiktiota emme saaneet kumpaakaan mainituista esimerkeistä. Saimme toki Lauri Tähkän ja siitä koitamme edelleen toipua. Yllättäen millennium ei tieteistarinallisesta merkityksestään huolimatta ollutkaan kovin hyvästä tieteiselokuville, vaan y2k tuntui elektroniikan sammuttamisen sijaan pimentäneen jotain muuta, kun tuon ajan menestyneimmät tieteiselokuvat olivat molemmat pikemminkin seikkailuelokuvia laserein sun muin härpäkkein kuin lähellekään ns. kovaa scifiä. Vuoden 1999 Phantom Menace ja The Matrix olivat kovaa kamaa ja näistä toinen menestyi koska ansaitsi sen ja toinen koska oli Tähtien sota-elokuva. Muilla isomman profiilin tieteiselokuvilla ei oikein onni natsannut, sillä vuoden 2000 Mission to Mars (Brian De Palma, Tim Robbins, Gary Sinise, Ennio Morricone), Red Planet (Val Kilmer, Carrie-Anne Moss) ja Supernova (Walter Hill, Francis Ford Coppola, James Spader) floppasivat sekä arvosteluissa että kaupallisesti (hyvin suuria tappioita synnyttivätkin). Etenkin Supernovan tekohistoria olikin täynnä merkkejä jotka povasivat epäonnistumista, mutta oikeastaan vain Mission to Mars vaikutti mainituista elokuvista jotenkin riskialttiilta, sillä nuo kaksi muuta olivat huomattavasti toimintapainotteisempia elokuvia ja siten ainakin hieman lähempänä Tähtien sodan sekä The Matrixin viihdearvoja. Eivät ne mitään kovin hyviä elokuvia ole ja ainakin esimerkiksi Phantom Menace-yleisöä ajatellen vertailussa viihde-elokuviksi kovin synkkämielisiä, mutta vain Mission to Mars jonkinlaisen new age-siirappidraamallisuutensa vuoksi oli ainoa joka vaikutti olevan selvästi suunnattu muuhun kuin popcornin syömisen oheen ja siten rajoittuneempi massayleisön silmissä. Samapa se, lopputulos kun kaikilla muilla kuin Phantom Menacella ja The Matrixilla oli pakkasen puolelle putominen ja ne haavat on varmasti jo nuoltu, joten nyt voimme puntaroida vain mitä jos-mahdollisuuksia. Sinänsä vain hassua, että juurikin tieteistarinoinnin kultainen vuosi ei ollut hyvästä tieteistarinoille.

Operaatio Mars pyrkii olemaan varsinkin alkupuolellaan jonkinlaista tieteisfaktaa, jolloin kovasti korostetaan sitä kuinka normaaleja ihmisiä elokuvan astronautit ovat, kuinka käytännöllisiä laitteet ovat ja muutoinkin kokonaisuus pyrkii raflaavan tyylin tai tunnelman sijaan olemaan sellaista mikä voisi ilman parempaa tietoa olla hyvinkin totta. Tekninen laite ei siis toimi taikatempuin, vaan koska tämä osa johtaa sähköä tuohon osaan ja niin edelleen. Toki se parinkymmenen minuutin kohdalla näkyvä eloisa hiekkamyrsky paljastaa mukana olevan jotain pilleriruokaa erikoisempaa, mutta enimmäkseen tämä on avaruusaihe-elokuvana lähempänä henkilödraamallista Valiojoukkoa (joka siis kertoi avaruuden valloituksen ensiaskelista) kuin esimerkiksi saman vuoden toista Mars-elokuvaa, Red Planetia ja sen tappajarobottia tai muuta toiminnallisempaa näkemystä. Seesteistä ja ainakin väitetyn realistista.
Sitten tapahtuu tällaista:
Ja kaikki kaatuu maahaan kuin maito yksijalkaisten meijeristien juoksukilpailussa.

Ilmeisesti Operaatio Mars on hakenut rakennemallinsa 2001 Avaruusseikkailulta ja pisti sekaan oman Solariksensa, sillä edellisen tavoin alkupuoli elokuvasta pyritään pitämään uskottavana ja realistisena, kun taas loppupuoli omistetaan mielikuvitukselle ja sen äärirajoille. Joka tässä tapauksessa tarkoittaa Astral-tv:n tasoista huuhaata, jonka mielikuvitus yltää korkeintaan rakkaus voittaa kaiken-ratkaisun helppouteen. Tähän liittyy se Solaris-ajatus, joka tässä tapauksessa tulee vaimonsa kuolemaa surevan Gary Sinisen hahmon kautta ja siitä miten kunhan saavutaan Marsiin ja alkaa se olemme kaikki yhtä universumin kanssa-huuruilu jonka vuoksi kukaan ei ole oikeasti poissa jos vain jaksamme unelmoida, muistaa ja rakastaa. 2001 ja Solaris ovat aika kovia esikuvia, eikä Operaatio Mars yllä edes niin korkealle että näkisi niiden kasvot, mutta ymmärrän miksi samankaltaisia teemoja ja ideoita käyttävä elokuva houkutteli jonkun Brian De Palmankin paikalle. Sääli siis että Operaatio Mars on aika hemmetin tylsä ja kliseinen, oli kyseessä sitten se alun ns. uskottava osuus taikka lopun fantasia. Hahmot on tylsiä ja esitetty ponnettomasti, ideat kuluneita ja helppoja ja kaiken lisäksi elokuva on visuaalisesti joko puuduttava taikka mielikuvitusosissaan kuten jo näitte, Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta-tyylisesti ruma. Marsin kasvotkin jää vain pelkäksi ihan mikä tahansa luola-tasolle, joten eipä siitäkään jaksa suuremmin innostua. Ja jos elokuvan new age-höpinä ei tuo oksua kurkkuun niin jenkkipatriotismi jossa kaiken vaaran keskelläkin on aina aikaa nostaa tähtilippu pystyyn saa viimeistään vatsan sekaisin. Okei, se yhden dramaattisen kyyneleen tirauttava avaruusolento on myös aika paha.
Kolme vuotta myöhemmin James Spader teki todella kökön tieteiselokuvan nimeltä Alien Hunter, joka vertailussa on kuin Asylumin mockbusterversio Operaatio Marsista ja kuten aika usein niiden mockbustereiden kanssa myös se onnistuu olemaan ainakin viihdyttävämpi versio samasta aiheesta, vaikka toki onkin kaikin puolin heikommilla aineksilla tehty. Syy miksi Operaatio Mars ei toimi on siinä, että se ottaa itsensä aivan liian vakavissaan ja kun sen selvät esikuvat tekivät sen vakavuuden jo täydellisesti, ei tällä kertaa ollut syytä koettaa toisintaa sitä. Jos edes pätevät näyttelijät jaksaisivat olla muutakin kuin vaisuja voisi elokuvan muita vikoja antaa anteeksi, mutta jos edes tähdet eivät jaksa tuikkia niin kuka muu sitten jaksaisi välittää?
Ja koska edes siinä huuruilussa ei mennä tarpeeksi pitkälle, on lopputulos vain valjua tieteishippihöpsötystä. 
Operaatio Mars on joogaopettajien elokuva.

Tähdet: *

4 kommenttia:

Tuoppi kirjoitti...

Niin tylsä pätkä, että nukahdin ja sitten nukahdin vielä pari kertaa uudestaan nukkumiseni aikana.

...noir kirjoitti...

Ilmeisesti juuri sitä ajatellen Morricone sävelsi elokuvaan tuutilullamusiikkia.

Franco kirjoitti...

Kaveri kertoi aikoinaan juurikin tähän elokuvaan liittyen, että elokuvateattereissa oli aluksi ihmetelty tätä katsoessa, että mitähän William Castle-maisia äänigimmickejä, avaruusjyrinöitä oli ääniraidalle tungettu, mutta se olikin kollektiivinen kuorsaus..

...noir kirjoitti...

Kaipa sitäkin voi pitää jonkinlaisena mantrana.