perjantai 3. kesäkuuta 2016

Elokuvahaaste 2016: 45. Kauhuelokuva, jolla on mielestäsi hieno elokuvajuliste

Onhan näistä kansista ja julisteista tullut kirjoiteltua jotain jo aikaisemminkin, mutta näin yleistäen ajatellen pidän kahdenlaisista julisteista: pelkistetyistä kuten vaikkapa Maissilapset ja Jurassic Park sekä niistä aika täyteen maalatuista esittely- kautta toimintajulisteitsta kuten Indiana Jonesit ja vanhat Bondit.
Etenkin Bondien kohdalla petyin pahasti siihen kun Brosnanin aikana ruvettiin siirtymään tylsään valokuvajulistemalliin joiden kanssa on ihan sama kuinka komea taikka kaunis kuvattu henkilö on, ovat ne silti mielikuvituksettomampia kuin sitä edeltäneet taideteokset. Toki jo Daltonin aikana maalaukset olivat vaihtuneet valokuviin, mutta ainakin ne vielä tehtiin samalla idealla kuin aiemmat maalaukset. Mikään ei ole tylsempää kuin jokin lähikuva päänäyttelijän naamasta, varsinkaan kun kyse on elokuvasta jossa tyyli, energia ja ylipäätään visuaalinen näyttävyys on vähintään yhtä merkittävä jos ei enemmänkin kuin pääroolia esittävä henkilö.
Tai no, ne romanttisten komediallisten kevytdraamojen punavalkolaatikkokannet ovat kyllä jostain pahuuden portista, että ehkä ne vievät voiton puuduttavuudessa.
Varsinkin tuo juuri Bondeistakin tuttu tapa siitä kuinka dvd-painokseen pitää väkisin saada eri kansikuva käyttöön ja sen vuoksi heitetään mäkeen se aiemmin käytetty selvästi parempi vaihtoehto on seikka joka aiheuttaa facepalmausta enemmän kuin aurinkoranta.
No jaa, eiväthän ne aina kauheita ole, mutta nyt puhutaankin yleistäen. Onhan tuo Elm Street nelosen dvd-kansi aika surkea verrattuna sen vhs-versioon, mutta kun katsoo kokonaisuutta niin kyllähän ne mustapunaiset dvd-kannet näyttävät yhdessä hyvältä. Toivoisin kuitenkin että tekisivät kansista kaksipuoleisia joissa toisella puolella olisi se parempi vaihtoehto ja antaisivat ostajan itse päättää kumpaa pitäisivät esillä. Todella hienoa olisi se, että laittaisivat aina mukaan sen ennen niin arkisen lehtisen ja siinä ainakin esittelisivät muita kansi-/julistevaihtoehtoja.
Tokihan aina välillä noista karsastamistani julistemalleista löytyy jotain hyvää, tai vähintäänkin sisältöönsä sopivaa ja vastaavasti niistä suosimistani vaihtoehdoista löytyy huonoakin ja ainakin kuluttajaa harhauttavaa. Näistä maalauskansista kun tulee aina mieleen ne Rambojen, Tähtien sotien ja Indyjen perässä tulleet halpaelokuvat jotka imitoivat kansissa parempiaan ja saivat siten ostajan luulemaan katsottavaksi tulleen jotain samanlaista. No, ainakin ne julisteet olivat hienoa, mitä elokuva ei aina ollut.
Sinänsä tykkäämäni julistemallit elävät edelleen ja varsinkin se maalauskansityyli on vahvasti esillä nykyäänkin. Se vain on muuttunut siveltimestä hiirellä tehdyksi. Jokainen fantasia- ja sarjakuvaleffa kun pyrkii samalle kukkulalle Indiana Jonesin rinnalle.
Näissä on vain yksi ongelma: ne ovat sontaa.
Ihan oikeasti, jokainen niistä näyttää aivan samalta ja silloin ei enää esimerkiksi jaksa välittää kuinka taidokkaasti jokin valoefekti, tms. on tehty koska niitä ei kuitenkaan erota toisistaan. Mikä aikalailla pätee itse elokuviinkin. Lähes jokaisen Marvel-leffan voisi sekoittaa keskenään eikä varmaan huomaisi katsovansa Iron Mania kapteeni Murican sijaan. En siis väitä ettäkö ne olisivat huonoja elokuvia, vaan pelkästään samanlaisia.
Isojen viihde-elokuvien kansille on käynyt sama kuin niiden tehosteille: siirtyminen tietokoneistukseen on tappanut todellisen mielikuvituksen ja yritteliäisyyden. Ne ovat ihan hienoja, mutta aivan liian turvallisia ja todella masentavaa on se, että elokuva on lähes aina nähty jo pelkästään sen kantta katsomalla. Ne kun ovat liian yksi yhteen sisällön kanssa. Hieman sitä rupeaakin kaipaamaan jotain steroideilla pumpattua Franco Neroa kanteen ja sitten elokuvan aikana tajuamaan, että hei, sehän on tuo ruipelo joka on olevinaan kannessa kuin toteamaan Marvel-leffan julistetta katsomalla että kylläpäs se kaksi tuntia kului nopeasti, eikä tarvinnut edes elokuvaa laittaa päälle. Kaikkien Antmanspidereiden jälkeen sitä todellakin kaipaa tälläistä:

Nyt kuitenkin yksi niistä elokuvista joka edustaa sitä vanhaa kunnon (lapset pois nurmikolta) piirrettyä julistemallia ja aikoinaan penskana katsoinkin kyseisen elokuvan yksinomaan kannen houkuttamana.

Pahuuden portti (Cameron's Closet, 1988)

Cameron (Scott Curtis) on ihan tavallinen 14- taikka 10-vuotias poika (riippuen siitä uskooko alussa vaiko 20 minuuttia myöhemmin mainittua ikää). Mitä hän nyt toisista poiketen omaa telekineettisiä sun muita hokkuspokkuskykyjä ja on tiedemiesisänsä Owenin (Tab Hunter) koekaniinina oppinut vahingossa avaamaan portin helvettiin tai jonnekin ja vapauttamaan jonkinlaisen hirviön tai jotain. Isän huomattua mitä saikaan aikaan päättää hän korjata virheensä murhayrityksellä, joka johtaa vain omaan kuoleman kiitos demonisen voiman. Cameron muuttaa siis uudessa suhteessa elävän äitinsä Doryn (Kim Lankford) luokse ja jos uutta villiä nuoruutta elävä äiti on vastahakoinen ja kehno huoltaja, niin äidin uusi gigolomainen douchebagmies Bob (Gary Hudson) se vasta onkin epäpätevä kasvattamaan edes kiveä. Onneksi Cameron voi paeta kiusaamista komeroon, jossa kutsuu ainoaa ystäväänsä leikkimään. Se on se demoni.
Toisaalla stressaantunut poliisi Sam (Cotter Smith) näkee painajaisia hereillä ollessaankin ja joutuu siksi avautumaan kallonkutistajalle, tohtori Haleylle (Mel Harris), joten on vain hyvästä että kun helvetin voimat pääsevät valloilleen niin juuri hän, epävakaa ihminen päätyy hirviöhippasille Cameronin pelastajaksi. Mukana seuraa myös tohtori Haley, osittain koska huomaa Cameronin psykokineettiset, tms. kyvyt, jotka ovat olleet muilta kuin pojan edesmenneeltä isältä pimennossa, mutta mukana tohtori on myös koska sattuu ennustettavasti päätymään Samin romantiikan kohteeksi. Ei nyt pus pus, mutta minuutti lisää ja kirkonkellot kumajaa.

Sensuuri on vienyt näkyvästi joitakin kohtauksia, mutta jos sen ja muutoinkin keskitasolla olemisen aiheuttamista kompuroinneista ei välitä on Pahuuden portti ihan mainiota kasarikauhua sieltä, sanotaanko Shockerin ja Prisonin suunnalta. Tarkoitan tällä siis aikalaiskauhuelokuvia joita muistaa hyvällä osittain nostalgisista syistä kuin vain siksi, että kyseessä olisi mikään muutosta ilmaan tuonut merkkiteos taikka edes sisältäisi muistettavia henkilöitä.
Hahmojen perusteella mieleen tulee saman vuoden Child's Play ja jos murhaajanuken olisikin korvannut jollain Pazuzulla ja jättäisi Brad Dourifin kokonaan pois, on Pahuuden portti täyttämässä sitä aukkoa. Ihan yllätyksettömän kelvollisia hahmoja ja ne esitetään asiaan kuuluvalla tavalla, musiikki on mukavan leikkisää, muoti vanhentunutta, käytännön tehosteet hetkittäin kömpelöitä mutta vähintäänkin miellyttäviä ja koko elokuva on sitä luokkaa, että kyllä siitä pitää vaikka ei voikaan oikein suoraan sormella osoittaa jonkin tietyn seikan olevan jotain niin erityisen hyvää miksi sitä voisi suositella muiden ylitse. En keksi myöskään elokuvasta mitään niin surkeaa minkä vuoksi sitä pitäisi vältelläkään. Tietynlainen hahmottomuus lieneekin se suurin ongelma ja siksi kenties mieleen nousee helposti niitä muita elokuvia vertailuksi ja täten jos petyit siihen että The Gate oli liiaksi komediallinen, on Pahuuden portti sen vakavampi vaihtoehto.
Toki mieleen nousevat myös Poltergeist ja Entity, johtuen elokuvan räyhähenki-ilmiöistä, mutta siinä missä ne selvästi pyrkivät olemaan Manaajan ja Ennustuksen sisarpuolia ja siten ns. isoja asiallisia aikuisia kauhuelokuvia, on Pahuuden portti kuitenkin muiden mainitsemieni vertailukohteiden tavoin enemmän kauhufaneille suunnattua viihdettä.

Örrimörriä näytetään liian vähän ja huonosti, mikä tosin alussa toimii veikeänä vihjailevana tehokeinona, mutta myöhemmin kun käydään fyysiseen pystypainiin sen kanssa hämärässä pitäminen käy ärsyttäväksi.

Tähdet: **

Niin ja muistattehan tämän:

5 kommenttia:

Tuoppi kirjoitti...

Tuo Ladyhawken dvd-kansi on edelleenkin äkäistä ripulia aiheuttava tuotos. Mitä liene senkin tekijän päässä teko hetkellä mahtanut liikuksia, vaiko mitään?

...noir kirjoitti...

Se on niin törkeän ruma, että meinaa itku tulla.

Cilo kirjoitti...

Ajattelin tätä asiaa aika paljonkin. Tulin siihen lopputulokseen, että joskus 80-luvulla näyttelijällä itsellään oli vielä merkitystä. Harrison Ford pystyi hyvin takaamaan elokuvan menestyksen tai Sean Connery ja sitten elokuvastudiot oppivat, että tarvitaan vain brändi - näyttelijöillä ei ole mitään väliä. Siksi nykyään elokuvajulisteet ovat täysin kaavamaisia toistensa kopioita, sillä brändi on käytännössä sama, aihe ja näyttelijät vain vaihtuu.

...noir kirjoitti...

En minä ole aivan samaa mieltä siitä ettäkä se olisi ollut jokin menneisyyden juttu tuo näyttelijän merkitys, sillä kyllähän niitä naamoja käytetään edelleen samalla tavalla. Siksihän esimerkiksi noissa romanttisissa draamakomedioissa on se laatikkoleikkityyli käytössä, koska halutaan näyttää keitä kaikkia siinä on mukana. Ehkä nykyään on vain niin, että näitä ns. isoja nimiä on aivan liian paljon jotta ne enää samassa suhteessa erottuisivat ja tekisivät pelkästään omalla itsellään samanlaisen vaikutuksen kuin ennen.
Ja kyllä minä ymmärrän miksi näyttelijän kuvaa käytetään, koska sillä myydään ja joillekin pelkästään ne kasvot ovat tarpeeksi perustelua elokuvan valintaan. Pelastakaa sotamies Ryanin juliste kaukaisuudessa näkyvästä sotilaan siluetista on hieno kuva, mutta päälle isketty Tom Hanksin pärstä on kaupallisesti kannattavampi ratkaisu. Samoinhan Stephen Kingin kirjoissa King on kirjoitettu niin isolla ettei se meinaa mahtua kanteen. Ei sillä tarvitse olla muuta nimeä. Jokainen kirja voisi olla nimeltään King.

Cilo kirjoitti...

No tuo on kyllä totta!
xD