Wicked City (Yôjû toshi, 1987)

Ihmiskunnan ja toisen ulottuvuuden muinaisten demonihirviöiden välillä vallitsee tasapainoton rauha, vaikka eihän nyt valtaosa ihmisistä tiedäkään muita kuin oman maailmansa hirviöt, kuten Donald Trumpin ja miksi tietäisikään, sillä tokihan tuollaiset cthulhumaiset lonkeromonsterit pidetään piilossa kansan tietoisuudelta. Se mitä ei tiedä, ei voi satuttaa. Paitsi tietenkin silloin kun se repii pään irti.

No kuitenkin, demonihirviöiden olemassaolo pidetään siis salassa ja niiden aktiviteettia seuraamaan on aikoinaan perustettu oma viranomaisryhmittymänsä. Eräänlainen Men in Black-poppoo. Nyt rauhansopimus on menossa umpeen ja tarkoitus olisi solmia se uudemman kerran, mutta levottomasti liikuskelevat radikaalidemonit ovat pienenä silpovana kompastuskivenä tiellä.

Edellä mainittuihin viranomaisiin kuuluva Taki Renzaburo saa uudeksi parikseen sieltä demonimaailmasta kotoisin olevan, mutta tietenkin superhotin ihmisen näköisen Makien ja yhdessä heidän tulisi suojella ylivilkasta, himokasta kääpiövanhusta Giuseppia, joka on jonkinlainen sovittelija ihmisten ja hirviöiden välillä. Jatkuvasti seksuaalisiin kopelointeihin hamuava Giuseppi on vaikeasti vahdittava tapaus, mutta niin vain häntä on suojeltava radikaalidemoneiden murhayrityksiltä. Matkan varrella, eli suunnilleen jo ensimmäisen repliikin aikana Taki ja Makie rakastuvat ja se todellinen rauha lepääkin heidän siemenissään.

Silloin kun näin tämän ensimmäistä kertaa joskus kauan kauan sitten, oli Wicked City aivan älyttömän cool ja makee ja siisti leffa. On se vieläkin hyvä. Ja aika cool.

Kyseessä on hyvin synkkäsävyistä ja visvaista kauhutoimintaa, jonka voisi sanoa olevan eräänlainen steroideja nauttineet Mulder ja Scully kohtaavat Re-Animatorin. Tai sitten ei, mutta minä ainakin kuvailen sitä niin.

Paljon on veristä väkivaltaa, davidcronenbergmaista bodyhorroria ja tuskallisia thethingmäisiä muodonmuutoksia,

seksuaalista shokkihakuisuutta, rumaa kielenkäyttöä ja tietenkin puujalkahuumoria elokuvan Yodalta näyttävän kääpiövanhuksen vuoksi, mutta ainahan näissä animeissa on sellainen harvahammas-468-vuotias-stondispappa joka hikoilee ja haluaa koskettaa nisää. Joten sinänsä hahmojen suhteen ollaan aika tutuilla linjoilla kun papparaisen seurana on kovasti ei-aasialaisen näköinen komea hieman sovinistinen miessankari ja naispääosan täyttää muodollisesti pätevä, kohtalokkaan oloinen kylmä naiskaunotar. Pahikset ovat tietenkin lonkeroihin päin kallellaan ja raajoja revitään irti enemmän kuin niitä kehosta löytyy. Joten kun siellä on sitä lonkerointia, niin silläkään osalla ei yllätyksiä tarjoilla ja sitten päätarina on sekin ai joo tätä, on mä tästä kuullut-maailmanloppumeingin nihilismiä, jolloin lopussa tietenkin koetaan rakkauden suuri voima. Tämä ei siis ole juonen haukkumista, mutta kyllä Wicked City kuuluu niihin elokuviin joissa tarinaa ja dialogia vedetään rutiinilla koska visuaalinen atmosfääri on ensisijaista. Hyvältähän Wicked Cityn kuolemansynkkä kuvasto näyttääkin. Joskin ajoittain tuntuu siltä, että korostaessaan kaiken lohduttomuutta tungetaan esille liikaakin kamaa joilla pyritään vain shokeeraamaan ja siksi kun taas kerran joku hämähäkkinainen syöksee vaginastaan limaista seittiä, on se vain taas kerran.

Animointi keskittyy aika suurelta osin tapahtumien keskiöön, jolloin yhden ihmisen puhuessa taikka kahden tapellessa pysyttelee tausta liikkumattomana. Jonkin verran myös turvaudutaan looppaamiseen, mutta niin se kuin edellinenkään ei muodostu missään vaiheessa rasitteeksi ja esimerkiksi kohtausten kohdalla toisto toimii pariin otteeseen jopa tarkoituksellisena tehokeinona (vrt. jonkin toimintaleffan sama räjähdys saman kohtauksen aikana muutamaan otteeseen. Tai kun Rocky ottaa/antaa pataan yhdellä kolmetoistakertaisella iskulla).

Yksi tehokeino joka oli selvästi tarkoitettu cooliksi muodostui kyllä ajan kuluessa aika koomiseksi ja se on kun sankari pamauttaa isolla pyssyllään niin jokainen kerta sen rekyyli kenkäisee miehen taaksepäin seinää vasten, joka tietenkin osittain sortuu osumasta. Kerran kaksi se vaikuttaa aika hienolta, mutta kerralla 28 se ei enää edes naurata. Ellei sitten tietenkin hyppää ensimmäisen jälkeen suoraan numeroon 28.

Lisäksi minua kiusaa suuresti se, että Takin (siis sen tyypin, ei vaatteen) kravatti on jätetty liian lyhyeksi.

Wicked City ei laisinkaan sovellu lapsille taikka herkkäsieluille, mutta heille jotka haluavat kokea MIB:n jossa sen sijaan että minipyssy lennättää Will Smithin ahterin auton ikkunaan, häneltä revitäänkin suolet pihalle, on tämä suositeltava vaihtoehto.

Tähdet: ***

Wicked City