sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Muskettisoturi (The Musketeer, 2001)

"Ranska 1600-luvulla.
Englanti ja Ranska uhkasivat sodalla. Ranska olisi hävinnyt sen."
Hetkinen, miksi Ranska uhkaisi Ranskaa sodalla? Sovitaanko, että se on kuitenkin Espanja kuten suomennoksen sijaan englanninkielisessä esittelytekstissä lukee.
No kuitenkin, kuningas on hissukka ja katolisen kirkon johtaja kardinaali Richelieu (Stephen Rea) pitää todellista valtaa ja koska arvon kardinaali on paha tyyppi niin alamaiset saavat kärsiä despootin aivoitukset nahoissaan. Ainoastaan kuninkaan arvostetut muskettisoturit uskaltavat vastustaa kardinaalin kiusantekoa, mutta eivät tee niin, kunhan vain chillaavat omissa oloissaan taikka vankilassa
Ylimielinen nuoriherra D'Artagnan (Justin Chambers) koki lapsena menetyksen kun kirkon ilkeä veronkerääjä ja se todellisuudessa jopa kardinaalin naruja vetelevä Febre (Tim Roth) meni ja pisti miekallaan pojan vanhemmat hengiltä, minkä vuoksi aikuiseksi kasvanut D'Artagnan saapuu maaseudulta Pariisiin mielessään kosto ja halu olla edesmenneen isänsä tavoin muskettisoturi. D'Artagnan kohtaa vastustusta sekä välinpitämättömyyttä muun muassa kolmen tunnetun muskettisoturin, Athosin (Jan-Gregor Kremp), Porthosin (Steve Speirs) ja Aramiksen (Nick Moran) puolelta, mutta kunhan runoihin ja alkoholiin päivänsä upottavat muskettisoturit huomaavat, että poika tarvitsee vain johdatusta elämäänsä niin kaikki on ihan okei. Jokainen on varmasti lukenut Alexandre Dumasin kertomuksen, joten tiedätte kuinka eteen saattuu romanssinpoikasta, kuninkaallista salamurhayritystä ja miten neljä muskettisoturia pelastavat Ranskan katoliselta turmiolta. Okei, yksi muskettisoturi, sillä muut heistä ovat hyvin, hyvin sivussa ja siten Athos, Porco Rosso ja Aramis olisivat voineet olla keitä vain missä vain.

Tämän muskettisoturifilmatisoinnin jippo on Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme-elokuvan innoittamana mukaan otettu wuxiahenkinen toiminta ja mainitsen tuon Ang Leen elokuvan koska se oli juuri lyönyt etenkin massayleisön keskuuteen tietoisuuden vaijeri fusta ja tokihan sitä piti jollakin tavoin hyödyntää muissakin elokuvissa. Oikeasti hämmästelinkin aikoinaan hetken sitä ettei tuota ollut aiemmin hyödynnetty etenkin tälläisissä klassikkoseikkailutarinoissa, sillä kun kaikenmaailman merirosvojutuissakin on aina vaijeritemppuihin sopivaa lennokkuutta, mutta eipä vaan kiinailmiötä ymmärretty ottaa mukaan. Se miksi tuota ei ole tämän nimenomaisen Muskettisoturin ilmaantumisen jälkeen hyödynnetty edes huumoripainotteisissa Pirates of the Caribbean-elokuvissa ei kyllä yllätä laisinkaan, sillä vaikka shaolintemput voisivat ilmavuudeltaan sopiakin iloluonteisiin miekkaseikkailuihin niin tämä Peter Hyamsin yritys sillä saralla varmasti säikäytti jäykkyydessään ja kömpelyydessä muut yrittäjät nurkan taakse. Vaikka voltit, kierteet ja pyörteet yhdistettynä Dumasin kertomukseen kuulostavatkin veikeältä ajatukselta piristää/muuttaa ainakin pinnallisesti tuttua ja moneen kertaan keskenään samalla tavalla tehtyä tarina niin edes Kiinasta tuodut stuntkordinaattorit eivät ole onnistuneet sisällyttämään elokuvaan oikeaa lennokkuutta, vaan liikkeet ovat kaikinpuolin yhtä joustavia kuin tiiliseinä. Joskin toisaalta se jäykkyys on kyllä linjassa näyttelijöiden monotoniseen paperistalukuun ja eleisiin jotka saavat Stallonen halvaantuneen huulen vaikuttamaan Reed Richardsilta. Ihan oikeasti, ei uskoisi niinkin hyvien näyttelijöiden kuten Stephen Rean ja Tim Rothin sortuvan näin pahaan jumittamiseen ja elävän ruumiin esittämiseen. Onneksi sentään ekstroissa karismaattiseksi (heh heh) kehuttu pääosan Justin Chambers on itsekin kuin eloton uppotukki jota edes Shelby "the Swamp Man" Stanga ei kelpuuttaisi nostettavaksi.
Kenties kyse on vain siitä ettei Hyams tiennyt miten tälläistä wuxiatyyliä tulisi hyödyntää ja näin ollen kaikki se ajatus piristää klassikkotarinaa ja positiivisesti erottua aiemmista filmatisoinneista on valunut hukkaan ja jäljelle on jäänyt vain innotonta, hidasta, tylsää elokuvaa jonka kohdalla voi puolustelevimmillaan todeta, että ajatus hauska, mutta parasta on edelleen kirja elokuvan pohjana.

Voin vain olettaa, että Chicago Sun-Times toimittaja ei olllut ennen Muskettisoturia nähnyt yhtäkään toimintaelokuvaa, sillä mikä muu selittäisi hehkutuksen siitä kuinka "pelkästään taistelukohtaukset ovat näkemisen arvoisia!"
Niin varmasti ovat jos kyseessä on juuri näkönsä saanut henkilö joka ymmärrettävästi iloitsee nähdessään jotain mitä tahansa ensimmäistä kertaa eläissään.

Lisäksi on todettava, että tässä elokuvassa ovat yhdet rumimmista ja halvimman näköisistä alkutekstiosuuksista ikinä.
Aikoinaan huhuttiin Nine Inch Nailsin The Fragile-levytyksen kohdalla Trent Reznorin hakeneen innoituksia levyn soundiin muun muassa palkkaamalla studionsa läheisyydessä kerjäävä koditon studiotekniikkaa tuntematon henkilö miksaaman yhden levyn kappaleista ja oli se totta tai ei niin Muskettisoturin alkutekstien perusteella hänen uransa jatkui elokuvateollisuudessa.

Kannattaa pysytellä Muskettikoirien seurassa.

Tähdet: *
Muskettisoturi

2 kommenttia:

Anton von Monroe kirjoitti...

Vaijeri-fu kirjoitetaan väliviivalla yhteen. Nämä ovat tärkeitä juttuja, vähän kuin että "giallossa" "i":tä ei lausuta. Toisaalta täytyy hattua nostaen todeta sinun ylittäneesi itsesi lauseessa "...saavat Stallonen halvaantuneen huulen vaikuttamaan Reed Richardsilta."

Tuo Chicago Sun-Timesin toimittaja ei, ikävä kyllä, ole kukaan muu kuin Roger Ebert, jolta vastaavia riman alituksia nähtiin paljon enemmän kuin ketään huvittaisi muistaa. Rauha hänen sielulleen.

Ja rauhattomuus Hyamsin sielulle. Jotain vikaa on maailmassa, jossa meidän oma Renny on kerännyt jo puolen tusinaa Razzie-ehdokkuutta, mutta Hyamsilla on yksi ainokainen. Kai hän on persoonattomuudessaan niin mitätön, ettei kukaan muista edes haukkua hänen filmejään.

...noir kirjoitti...

En tahtoisi sanoa niin, mutta Ebert ei tullut yllätyksenä.

Ehkei Hyams ole täysin verrattavissa Harliniin, sillä vaikka varsinaisia täysosumia ei edellisellä olekaan niin siellä on kuitenkin muutama elokuva jotka ovat keränneet huomattavasti enemmän arvostusta kuin yksikään Harlinin. Capricorn One ja 2010 eivät kumpikaan ole mikään 2001, mutta Harlinilla ei ole ainakaan vielä mitään edes niiden suuntaista. Toisaalta jos Harlin uskaltautuisi tekemään ns. draamaa taikka molemmilta ohjaajilta otettaisiin huomioon vain toimintaelokuvat niin silloin he ovat aivan yhtä hyviä/huonoja ja tällöin vertailu on täysosuma. Ja kyllä Hyams tosiaan olisi useamman Razzie-ehdokkuuden ja ainakin yhden voitonkin ansainnut, sillä miten hitossa A Sound of Thunder ei putsannut pöytää vadelmista?
Kenties Hyams on vain jäänyt niiden niin harmittomien ohjaajien joukkoon ettei häntä huomioida edes negatiivisissa palkinnoissa.