Tulevaisuus ja taas kaikki on ihan pyllyllään kun maailma on muuttunut kauhistuttavaksi erämaaksi jossa vedestä ja toivosta on pulaa. Toki siellä on vielä yksi eristäytynyt futukaupunki, Phoenix jossa jäljellä olevat ihmiset elävät. Siellä he sitten oleskelevat robottiensa kanssa ja kaikki on edelleen päin mäntyä kun kaupungin silmäätekevän muksu on eksynyt kirottujen maahan jossa pahat luotaimet uhkaavat henkeä. Onneksi apuun on lähetetty kolmesta androidista koostuva pelastuspartio, mikä mahdollistaa pojan pääsemisen elossa kotiinsa. Se päin mäntyä oleminen ei tietenkään koostu jostain kadonneesta muksusta vaan siitä kuinka androidit ovat syrjäyttämässä ihmiskuntaa, mutta se muksun pelastus on olennainen osa tulevia tapahtumia, vaikkakaan muksu itse ei ole laisinkaan merkityksellinen, sillä yksi kolmesta pelastuspartiossa olleista androideista oli DeeCee (Joey "woah!" Lawrence) jonka uudenlainen ohjelmointi auttaa kokemaan tunteita. Hämmentäviä, mutta ei seksuaalisia tunteita. Vähän niin kuin ihmis-Kurt Russell Soldierissa. Nämä tunteet on luonut ihmisenä esiintyvä ei-inhimillisistä operaatioista vastaava androidi Varrta (Troy Skog) ja hän edustaa tietenkin sitä uuden aallon robotit rakentava robotteja-suuntausta jossa modernimmat mallit eivät enää erottuisi ihmisten joukosta ja siten voisivat Varrtan johdolla ottaa vallan. Tietenkin nämä ihmisyyspiirteet juuri DeeCeen kohdalla herättävät teetä ja sympatiaa, jolloin ainakaan hän ei voisi osallistua vallankaappaukseen.
Sitä ennen kuitenkin duunistaan kenkää tuoreen androidikollegan vuoksi saanut Jute (Scott Bairstow) ajautuu tappeluun koneen kanssa ja rikottuaan sen hänet tuomitaan vietäväksi ikävään vankilaan nimeltä Terminus ja kun jokaisen vanki on kahlehdittu androidvartijaan, niin arvatkaa vain onko Jutessa kiinni eräs DeeCee? Kyllä vainen ja kun matka erämaassa keskeytyy lentävän porakoneen hyökkäykseen, päätyvät Jute ja DeeCee jalkapatikkaan jonka aikana edellinen alkaa vapautumaan ennakkoluuloistaan koneita kohtaan ja jälkimmäinen omaksumaan inhimillisyyttä, kunnes hänen osaltaan päädytään juuri siihen aiemmin kertomaani tilanteeseen. Ai niin ja se miten he oppivat toisiltaan yhteistyötä on sitten tappelun ansiota, sillä mikäpä muukaan lähentäisi kahta henkilöä paremmin kuin reipas turpaanveto.
Yhdessä he sitten taistelevat tiensä vapauteen ja toimivat samalla koko ihmiskunnan vapahtajina, mutta eivät saa sadetta aikaiseksi joten kaikki on edelleen ikävää.
Tavanomaista halpiskökköilyä jossa efektit vaikuttavat keskeneräisiltä, juoni samaten ja näyttelijät ovat pökkelöitä kauttaaltaan. Eivätkä jälkimmäiseen liittyen vain he jotka esittävät koneita ja ovat siksi ilmeettömiä sekä jäykkiä. Androideja esittävien ja etenkin päärobona olevan Lawrencen jäykkä esiintyminen on sinänsä ihan ymmärrettävää, mutta miksi ihmeessä sitä pitää koko ajan tuijottaa silmät pullottaen tyhjyyteen samalla tavalla kuin näyteltäisiin mahdollisimman pinnallisesti muka sokeaa. Se saa ainakin tässä tapauksessa hahmot vaikuttamaan elottomien laitteiden sijaan Marty Feldmanin pysäytyskuvilta.
Pääosin Android Apocalypse tuntuu buddyelokuvalta jossa ne tutut eripuraiset hahmot ovat vasten tahtoaan yhteisellä tiellä ja siten vaikka muutakin tapahtuu niin enimmäkseen jää mieleen se kuinka nämä kaksi tyyppiä kulkevat keskenään muilta syrjässä ja puhuvat ns. syntyjä syviä, joten jos elokuvan nimen perusteella odottaa suurempaa painotusta toimintaan voi edessä olla lievä pettymys. Tottakai tässä on kelvollisesti kehnoa toimintaa ja tarpeellinen määrä tahatonta komiikkaa, mutta huomattavasti viihdyttävämpiäkin post apo-robofutuleffojakin on B-sarjassa tarjolla (esim. American Cyborg Steel Warrior), joten Android Apocalypse ajaa asiansa korkeintaan no jaa-tason ajantappona. Ja mitä tulee esimerkiksi elokuvassa sivuttuihin vähemmistö/maahanmuutto/rotusortu/tms. -juttuihin joita luodaan niillä androidit vievät ihmisten työpaikat-ideoilla, niin ei huolta ei tästä miksikään opettavaiseksi tarinaksi ole.
Tähdet: *
Android Apocalypse
T & A High Schoolissa alkaa jälleen uusi lukuvuosi ja ilkeä rehtori Stuckoff (Donnie Bowes) haluaa valmentaa opiskelijat kohtaamaan todellisen maailman realiteetit, jolloin jojostakin leikataan naru poikki.
Opiskelijoiden lukujärjestys sisältää halua tirkistellä alastomia tyttöjä, kosketella alastomia tyttöjä ja mahdollisesti jopa paneskella alastomia tyttöjä. Kun joukko käveleviä erektioita (nörtti, sika, elitisti, kiltti poika ja elitisti numero 2) joutuvat omaa tyhmyyttää jälki-istuntoon, päättävät he kostaa rehtorille ja siten jonkun pitää päästä näkemään koulun seksikkäimmän neitsytsnobi Purity Buschin (Linda Speciale) tissit.
Vaikka Purity Busch kuulostaa ihan joltain Bond-tytön nimeltä niin sellaisen kunnianosoituksen sijaan kaksimielisistä nimistä ja muutoinkin T&A:sta lienee kiittäminen käsikirjoittaja Jim Wynorskia olemisesta Jim Wynorski.
The end.
Ai mitä, tapahtuiko siinä jotain muutakin? Sori en huomannut kun keskityin niin siihen, että yksi elokuvan ääliöistä teeskenteli Eiffel-tornin ison pienoismallin olevan fallossymboli.
Olisi vääryys kutsua Screwballsia minkäänasteiseksi klassikoksi, mutta uskoisin ainakin sillä olevan jonkinasteista tarpeetontakin merkitystä monelle joka lapsuuttaan vietti poliisiopistotason komedioiden kanssa, sillä vaikka kyseessä ei ole mitenkään hyvä elokuva ja siinäkin on kehuja jo liiaksi, niin se kuuluu niihin komedioihin jotka tuntuivat aikoinaan löytyvän jokaisesta elokuvia myyvästä/vuokraavasta liikkeestä ja on siten vähintäänkin tuttu nimeltään. Se ei siis herättäne kuin itsepetoksella positiivisia muistikuvia ja sen merkitys kasarikakaroille on siinä, että se nyt sattui olemaan siellä.
Screwballs kuuluu siihen edelleen elinvoimaiseen (elin, heh heh) koulu ja seksi-sarjaan joka kenties parhaimmillaan muodostaa Porky's:n ja American Pien kaltaisia elokuvia, joiden erehdyksessä uskotaan olevan parempia kuin muut lajitoverinsa, mutta koska ne muut sattuvat olemaan tyypillisimmillään Dorm Dazeja niin lopulta kyseessä on vain tumputusfantasioita murrosiän koukeroissa oleville nuorille. Esipornoa heille jotka eivät vielä ole valmiita oikeaan pornoon.
Jos hyvä säkä käy niin nämä elokuvat jäävät elämään siksi, että joku näyttelijöistä pääsee myöhemmällä urallaan väitetysti parempien elokuvien perään, kuten vaikkapa George Cooneyn eteneminen Combat Academysta Up in the Airiin. Sinänsä minä en pidä näitä Screwballsin kaltaisia tissikomedioina automaattisesti yhtään sen vähemmässä arvossa kuin muitakaan elokuvia, sillä ihan samalla tavalla laskelmoitua/kohdennettua elokuvaa tehdään jokaisessa lajityypissä ja erona vaikkapa komedian saralla Screwballsin ja Life of Brianin välillä on vain (no ei nyt sentään vain) se, että niiden tehtävinä on stimuloida eri osia kehossa. Lisäksi vertailu juuri noiden mainittujen esimerkkien kohdalla on yhtä järkevää kuin verrata Hardbodiesia Alphavilleen.
Joten vertailut pitäisi pitää edes jotenkin aisoissa kuin vain sanoa jotain komediaa kökkötraktoriksi vain koska se on komediaksi huono, ajatellen mitä kaikkea muutakin lajityyppiin kuuluu. Tämä puolustuksen puheenvuorolta kuulostava urputus ei tietenkään tarkoita, ettäkö minusta Screwballs olisi hyvä elokuva edes pitäen mielessä vain sen oman lajityypin kanssaeläjät, enkä myöskään totea sen olevan mitään muuta kuin halvoilla tempuilla koostettu pikarahastus jonka suurin merkitys elokuvahistoriassa on päätyä tämänkaltaisten kirjoitusten kohteeksi. Kuitenkin Screwballsien kaltaista roskaa tarvitaan, sillä niiden helposta tyhjäpäisyydestä huolimatta elokuvamaailma olisi saatanan tylsä paikka jos kaikki tehtäisi tehtäisiin laadukkutta tavoitellen. Tokihan se ajoittain kiukuttaa, että juuri tälläisten aivojennollauselokuvien vuoksi on tietyin paikoin parempien elokuvien löytäminen tehty valitettavan hankalaksi jopa nykyisena informaatiotulvan aikana, mutta valitus siitä kuinka jokainen hylly on täynnä vain amerikanisaatiota on yhtä ääliömäistä kuin keskittyminen pelkästään eurooppalaiseen taide-elokuvaan. Toivottavaa tietenkin olisi, että levittäjät ja markkinointikoneistot panostaisivat samalla tarmolla kaikkiin elokuviin, eivätkä vain ratsastaisi yhden rahakkaaksi osoittautuneen ilmiön selässä, mutta niin kauan kun suuri yleisö tyytyy mukisematta tasapäisyyteen saavat Screwballsit velloa johtoasemissa. Mikä on surku siksi, että tälläisten (toim. huom. tälläisten, ei tämän) elokuvien kun pitäisi toimia vastapainoa sille edellisenä iltana katsotulle Oshimalle. Eikä se nyt toimi kun elävät kuolleet ottavat vain hyllyn ensimmäisenä olevia muita Screwballseja.
Niin ja minun tulisi kenties miettiä enemmän mistä kirjoitan, eikä antaa tekstin vain tulla suoraan ajatuksista, sillä aloin jo unohtamaan mikä pääpointtini olikaan (1.12. 2014 toim. huom. kirjoitin tämän yli kuukausi sitten ja nyt vasta olenkin pihalla siitä mitä tässä on). No väliäkö tuolla, sillä huonoa näyttelemistä, tissejä, kakkahuumoria ripulisuihkuna ja Screwballs-kasetin hintalappuun oli kirjoitettu elokuvan nimen sijaan "retro-kasetti."
Jonkinlaista plussaa taitaa elokuva ansaita edes siitä, että toisin kuin yleensä näissä seksikomedioissa ovat naiset aivan yhtä kiimaisia kuin miehetkin, joten sen suhteen sukupuolien välille ei tehdä eroa, vaikka tietenkin ja sanoisinko onneksi alastomuus jää naisten suoritettavaksi.
Ai niin, tämä "retro-kasetti" oli niin huonossa hapessa, että sain sen hädin tuskin katsottua ja lopuksi kun otin sen ulos koneesta nauha valehtelematta irtosi kasetista ja osuessaan lattiaan mureni kun Walter Donovan Viimeisessä ristiretkessä.
Tähdet: *
Screwballs
