Tuolla aikaisemmin jo ensimmäisessä Warriors-postauksessa tulikin jo vastaan elokuva nimeltä Spartacus and the Ten Gladiators ja ehdin hetken jos toisenkin olettaa tämän olevan sama elokuva toistamiseen, mutta ei se nyt onneksi niin ollut. Jotain yhteistä näillä kahdella elokuvalla kuitenkin on, sillä ne ovat osat yksi ja kaksi trilogiasta joka huipentui vuoden 1964 aikana elokuvaan Triumph of the Ten Gladiators (Il trionfo dei dieci gladiatori).
Siispä kun ei voida narista saman elokuvan päätymisestä boksiin kahdesti niin kiukutellaanpa nyt siitä, että jos kerran samaan pakettiin saatiin kolmen leffan sarjasta kaksi, niin miksi ei myös sitä kolmatta? Hitto mitä bullshittii.
No huh huh, että on huono äänenlaatu. Kuulostaa aivan siltä kuin joku mutisisi jossain pitkän tunnelin päässä. Onneksi se paranee hieman, mutta vain hieman matkan varrella.
Naamioituneet kapinalliset vapaustaistelijat ovat kyllästyneet JonTronin hirmuhallintoon.
Toisaalla tapaamme ilakoivat ja nujakoivat 10 gladiaattoria, joista voimakkain ja nauravaisin on Roccia (Dan Vadis). He tulevat syytetyiksi edellä mainittujen kapinallisten tekosista ja yksipuolisen oikeuden edessä he ovat syyllisiä jo ennen tuomiota, joten varma kuolema odottaa. Todellisuudessa kapinallisia johtaa Neron lähipiiriin kuuluva Glaucus (Roger Browne), joka on ainoa johon Nero uskoo voivansa luottaa. Tätä asemaansa Glaucus käyttääkin hyväkseen pystyäkseen heikentemään Neron asemaa, mutta kun Roccia sielunveljineen on kohtaamassa lopullisen kohtalonsa on Glaucuksen korjattava omien tekojensa virheet. Ensialkuun mestaus muutetaan yhdelle vangituista mahdollisuudeksi jatkaa eloaan voittamalla areenalla yleisön suosio tappamalla ystävänsä. Luonnollisesti gladiaattorit feikkaavat aivan kuten kuten minä tein tälle elokuvajulisteelle:
Anyway, samaan aikaan kun Glaucuksen oikeat aikeet alkavat paljastumaan Neron ilkeälle oikealle kädelle Tigelinukselle (Mimmo Palmara) pyytää hän Rocciaa miehineen avukseen vallankaappauksessa ja täten Neron palli alkaa huojumaan, jotta valta voitaisiin siirtää pakanoilta kristityille, joiden korkeinta tahoa edustaa kuka lie Servius (Mirko Ellis).
Ai niin ja tietenkin Roccia kuolee elokuvan lopussa, jotta ei voisi palata jatko-osiin, kuten hän niin tekikin.
Verrattuna jatko-osaan Spartacus and the Ten Gladiators on tämä trion aloitus hieman ja siten juuri sopivan verran viihdyttävämpi kokemus. Rytmitys on hieman ärhäkkäämpi (mikä ei siis tarkoita etteikö elokuva olisi hyötynyt jostain 10 minuutin typistyksestä) ja gladiaattorijoukon leikkisä veljeys tulee paremmin esille. Ei tuo jälkimmäinen seikka nyt mitään murheenkryyniä ollut kakkososassakaan, mutta tässä hahmojen vapaa ja kiusoittelevan iloinen luonne tulee paremmin esille, ja vaikka hahmot vaikuttavatkin jatkuvan naurunkäkätyksen vuoksi sekä juopuneilta että idiooteilta niin samalla myös luonnollisemmin yhteistyössä toimivalta joukolta. Leikkisyyden ulkopuolella oleva vallankaappausmeininki on puolestaan pidetty suht' asiallisen vakavana, jolloin ei sorruta liialliseen tahattomaan koomisuuteen silloin kun naurun olisikin pysyttävä muualla. Siltä on tosin vaikea välttyä kohtauksessa jossa areenalla leijonan uhkaama herra nostaa miekan ristiksi eteensä ja rukoilee kristillistä jumalaa ja enkelikuoro rupeaa soimaan leijonan iskiessä hampaansa lihaan. Elokuvassa muuten onkin pari vaivaannuttavaa kristillistä propagandakohtausta jotka olisi voinut jättää pois.
JonTron on kyllä ärsyttävän mainio mulkero keisariksi. Arvostaa naisiakin niin vähän, että lepuuttaa jalkojaan heidän päällään ja jos ei rahina olo kelpaa niin nirri pois.
ROMULUS AND THE SABINES (Il ratto delle sabine, 1961)
Hän ei ole mukana:
Ja on äänestä päätellen päässyt ihan itse dubbaamaan vuorosanansa.
Taas soditaan ja toisella puolella joukkoja johtaa ns. köyhälistöä edustava väitetysti sodanjumala Marsin poika, kuningas tai jotain sellaista Romulus (Roger Moore), jolla on unelmana luoda uusi uljas valtakunta nimeltä Rooma. Siellä ihmiset voisivat elää rauhassa ja kaikki olisivat tasavertaisia. Tasavertaisuus ei kuitenkaan oikein luonnistu jos sukupuoli on yksipuolisesti miesvoittoinen ja tyydyttääkseen miestensä naisenjanon sekä lannistaakseen pakkautuvan veren päättää Romulus tehdä sen mikä on oikein ja kunhan on ensin vietellyt kiukkuisen naissoturi Dusian (Scilla Gabel) on aika viedä miehet naisenryöstömatkalle Sabinaan, joka toisin kuin miehinen Rooma on pääosin naisten asuttamaa aluetta.
Kenties yllättäen naiset eivät suostukaan pullikoimatta alistuamaan miesten tahtoon ja niinpä Romulukselle tulee eteen yllättävä ongelma. Ei se etteivät muut miehet saa naisia vaan se, että hän on iskenut silmänsä uuteen neitoon, Reaan (Mylène Demongeot) ja häneen ei Romuluksen charmi purekaan odotetusti. Wh-wh-what? Onko taivas tulessa, helvetti jäässä ja kokoomus rehellinen? Ei, se ei voi olla totta. No huh, onneksi Rea ymmärtää nopeasti virheensä ja suostuu olemaan Romuluksen oma. Kokoomuskin pysyy negatiivisena ilmentymänä. Normimeininkiä siis.
Hiukan pöllöstä ideastaan huolimatta kyseessä on hiukan pöllö, koominen kuvaus miesten ja naisten suhteista, ja ohessa pöllöillään kansakunnan synnyn kanssa. Tosin näistä jälkimmäinen jää aika sivuseikaksi kun huomio kiinnittyy ääliömiehiin jotka halajavat naisia, naisiin jotka pitävät miehiä nörtteinä, barbaareina taikka barbaarinörtteinä ja tietenkin Roger Mooreen, joka osoittaa tuttua poikamaisen hurmaavaa leikkisyyttään.
Tähdet:
The Ten Gladiators ***
Romulus and the Sabines ***
