Vuosia sitten, erään joulun koittaessa äitini totesi kyllästyneensä jokavuotisiin jouluohjelmiin ja pyysi minua tuomaan mukanani jonkin elokuvan.
Minä vein äidilleni Asteroidin.
Hahaha! Hyvää joulua vaan.
Astronomi Lily McKee (Annabella Sciorra) huomaa komeettoja katsellessaan, että sieltähän on tulossa kiukkuinen asteroidi joka aikoo syöstä Maapallon takaisin yhdistetylle kivi- ja jääkaudelle, joten äkkiä yhteys viranomaisiin kuten FEMAn (Federal Emergency Management Agency) johtaja Jack Wallachiin (Michael Biehn). Ymmärrettävästi uhasta ilmoitetaan myös presidentille (Denis Arndt) ja ruvetaan miettimään miten selviytyä mineraalikuolemalta.
Arvatkaa vaan onko presidentillä avustajia jotka kuittaavat Lilyn puheet humpuukina ja uskovat sitkeästi ettei mitään vaaraa ole olemassakaan? Tai että sivuhenkilöissä on palomiehiä ja lääkäreitä jotka vaaran kohdatessa näyttävät kuinka vahva voikaan moraali olla ja kuinka muistetaan aina sanoa "i love you" kun takuuvarma kuolema uhkaa ja siitä selvitään.
Tottakai mukana on se juonenkäänne, että kun saadaan vaara estettyä ja juhlinta alkaa, niin sieltä saapuukin isompi uhka avaruudesta.
Jokainen on suoraselkäinen ja keskinäiset kiistat unohdetaan, kun on aika katsella sankarimusiikin tahdittamaa kunniaa tekevää komeetan ohilentoa.
"We can do it."
Eli Asteroidi on ihan samaa katastrofihuttua kuin ne kaikki muutkin vastaavat elokuvat ovat ja jälleen ihmiskohtaloista on aika vaikea välittää kun samat kohtalot on nähnyt niin monta kertaa aiemminkin. Eli "i need you to be strong" ja siinähän se kaikki mitä tämän elokuvan juonellisesta sisällöstä tarvitseekaan siteerata, sillä hahmot, tapahtumat ja muut johtavat vain sinne amerikkalaisen ihmiskunnan henkisen voiman toteamiseen.
Siispä perinteiseen tapaan kiinnostavinta Asteroidissa on sen efektit, jotka ovat,,, tuota noin,,, ihan kivoja. Siis okei, tämä tv:n kaksiosainen minisarja vuodelta 1997 on kyllä ollut aika kallis tapaus (20 miljoonan dollarin budjetti), mutta tv-tuotoksille tyypilliseen tapaan tuhoefektejä näytetään lopulta aika vähäisesti ja monet niistä tuntuvat oleva sama kohtaus pilkottuna koko elokuvan matkalle (samaa asteroidin kulkua tunnutaan näytettävän ainaski tsiljoona kertaa). Lisäksi tietokoneistetusti toteutetut meteoriitit ja isoveljensä näyttävät vähintäänkin muovisilta, eivätkä tunnu olleen lähellekään budjettinsa arvoisia. Mutta ainakin pienoismallit ovat silkkaa Postimies Patea ja ne ovat todella hauskan näköisiä. Erityisen hauskaa efekteissä on se, että silloin kun niitä näytetään niin näyttelijät esiintyvät kuin heille ei olisi kerrottu mitä taustakankaalle pistetään.
Jos ei hae näkemältään liikaa realismia, niin nähtävänä on miellyttävän hauskoja efektejä, lopulta ihan tarpeellinen määrä räjähdyksiä ja tulisadetta, sekä tahattoman koomisia huuhaapuheita ja hei, sellaista on kieltämättä aina välillä hauska katsella. Tosin kaksituntinen Asteroid oltaisiin hyvin voitu tiivistää tunnin meteoriittiin, sillä sisällön onttous on tuossa pituudessa aika henkeäsalpaava tyhjiö. No, poistetuissa kohtauksissa on lisää pienoismalliräjähdyksiä ja jos ne oltaisiin jätetty elokuvaan, niin ehkäpä se elokuvan pituuskin olisi ollut sisältöön nähden sopivampi.
Tähdet: **
Asteroid
Kannen perusteella luulin tätä alunperin animeksi.
Se ei ole.
Heti alkuun on pakko sanoa, että jos jokin efekti vaatii lasin läpi kuvaamista niin ettei siinä oikeasti ole lasia (siis niin, että lasiin on kiinnitetty se avaruusalus, tms. ja lasia siirretään liikkeen luomiseksi), niin peskää se ensin. Hyi yök.
Tästä onkin hyvä siirtyä Maapalloa kiertävälle satelliitille katsomaan kuinka kansakunnan urhot stressaavat eristyksissä oloa ja samalla vastaavat ydinasepuolustuksesta. Paikalla on perhettään kaipaava Howe (Tim Choate), naiskentelua kaipaava Walker (John Walsch) ja kaikkialle muualle paitsi tänne kaipaava Jordan (Kate Lynch).
Sitten yllättäen normaalin tylsän päivän katkaisee uutislähetys siitä kuinka Yhdysvallat ja Venäjä ovat aloittaneet iskut toisiaan kohdaan ja näin ollen kiertoradalla olevien sankareidemme tulisi laukaista ydinpomminsa pysäyttääkseen maista jälkimmäisen toimet. Paniikin iskiessä ja tietojen ollessa vajaita, eivät kumppanukset oikein tiedä mitä tehdä, mutta kohta pommitus alkaa ja sitten hiljaisuus.
Päivät kuluvat odotellen jonkinlaista eloonjääneiden viestiä Maasta ja puntaroidaan päätöstä palata kotiin katsomaan mitä oli tapahtunut. Päätös jää jonkun ulkopuolisen hakkerin harteille, kun satelliitti laskeutuu vastoin matkustajien tahtoa, mutta tietenkään tähän ohjelmointiseikkaan ei enää palata ikinä koskaan.
Jos se ei riitä, että Jordan melkein taittaa niskansa laskeutumisen aikana ja jää lähes kokonaan sivuun loppuelokuvasta, niin post apo-kannibaalit syövät Walkerin ja Howe saa juosta pahiksia pakoon tuhoutuneessa miljöössä. Rappeutuneessa ilmapiirissä kun ovat tuttuun tapaan kaikenmaailman militanttiryhmittymät ottaneet vallan ja ilman mitään varsinaisia perusteluja tahtovat joko syödä, raiskata, taikka tappaa ohikulkijat ja parhaimmassa tapauksessa tehdä kaiken yhdellä kertaa.
Ai niin, siellä Howen satelliitissa on vielä yksi ydinpommi jonka laskuri tikittää. Vau!
Def Con 4:ssa on todella kankeaa näyttelemistä, erittäin halvan näköiset lavasteet, kömpelö dialogi ja ohjaus on kuin humaltuneella näkövammaisella lehmänpuolikkaalla. Silti kaikkinainen kompurointi jopa toimii Def Con 4:n hyväksi, sillä vaikka elokuva näyttää todella rujolta johtuen selvästikin yksinomaan budjettirajoituksista, niin samaan tapaan kuin esimerkiksi The Roadin kohdalla, maailma näyttää tuhon jälkeen aikalailla uskottavan oikealta. Murenevat tiilirakennelmat, peltihökkelit, likaiset vaatteet, hikiset naamat, etc. ovat sellaisia millaisena voi oikean maailman ja ihmiset nähdä tälläisen tuhon jälkeen, sillä sellaisia ne ovat ennen sitäkin. Joten elokuvan realistinen ulkoasu on piristävän tavanomaista, mutta koska ohjaajalla ei ilmeisesti ole ollut kovinkaan toimivia silmiä, niin kokonaisuutena Def Con 4 näyttää kuitenkin enemmänkin kehnolta kotivideolta jossa Jarmo-setä on naukkaillut liikaa, kuin visuaalista pohdintaa kohdalleen saaneelta elokuvalta. Niin että se ns. realismi alkaa koko elokuvan mitassa näyttämään tylsältä.
Tarinallisesti tässä elokuvassa on samoja elementtejä kuin kaikenmaailman New Barbarianseissa ja vaikka mukana on heitä pölykapseleihin pukeutuneita henkilöitä, niin tässä versiossa he eivät näytä aivan yhtä muovisen hassuilta. Kun kyse on halpiselokuvasta jossa mutantit ja kannibaalit seikkailevat maailmanlipun visioissa, niin se New Barbariansin toteutustapa on miellyttävämpää katseltavaa, sen mennessä enemmän sinne niin huono että hyvä-sarjaan, kun taas Def Con 4 koettaa ilmeisesti olla enemmänkin oikeastikin vakavasti otettava elokuva.
Onneksi sentään Def Con 4:ssa on New Barbariansin tavoin todella hyvä musiikki. Joskaan ei samalla tavalla funky, vaan enemmänkin kohtalokas.
Def Con 4 on elokuva jota ei hirveän hyväksi voi mennä haukkumaan, sillä se on aika tylsä kaikista ydintuhoista, kannibaaleista ja muista huolimatta. Kaikki tapahtuu liian hitaasti sillä tavoin, ettei se vaikuta tarkoitetulta ratkaisulta, vaan että kohtauksia on pitänyt venyttää jotta päästään yli lyhytelokuvan pituudesta. Elokuva kuitenkin väläyttelee joitakin erinomaisia ideoita ja etenkin alun pohdinta mitä Maassa oikeasti tapahtui ja pitäisikö sinne palata on kuin parhaimmista Ääärirajoilla-sarjan jaksoista (jossa muuten ainakin yhdessä jaksossa on hyvin samanlainen idea), mutta heti kun elokuva siirtyy itse Maapallolle, niin se sortuu olemaan lähes ainoastaaan tylsä kokemus, joka tosiaan kuitenkin edelleen väläyttelee erinomaisia ideoita. Jos vain rytmi olisi ollut ärhäkämpi, näyttelijät uskottavampia ja jos se pahiksien pomo ei kuulostaisi aivan Dean Cainilta, niin uskaltaisin suositella tätä elokuvaa muillekin kuin vannoituneimmille post apo-faneille.
Tähdet: **
Def Con 4
