Tämäpä oli vallan mainiota ajanvietettä. Ei mikään maailmoja mullistava tekele, mutta kertakatselun ajan ihan kivaa viihdettä ja vieläpä sellaista että sitä joutuu oikeasti katsomaankin, eikä vain antaa olla taustalla.
Helvetillinen Suunnitelma on näitä yllätyskäänne-elokuvia joissa koetetaan eksyttää katsojaa aina säännöllisin väliajoin, kunnes loppuun laitetaan vielä se viimeinen väännös. Mikään merkkiteos se ei lajityypissään ole, eivätkä yllätyksetkään ole kovin yllättäviä lajityypin ystäville, mutta elokuva ei myöskään koeta olla liian ”ovela” vaan käännökset pysyvät hyvin varmalla pinnalla.
Minulla on ollut tämä elokuva kaapissani iät ja ajat, mutta vasta nyt se tuli katsottua. Kieltämättä kiitos elokuvan katseluajankohdalle kuuluu Josh Brolinin viimeaikaisille laadukkaille roolisuorituksille (American Gangster ja Menetetty Maa.) Tosin, tässä elokuvassa Brolin ei esitä muuta kun keskitason vaniljatankoa. Tiedän että syy miksi en ole elokuvaa aiemmin katsonut, on se että siinä esiintyy myös Reese Witherspoon. Mutta miksi elokuva on sitten eksynyt alunperinkään valikoimiini? Who cares.
Helvetillinen Suunnitelma kertoo varsinaisesti Alessandro Nivolan ja Reese Witherspoonin esittämästä nuoresta rakastuneesta parista, joiden rahapulaa parantaakseen Nivola päättää lähteä kuskiksi huumekauppiaan varaston ryöstöön. Luonnollisesti huumekauppias ei hirveästi innostu asiasta ja kohta Nivola huomaa olevansa korvausvelvollinen huumekauppiaalle. Kuvaan astuu Brolinin esittämä nyhverö Nivolan entinen luokkakaveri, jota Nivola suunnittelee kiristävänsä ja siten maksavansa huumekauppiaalle. Kyseessä ei siis niinkään ole Helvetillinen Suunnitelma, kuin Epätoivoinen Suunnitelma.
Seuraavaksi aion paljastaa ne twistit, että he jotka eivät niitä halua lukea jättäköön kursivoidun osuuden lukematta. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään niin julmetun hyvä, etteikö tämä riittäisi kertomaan kaiken ja täten koet elokuvan sopivan nopeasti.
Nivolan suunnitelma on keikata keräilijöiden ylihinnoittelema seteli ja kanittaa se. Brolin sattuu olemaan setelin ympäröivän asunnon vuokralainen ja lyöttäytymällä Brolinin seuraan pääsisi Nivola setelin luokse. Koska tuollaiset keräilyesineet ovat usein rekisteröity varkauksien varalta, tulee varkaus suorittaa siten ettei siitä tehdä rikosilmoitusta. Jos setelin omistaja olisi itse suorittanut rikoksen joka saattaisi tulla esille setelivarkautta tutkittaessa, ei hän varmaan setelin kadotessa uskaltautuisi tekemään rikosilmoitusta oman rikoksensa paljastumisen pelossa. Joten Witherspoon menee ja pökkii Brolinia, tarkoituksenaan syyttää tätä sitten raiskauksesta ja pisteenä iin päälle, uskotellaan vielä Brolinille että Witherspoon olisi alaikäinen. Siispä Nivola saattaa Brolinin Witherspoonin luokse, Witherspoon pökkii Brolinia, varastaa setelin ja syyttää Brolinia raiskauksesta. Brolin säikähtää, ei uskalla ilmoittaa setelia varastetuksi ja Nivola saisi setelistä rahat huumekauppiaalle. Ikävä kyllä Brolin panikoi ja vangitsee Witherspoonin, tietämättä miten asiaa viedä eteenpäin. Nivola keksii uudeksi juoneksi sen että hän uskottelisi Brolinille olevan parasta tappaa Witherspoon ja hävittää ruumis. Tosiasiassa Brolinin kusetus vain jatkuisi, koska tällä tavoin Nivola saisi kuollutta esittävän Witherspoonin pois Brolinin luota. Kesken ruumin kuljetusta kärsimätön huumekauppias astuu tielle ja kaappaa auton jonka takakontissa Witherspoon on. Siispä nyt Nivolan on jälleen sopeuduttava uuteen muutokseen, kun huumekauppias Witherspoonista tietämättä löytää hänet takakontista. Tarkoitus kun oli vain huomauttaa Nivolalle, että aika alkaa olla lopussa. Nyt huumekauppias kiristää Nivolalta lisää rahaa uhkailemalla Witherspoonin kuolleeksi saattamisella. Samalla Nivola huomaa ettei huumekauppias olekaan huumekauppias ja aiemmin toteutettu huumeiden ryöstö olikin olikin vain lavastusta. Kaiken takana olikin Nivolan työkaveri joka oli aiemmin kuullut Nivolan saavan äskettäin kuolleen isänsä jättiperinnön. Mitä Nivolan työkaveri ei ollut kuullut oli se, että Nivolan isä oli tehnyt petoksen ja sitä myöten vakuutuksesta tulevat rahat jäivät tulematta. Nyt siis oli yksi pulma poissa tieltä, kun mitään huumekauppiasta ei ollutkaan ja hänelle ei siis tarvitse hankkia rahaa. Nivolalla ja Witherspoonilla kuitenkin on edelleen se keräilyseteli ja Brolin edelleen luulee olevansa raiskaaja ja osallinen Witherspoonin murhaan. Lopputwisti onkin paras sen yksinkertaisuudessaan. Nivola vain palauttaa setelin Brolinille ja molemmat toeteavat etteivät oikeastaan koskaan pitäneetkään toisistaan.
Elokuva tietenkin esitetään takautumina, jotta juonesta paljastuisi pieniä osia hiljalleen. Itse pääjuoni on ihan kelpo tarina ja vaikka tälläisiä on useampi tusinassa, niin toteutus on kuitenkin sen verran onnistunut että ihan mielellään sen loppun asti katsoo.
Suurin ongelma löytyy henkilöhahmoista. Brolinin ja Nivolan kouluaikainen ystävyyssuhde on varsin mielenkiintoinen ja etenkin esiin tuleva seikka siitä, että he olivat kenties koulussa ystäviä vain sosiaalisen paineen vuoksi, kuin oikeasta ystävyydestä on hyvin onnistunut motiivi sille miksi Nivola ei tunne vaikeuksia pettää ystäväänsä. Miksi tuntea syyllisyyttä pettäessään ystävänsä, jos hän ei ole ystäväsi. Etenkin kun Brolinin puolelta osoitetaan, että hän on enemmän siinä uskossa että he ovat hyvinkin läheisiä ihmisiä. Mutta noihin asioihin vain vihjaistaan ja satunnaisempi katsoja ei kenties niitä seikkoja noteeraisikaan. Sille olisi tullut antaa enemmän painoarvoa, mutta nyt se tuntuu jäävän puolitiehen pääosin siksi, että dialogi on ajoittain äärimmäisen teennäistä ja liian selittelevää. Monissa kohtauksissa tuntuukin kuin näyttelijät muistelisivat kesken kohtauksen miten repliikit menivätkään ja miten ohjaaja halusi heidän olevan. Eli kirjasta lukemisen tunteelta ei voinut välttyä. Mitä korostaa etenkin se seikka, että niin Nivola kuin Witherspoonkin näyttelevät kuin heidän selkään olisi sidottu lankku ja suu olisi täynnä puudutusainetta. Ilmeetöntä ja eleetöntä. Etenkin kun Brolin taas on virne naamalla koko ajan ja pulisee kuin se kovasti kehuttu papupata.
Muut elokuvassa esiintyvät hahmot puolestaan ovat vain statisteja ja tuntuu kuin olisi aivan sama kuka mitäkin roolia esittäisi. Elokuvan hahmot ovat siis kauttaaltaan alikirjoitettuja ja ilmeisesti käsikirjoittajaa on ahhmoja enemmän kiinnostanut juonen muka-monimutkaisuus.
Myöskin ikävää on se, että kun alussa pohjustetaan Nivolan ja Witherspoonin suhdetta, niin lopussakin sitä vasta pohjustetaan. Että heidän rakkaussuhteensa on elokuvassa kuin kättely serkun rippijuhlissa. Sen suorittaa vain koska se kuuluu asiaan, ei siksi että välittäisi pätkääkään. Suhdetta ei olisi tarvinnut mtenkään alleviivata, mutta nyt elokuvaa katsoessa ei usko että Witherspoon suostuisi niinkin helposti kuin tekee, kaikkeen mitä tekee.
Ohjaus ja kuvaus on eleetöntä, mikä oikeastaan on hyväkin asia. Liian usein tämänkaltaiset elokuvat sortuvat hysteerisiin kuvakulmiin, hassuihin valaistuksiin ja epileptiseen leikkaukseen. Aina tätä mielummin katsoo kuin jotain John Travoltan Basicia, mutta ei mielummin kuin John Travoltan Kenraalin Tytärtä.
Kyseessä on siis elokuva jota kuvaa parhaiten sanat ihan ja kiva.
Lajityypissään mukavaa katsottavaa, vaikk'ei mitään klassikkoainesta ja rehellisesti sanoen en usko että tätä elokuvaa olisi millään muulla kokoonpanolla yhtään paremmaksi saatukaan. Joten kyseessä oli kuitenkin parasta mitä sen hentikinen tilanne pystyi antamaan. Ja vaikka Helvetillinen Suunnitelma ei antanut mitään osviittaa siitä että Josh Brolin osoittautuisi tulevaisuudessa erinomaiseksi näyttelijäksi, osoitti se kuitenkin että Reese Witherspoon oli silloin ja nyt sama uittotukki jonka paikkana olisi olla toteemi, eikä mikään muu.
Joten jos on aikaa tuhlattavaksi sellaiset tunti neljäkymmentä minuuttia, niin voisi sen käyttää huonomminkin.
Tähdet: **
Helvetillinen Suunnitelma
...NOIR
Howling on siitä erikoinen elokuvasarja, että siinä missä ensimmäinen on elokuva joka on helppo asetella kenen tahansa suosikkilistalle kun puhutaan kauhuelokuvista, mutta jokainen sen jatko-osista on sarjasta ”maailman huonoin elokuva.” Mikäkö siinä on niin erikoista? Yleensä, oli kyse sitten mistä tahansa useamman osan elokuvasarjasta ilmenee jatko-osien heikkous tasaisena virtana. Toinen on hiukan huonompi kuin ensimmäinen, kolmas hieman huonompi kuin toinen, neljäs hiukan huonompi kuin kolmas, etc. Howlingin kohdalla tapahtui putoaminen ensimmäisen ja jo toisen välillä niin tarmokkaana, että oli kuin olisi kattohuoneistosta laskeutunut viemäriin. Ja viemäriin sitä jäätiin. Yksikään Howlingin jatko-osista ei tuntunut olevan lainkaan samasta maailmasta kuin ensimmäinen, vaan ne olivat pikemminkin ihmissusielokuvia joiden tittelinä oli sana Howling ja jokin numero perässä. Jos kerran kuitenkin nyt käsittelen ensimmäistä osaa, niin mitä väliä seuraavilla on? Ei kai mitään. Tahdoin vain varoittaa että vaikka mielenkiinto sarjaa kohdin heräisi tästä kirjoituksesta, niin jättäkää suosiolla jatko-osat väliin, saatte vain pahan maun suuhunne. Itseasiassa Neil Marshallin vuonna 2002 ohjaama Dog Soldiers on lähinnä onnistunutta Howlingia ja se ei edes ole jatkoa kyseiselle elokuvalle.
Howling on siis ihmissusielokuva, mutta jos elokuvan nimi ja alkutekstien aikana kuuluva ulvonta jäivät huomioimatta, niin elokuvan alku ei anna mitään viitettä siitä että kohta karva kasvaa. Elokuvan alkupuoli liikkuu nimittäin slasherelokuvien maailmassa ja kaikenmaailman giallot tulevat mieleen. Toimittaja Karen White (Dee Wallace Stone) on saanut jotenkin järjestettyä itselleen tapaamisen ihmisiä huvikseen tappavan Eddien Quistin (Robert Picardo) kanssa. Karen seuraa Eddien jättämiä vihjeitä pornokauppaan olettaen että yhteistyössä toimivat poliisit ja oma uutisryhmä ovat aivan nurkan takana apua tarjoamassa. Luonnollisesti Eddie säikäyttää Karenin halutessaan näyttää hänelle jotain jonka vain hän kenties voisi ymmärtää ja juuri ennen paljastusta poliisi pistää muutaman luodin Eddien kehon sisälle,.
Tapahtunut traumatisoi Karenin ja ylinäyttelemisellään hän osoittaa että on sulkenut tapahtuneen mielestään ja se pilkahtelee vain painajaisissa. Töistä ei tule mitään ja suhdekin joutuu koetukselle, koska Karen on jäänyt loukkoon tilanteeseen juuri ennen Eddien kuolemaa. Karenin kallonkutistaja George Waggner (erinomainen Patrick Macnee) ehdottaa Karenille taukoa kaikesta ja toipumiseen sopisi ajanvietto Waggnerin järjestämällä leirillä kaukana kaikesta.
Elokuva on siirtynyt alun slashertunnelmasta psykologiseksi draamaksi jossa tärkeintä ovat tunteet ja niiden käsittely.
Karen ei tunne kuitenkaan oloaan kovinkaan paremmaksi metsän siimeksessä ja asiaa eivät ainakaan paranna metsästä kaikuvat ulvonnat ja kaikki muutkin leirillä olevat ihmiset vaikuttavat enemmän tai vähemmän tärähtäneiltä, mutta siksihän he siellä ovatkin. Ainakin hän on nyt poissa kaupungin masentavasta miljööstä ja paikoista jotka muistuttaisivat Eddiestä.
Niin, Eddie. Minne Eddien ruumis on tällä välin kadonnut?
No, Eddie päättääkin osoittaa etteivät muutamat luodit estä hyvää tappajaa jatkamasta hommiaan, etenkin kun sellaiset voi aina kaivaa pois päästä häiritsemästä.
Tässä vaiheessa elokuva siirtyykin pois draamatunnelmista kuplivaan bodyhorroriin ja varsinainen ihmissusiosuus pääseekin valloilleen.
Ilmeneekin että kaikki siellä kesäleirillä olevat ovatkin ihmissusia ja he ovat valmiita ottamaan Karenin mukaan pieneen yhteisöönsä.
Valtaosa ihmissusista kannattaa ajastusta vetää ihmiset poskiinsa, kun Waggner suosii rauhanomaista rinnakkaiseloa.
Edessä on siis konflikti joka tulee hajottamaan susiyhteisön.
Loppu jätetäänkin sopivan avoinaiseksi. Tarina viedään loogiseen loppuunsa, mutta siten että katsoja saa jotain tuumittavaakin, eikä ratkaisuja pakoteta käsityskyvyn sisäpuolelle.
Erittäin huomion arvoinen seikka Howlingissa on sen käsitys ihmissusista. Ensinnäkin siinä on se tyypillinen moderni lähtökohta myyttisiin hahmoinen, että ihmissusi ei tarvitse täysikuuta muutokseen. Tämähän on tuttu monesta muustakin tarinasta. Vampyyri näkyy peilissä, ei pelkää valkosipulia ja risteistä ei ole hyötyä. Joten ihmissusi ei siis tarvitse täysikuuta, mutta kupsahtaa kuitenkin vielä onneksi hopealuodista. Huomionarvoisempaa onkin ihmissusien itsensä käsitys omasta identiteetistään. Eddie katsoo ihmissutena olemisen puhtaan euforisena itsensä tyydyttämisen välineenä. Waggner katsoo asiaa rationaalisemmin ja on sitä mieltä, että jotta sopeutuminen ihmiskuntaan on mahdollinen, tulee heidän olla piilossa. Muilla ihmissusilla on kaksijakoinen käsitys identiteeteistään. He samalla katsovat olevansa erilaisia, friikkejä, mutta myös yli-ihmisiä ja siten oikeutettuja muita korkeampaan asemaan. Ihmissusiyhteisö on siis johdettavissa oleva ryhmä, jonka käsitys itsestään on sen määrittelemä, kuka heitä johtaa ja minne. Vasta ulkopuolisen tulo yhteisöön muutti valtarakenteita siten, etteivät he enää kuulletkaan johtajansa ääntä, vaan rupesivat ajattelemaan ja toimimaan vaihtoehtoisesti. Ihmissutena oleminen onkin Howlingissa eräänlainen metafora sairauden kanssa elämisestä, tai vähemmistöryhmään kuulumisesta. Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin, niin nyt nimenomaan ajattelin HIV:tä ja homoseksuaalisuutta. Huomautan että kyseessä on 80-luvun alussa tehty elokuva ja HIV:tä pidetään jollakin tapaa nimenomaan 80-luvun sairautena, koska silloin HIV/AIDS sai pääosin julkisuutensa, joten elokuvan ajankohta toi tuon ajatuksen mieleen. Ja HIV yhdistettiin vielä tuolloin suht' suoralla viivalla homoseksuaalisuuteen. Kyseessä voi siis olla mikä tahansa sairaus tai ryhmittymä vertauskuvana. Ihmissudet elokuvassa siis voivat joko piilotella ja kenties suoranaisesti hävetä susisuuttaan kuten Waggner soisi, tai tulla ulos kaapista joko sopeutuen, jota muu ihmissusiyhteisö osittain harkitsi, tai hyperrealistisella itsetuntemuksella varustautuen kuten Eddie.
Joten Howling ei ole ihmissusielokuva vain koska siinä on ihmissusia. Se on kuvaus kuvitellun erilaisuuden voittamisesta. Niin ja se on ihmissusielokuva koska siinä on ihmissusia. Ei pidä analyyseista huolimatta unohtaa tärkeintä.
Howling on erinomainen niin kauhuelokuvana kuin trillerinäkin. Voidaan samantien unohtaa Howlingin kohdalla sen pienikokoinen budjetti, sillä vaikka luonnollisesti rahamäärä on johtanut ihmissusien vähäiseen käyttöön, niin ne ovat niin taidokkaasti tehtyjä ettei edes paksulompakkoinen Jack Nicholson Wolfina ole yhtä uhkaavan ja aidon oloinen.
Howlingin lähimmät vertailukohdat löytyvät aiemmin mainitusta Dog Soldiersista ja aikalaisestaan, Ihmissudesta Lontoossa. Kuten noissa kahdessa, myös Howlingissa ovat sopivassa tasapainossa niin huumori, näyttävyys kuin uhkaava tunnelmakin.
Siirrot sarjamurhaamistrilleristä ihmissuhdedraamaan ja sieltä kauhumyllerrykseen ovat luontevia ja onnistuneita siirtoja. Elokuvassa kasvatetaan tunnelmaa sopivan rauhallisesti ja sitä tukee musiikki, joka on samanaikaisesti 80-luvun alun modernia tyyliä sekoitettuna vanhaan kunnon Universalin klassisiin monsteritunnelmiin.
Roolisuorituksista onnistuneimpia ovat Robert Picardon oikeasti pelottavan oloinen työskentely Eddienä ja Patrick Macneen sopivan lipevän oloinen Waggner.
Ikävä kyllä mielestäni huonointa on Dee Wallace Stonen työskentely pääroolissa. Hän luo liian usein sellaisen fiiliksen että ”mitä mä täällä teen, kun voisin tehdä muutakin.” Siispä ajoittain hän ylinäyttelee, vinkuu tai on vain kyllästyneen oloinen. Ja tarinat kertovat että Howlingin erinomainen lopputwisti ei ole erinomainen kuin idealtaan, koska Stone oli kieltäynyt tietyistä seikoista. Jätän nyt mainitsematta loppukäänteen siltä varalta että joku ei sitä halua tietää, mutta elokuvan nähneet varmaan ymmärtävät mitä tarkoitan. Erinomainen idea, tylsä toteutus.
Jos olet ihmissusitarinoiden ystävä, niin Howling on ehdottomasti suositeltava tapaus, mutta tosiaan,,, unohda ne jatko-osat.
Tähdet: ****
The Howling – Ulvonta
...NOIR
