Hard Ground (2003)

Palkkiometsästäjä McKay (Burt Reynolds) on muutaman muun vangin kanssa kuljetettavana vankilaan kun Vin Diesel-imitaattori Billy (David Figlioli) junailee... HOLY SHIT! MARTIN KOVE ON MUKANA TÄSSÄ ELOKUVASSA! No mutta kuitenkin, Billy on järjestänyt kaverinsa Floydin (Martin Kove) avustuksella pakomatkan ja muille vangeille tarjotaan mahdollisuutta liittyä mukaan taikka kuolla. McKay valitsee jälkimmäisen, mutta eihän häntä voida tappaa koska takakannen perusteella nimenomaan McKayn tehtävänä on saada Billy joukkioineen kiinni. Niinpä samalla kun Billy ryöstelee ja tekee muita tuhmuuksia on McKay passitettu takaisin vankilaan josta hänet sitten avukseen noutaa sheriffi Hutchinson (Bruce Dern), joka tottakai aikoinaan pidätti McKayn ja on sittemmin toiminut eräänlaisena isähahmona McKayn pojalle Joshualle (Seth Peterson). Hutchinson saakin houkuteltua McKayn avukseen vihjaisemalla, että apulaissheriffin titteliä kantava Joshua on halukas pysäyttämään Billyn, mutta McKay pelkää ettei hän ole siihen tarpeeksi kylmäverisen pätevä. Siispä Joshua ei kelpaisi kokemattomuuttaan avuksi, mutta onneksi on random nainen Elizabeth (Amy Jo Johnson) joka ei osaa ampua, ratsastaa taikka näytellä, joten hän saa toki lähteä ihmisjahtiin mukaan. Ilmeisesti tarkoitus on ollut parittaa hänet Joshuan kanssa, jotta siten saadaan hieman romantiikan virettä mukaan. Ei saada.

Ja voi hyvä luoja, oliko elokuvan kirjoittaja humalassa vaiko vain ääliö kun - SPOILER - McKay lopulta saa palveluksistaan armahduksen, hän polttaa sen ja haluaa silti haaveidensa mukaisesti olla vapaa mies koska nyt sitä on vaikka ei oman tekonsa vuoksi voikaan sitä kenellekään todistaa. Ei jäänyt siihen aikaan koneen välimuistiin tietoa armahduksesta. Joshuakin menee sanomaan, että isäni on muita fiksumpi. SAATANA! Kyllä näkee kenen poika Joshua on.

No, olipa sontaa koko elokuva. Kömpelö, ruma ja tyhmä.

Olen aika varma, että Burt Reynolds kuoli Hard Groundin ansiosta. Ei häpeään taikka koska olisi perna revennyt tai jotain, vaan ihan silkkaan v*tutukseen kun suostui tällaiseen kuonaan. Se vain kesti hetken ennen kuin ketutus oli kohtalokas. Ei niin ettäkö vuoden 2003 Reynoldsilla olisi ollut hirveästi valinnanvaraa, mutta täytyi niitä olla edes vähän parempia mahdollisuuksia kuin tämä. Olisi mennyt vaikka putsaamaan septitankkeja, paljain käsin ja kielellä. Reynoldsin ilme ja asenne ovatkin koko leffan ajan sellaiset, että v*tut tästä, olisipa päivä jo ohitse. Ei mitään yritystä, vain murjotusta. Peruukkikin on aivan kauhea. Tulee mieheen Whamin aikainen George Michael. Mutta don't wake me up, before you go go.

Koko elokuvaa vaivaa sellainen laiskuus ja halpuus, että vaikea uskoa kenenkään mukana olleen välittäneen siitä mitä lopputuloksesta tulee. Mikä on sääli, sillä vaikka tarina ei nyt mikään erityinen olekaan ja hahmot varsin karikatyyrimaisia niin pistämällä kaksi varsin karismaattista konkarinäyttelijää eli Reynolds ja Dern viettämään valtaosa ajasta yhdessä ja tekemällä heistä parhaimmat vihamiehet kautta ystävät, olisi jo siinä luullut olevan tarpeeksi kipinöintiä pitämää liekkiä yllä. Kumpikaan ei vain välitä.

Vastaavasti Billyn pahisjoukon keskinäinen kinastelu syystä, että he ovat luusereita jotka onnistuvat olemaan vain öykkäreitä ilman tuloksia tarjosi mainiota vaihtelua sille ratkaisulle jossa pahikset kylvävät onnistuneesti kauhua kunnes tulee seinä vastaan. Joten siitä olisi voinut helposti tehdä jotain lama-ajan kärsimysnäytelmää kun tavalliset duunarit joutuvat henkensä pitimiksi sortumaan pahojen jalanjäljille ja ovat siksi niin kömpelöitä toimissaan. Mutta ei, nämä ovat vain idiootteja.

Siispä näytteleminen on huonoa, välinpitämätöntä ja ajoittain esimerkiksi Amy Jo Johnsonin esiintyminen vetää vertoja Tommy Wiseaulle, että koeta siinä nyt sitten olla läimimättä kämmentä otsaan.

Mutta jos nämä asiat eivät vielä riitä, miten olisi visuaalinen ilme joka on niin halvan näköistä, että Roger Corman on soittelemassa säästövinkkien perään. Sanoisin muuten, että visuaalisuus on syrjäkylän kesäteatterin oloista, mutta se olisi loukkaus jopa sitä koukkukätistä, lasisilmäistä pontikankeittäjälavastajaa kohtaan.

Jos tuon edellisen postauksen True Gunin kohdalla oletin, että motiivi sen tekoon oli vain saada jokin vajaaksi jäänyt ohjelmapaikka täytettyä niin Hard Groundin kohdalla en keksi mitään syytä miksi se piti tehdä. Tämä oli rehellisesti sanottuna yhtä tuskaa päästä loppuun saakka eikä kyseessä kuitenkaan ollut kuin se perinteiset 90 minuuttia, mutta se oli 90 minuuttia suossa tarpomista ilman syytä elää.

Tähdet: ~

Hard Ground