torstai 4. huhtikuuta 2019

Jerichon uhrit (Jericho Mansions, 2003)

Muistiongelmaansa peittelevä, yksinkertaisena pidetty Leonard (James Caan) on talonmiehenä rakennuksessa jonka asukkaat ovat lievästi sanottuna monenkirjavia, mutta toisaalta samanlainen on itse talokin. Rakennuksen omistaja Lily (Geneviève Bujold) syyttää toistuvasti Leonardia varkaaksi, koettaen saada hänet ulos talosta ja työttömäksi, mutta vaikka muut asukkaat eivät erityisemmin miestä ylistäkään ei hän tule kengityksi ulos juuri heidän ansiostaan. Sitten eräänä päivänä yksi asukkaista tulee vasaroiduksi hengiltä ja vaikka Lily onkin vakuuttunut juurikin Leonardin syyllisyydestä niin kaikilla vaikuttaisi olevan jotain salattavaa, joten epäilyksiltä ei voi välttyä kukaan. Leonard tosin kokee näkyjä jotka viittaavat väkivaltaiseen menneisyyteen ja mitä ilmeisemmin hän sekoittaa fantasioitaan todellisuudeen, jonka vuoksi esimerkiksi seksuaalinen kanssakäyminen hekumallisen naapurin Donnan (Jennifer Tilly) kera vaikuttaa olevan varsin yksipuolista, että ehkäpä se vasarakin istuu herran käteen.

Hyvin, hyvin,,, hyvin tyylitelty elokuva jossa esimerkiksi värit ovat siten ylikorostettuja ja pysyttelevät pääosin päävaihtoehdoissa jotka näkyvät etenkin tapahtumapaikkana olevan rakennuksen eri huoneissa. Ihmiset ovat kukin karikatyyrimäisiä, äänekkäitä ja liikkuvaisia kuin jossain Serranon perheessä, musiikki vaihtelee oopperamaisesta paatoksesta karusellimäiseen helinään ja sieltä ultraviileään elektroniseen trippailuun eikä kamera se sitten millään osaa pysyä paikallaan taikka suorassa, vaan kuvaus kiertelee ja kaartelee ja pysähtyessään jää kallelleen. Tasainen kävelyvauhti on sekin vierasta Jerichon uhreille jolloin toistuvasti askel vaihtuu kesken kaiken hidastukseen taikka hyppää juoksunopeuteen. Hetkittäin tällainen artsy-tyylittely johtaa lievään koomisuuteen ja varsinkin kiitos hahmojen eläväisyyden sekä värien kirjon, mieleen tuleekin jokin telenovelan trilleriversio. Silti jotenkin tämä kaikki monenkirjavuus toimii enimmäkseen tukevana seikkana kuin kaatavana. Kenties syynä on, että ratkaisut vaikuttavat tietoisilta taikka se, että James Caan pysyttelee kaiken sekoilun joukossa tyynenä kuin jokin majakka keskellä raivoavaa merta ja varmasti sekin auttaa että hahmollaan on alusta asti osoitettuna jonkinlainen mielenvaiva jolloin ympäröivä hysteria voidaan ainakin osittain lukea tapahtuvan hänen näkökannastaan ja olevan mahdollisesti siksi ylikorostunutta eikä ehkä osittain edes todellisia. Varsin siinä vaiheessa kun poliisitutkimuksen paine alkaa vaikuttamaan Leonardin pään toimintaan alkaa elokuva saamaan huuruilevimpia sävyjä kun pekoni puhuu ja cowboyt tappelevat.
Näin ollen Jerichon uhrit toimii parhaiten kun sitä ei koeta pilkkoa osiin vaan näkee sen ainoastaan kokonaisuutena (niin kuin elokuvat yleensäkin tulisi ottaa), sillä irrallisina paloina se saattaaa tuntua liiaksi koomiselta sekoilulta. Joskin samalla on pakko myöntää, että vaikka yllätyinkin positiivisesti niin kyllä se nonstoppina kulkeva poukkoilu rupeaa matkan varrella väsyttämään ja sitä olisi kaivannut hieman normaaliutta tasapainottamaan taikka ainakin synnyttämään hengähdystaukoja, koska niin vahvasti ei elokuva kuitenkaan kulje jotta kiinnostavuus olisi voimallista koko aikaa. Hyviä ideoita kylläkin ja tosiaan, koska odotin arkisempaa jännäriä niin olin hyvilläni kun sainkin jotain muuta ja se jotain muuta oli selvästikin sellaiseksi suunniteltua, mutta tällä tavoin toteutettuna sopivan kuuloinen puolitoistatuntia oli sekin jo hieman liian pitkä aika koettavaksi.
Lopun Leonardin todelliseen minään liittyvät paljastukset ovat kyllä onnistuneita, että jos jostain elokuvaa olisi pitänyt karsia niin välivaiheilta.

Huomautettava on, että siinä vaiheessa kun huomasin saman ohjaajan tehneen aiemmin elokuvan Killer Tongue, ei se ns. värikäs sekoilu enää tuntunutkaan kovin yllättävältä.

Tähdet: ***

Ei kommentteja: