Nuorekas presidentti Benjamin (Aaron Eckhart) ja salaisen palvelun agentti Mike (Gerard Butler) ovat bestiksiä ja niinpä vaikka etenkin jälkimmäinen on tarkka ammattietiikastaan on mukana sellaista kevyttä leikkimielisyyttä joka saattaa hämärtää pomo ja alainen-suhteen rajoja. Kun talvinen auto-onnettomuus syöksee presidentin vaimon (Ashley Judd) vetiseen hautaansa iskeytyy kaverusten välille pieni kiila, vaikka Benjamin ei oikeasti syytä Mikea onnettomuudesta ja miksi syyttäisikään kun mies ei ollut mitenkään vastuussa tapahtuneesta, mutta koska Mike oli kuitenkin mukana on siellä tunteissa silti pieni ikävä muistutus siitä mitä tapahtui ja asiaa ei ainakaan Miken kohdalla auta se, että hän itse syyttää itseään kuolettavasta onnettomuudesta. Niinpä Mike on siirretty muihin tehtäviin jotta presidentti ei näkisi ystävässään menehtynyttä vaimoaan ja Mike saa velloa masennuksen aalloissa. Lisäksi presidentti on nyt yksinhuoltaja jotta mukaan saataisiin liian kiireisen isän tunnevaurioita ja masentunut Mike on syyllisyytenduntojensa vuoksi ajamassa omaa parisuhdettaan turmioon. Siinä, nyt ollaan käyty lävitse ne pakolliset tärkeimmät hahmoesittelyt ja heidän tunteitaan ollaan puitu riittämiin, joten näin ollen voidaan siirtyä siihen mistä loput noin 100 minuuttia koostuvat: Pohjois-Korealaiset terroristit hyökkäävät Valkoiseen taloon ja vain Mike voi presidentin pelastaa. Kaikki ahtaat paikat tulevat tutuiksi kun Mike kulkee yksinään napsimassa pahiksia hengiltä ja eipä oikeastaan muuta. Ammutaan ihan sikana, Dylan McDermott saa osakseen toistaa sen Die Hardin kohtauksen jossa Alan Rickman koettaa huijata Bruce Willistä, mutta möläyttää väärän paljastavan sanan ja taas ammutaan ihan sikana. Entiset kaverit ovat nyt taas nykyisiä kavereita ja kaikki meni täsmälleen niin kuin kaikki odottivatkin.
Mitä, onko nyt taas vuosi 1997 kun Con Air ja Air Force One olivat kuuminta hottia? Ei nyt ehkä tarkalleen tuo nimenomainen vuosi, mutta Olympos on valloitettu on niin 90-luvun puolivälin ison rahan, isojen tähtien toimintaelokuvaa, että jos tämä olisi tehty tuolloin olisi ohjaksissa ollut ihan taatusti joko Wolfgang Petersen taikka John McTiernan ja pääosassa joko Bruce Willis taikka Nicolas Cage. Die Hardiinhan Olymposta onkin verrattu lähes kyllästymiseen saakka ja aivan syystäkin, sillä Gerard Butlerin Mike on niin johnmcclanemainen hahmo kuin vain on mahdollista olla ilman Bruce Willisia. Hitto, Mike on enemmän John McClane kuin John McClane on kahdessa viimeisessä Die Hardissa. Tosin Mike on myös selvästi Casey Ryback, ett tämä voisi olla myös Kaapaus Valkoisessa talossa. Toisin sanoen Olympos on näyttävä, iso toimintaelokuva jossa taatusti muita parempi mutta silti inhimillinen yksinäinen susi-sankari kohtaa lukuisia pahiksia ja selviytyy toki voittajana, mutta vasta kun vaatteet ovat repaleiset, kainalot hikiset ja keho täynnä mustelmia sekä verijälkiä osoittamaan, että hänkin on muka tavis aivan kuten sinäkin. Ja siinä se suurin ero ns. kasari- tai millenniumtoimintaelokuvaan onkin, että Butler ei ole Stallonen tai Schwarzeneggerin kaltainen pysäyttämätön ilmeetön lihaskimppu, mutta ei myöskään mikään Tobey Maguiren kaltainen tunteisiinsa sidoksissa oleva emoilija joka tirauttaa kyyneleen aina kun vahingossa ruipelokäsillään pudottaa 30 Seconds to Marsin levyn, vaan jostain sieltä puolivälistä: sankari joka vaikuttaa olevansa muka kuin kuka tahansa meistä, mutta silti selvästi meidän yläpuolellamme. Toki Butlerin hahmo on siis ns. tavallisuudestaan huolimatta myös Steven Seagal-hahmo, eli tausta on kaikkien sotimiseen liittyvien alojen mestaruudessa, eli siitäkin saadaan silkkaa ysäriä mukaan ja Olympoksen melkein voisikin sanoa olevan muutaman merkittävän isomman toimintaelokuvan yhdistelmä, sillä niin vahvasti se tuo mieleen jo mainitut elokuvat. Se on hyvä asia, sillä en uskonutkaan kuinka kaipasinkin tämänkaltaista toimintaelokuvaa joka ei koeta olla ironista kasarinäiskettä taikka tosi modernia kaikki huomioon ottavaa nyhveröintiä, vaan ihan simppeliä ison rahan vakavissaan mutta ei ryppyotsaisesti tehtyä Die Hard/Kaappaus merellä-apinointia.
Vaikka Olympos saikin jatkoa niin miksikään Die Hardin kaltaiseksi esikuvaksi muille elokuville ei tästä ole, vaan kyseessä on vain varman päälle tehtyä takuutoimintaa jossa kaikki on sopivan pinnallista, mutta silti väitetysti vakavan tunteellista jotta katsoja ei jää jumittamaan oleellisuuksiin taikka epäoleellisuuksiin vaan voi keskittyä elokuvan aikana pääasiaan, eli siihen hyvin toteutettuun toimintaan jota vetävät sopivan tasokkaat näyttelijät. Sivuosiinkin on saatu vakuuttavia esiintyjiä tuomaan sitä kokoushuonepainoarvoa (vrt. esimerkiksi jo mainittu Kaappaus merellä) ja vaikka oikeastaan kenet tahansa voisi korvata toisella näyttelijällä (johtuen roolihahmoista, ei niinkään esiintyjistä itsestään) niin ei se elokuvaa katsellessa vaivaa laisinkaan.
Yksi seikka joka vielä muistutti 90-luvun elokuvista on se, että tämän elokuvan vuonna 2013 ilmestyi myös sellainen tapaus kuin White House Down, jossa ei niin yllättäen Valkoisessa talossa samoileva yksinäinen sankari pelastaa presidentin pahiksilta ja ainoa varsinainen ero näiden kahden elokuvan välillä on White House Downin edustaessa Channing Tatumeineen ja Jamie Foxxeineen sitä sanoisimmeko nuorekkaamman kiiltokuvamaista puolta. Ei niin ettäkö Eckhart ja Butler olisivat mitään rumia vanhuksia, mutta tämä on juuri se miksi mieleeni tuli 90-luku, koska silloin tuntui siltä kuin jokainen isompi toimintaelokuva olisi ilmestynyt kahtenä lähes identtisenä elokuvana, mutta toinen oli niistä aina se hieman nätimpi ja toinen muka vakavemmin otettava. Oli Dante's Peak ja Volcano (molemmat 1997), oli Armageddon ja Deep Impact (molemmat 1998) ja joitakin muita. Tätä ei hirveästi enää tapahdu, vaan sen ovat korvanneet mockbusterit jotka ovat paljon, paljon halvempia imitaatioita kun aiemmin nuo olivat keskenään suht' samanarvoiset ja tasoiset. Joten olemme palanneet aikoihin jolloin Roger Corman tuotti omat avaruussotansa.
Mukavaa ja yllättävän nostalgista ison rahan ammuskelutoimintaa, mutta tottakai sen verran harmitonta että aika nopeasti se rupeaa varisemaan mielestä.
Vielä yksi maininta Die Hardiin liittyen: tämän elokuvan pääpahis on yhtä laimea kuin Timothy Olyphant Die Hard nelosessa. Tylsä ja harmiton kuin vettynyt sieni.
Tähdet: ***
3 kommenttia:
Morgan Freemania ei pidä päästämän lähellekään Valkoista taloa, sillä asiat tuntuvat menevän joka kerta ketuilleen, kun hän siellä on.
Minä aina tuhahtelen Hollywoodin ikärasismille ja naisten epätasa-arvoiselle asemalle. Kuitenkin kun sanoit tuossa juoniselosteessa Ashley Juddin näyttelevän Aaron Eckhartin vaimoa olin ihmetystä täynnä "eikös Judd ole vähän liian vanha Eckhartin vaimoksi" - kunnes googlasin asian ja niin ikään he ovat tismalleen samanikäisiä. Että kyllä ne ikä - ja sukupuolistereotypiat tännekin suuntaan ovat temppunsa tehneet, kun Eckhartin käsikynkkaan mieltää paremmin jonkun kymmenen vuotta nuoremman Maggie Gyllenhaalin vaikka.
Tämä oli isku vasten kasvoja.
Tuoppi: jos eivät meteoriitit iske niin sitten terroristit. Morggis tietää pahaa.
Waltsu: ai, minä en mitenkään pistänyt merkille Juddin olevan vanhempi taikka nuorempi kuin Eckhart, kun neiti kuitenkin näyttää täsmälleen samanikäiseltä. Tässä tapauksessahan molemmat vielä pukeutuvat asemansa mukaisesti, jolloin siellä ei ole napapaitoja taikka capreja harhauttamassa.
Lähetä kommentti