...noir

Elämän ja Kuoleman Rajalla (The Switch, 1993)

2012-02-02T10:18:00.001+02:00

IMDb tarjoaa tälle nimeksi "Kytkin kuolemaa" ja se kuulostaa tosi oudolta. Onkohan sen tarkoitettu olevan Kytkinkuolemaa? Sillä kuka muka sitä kuolemaa kytkee? Miksei pelkkä Kytkin?
No väliäkö tuolla.

Larry McAfee (Gary Cole) kaatuu moottoripyörällä ja halvaantuu kaulasta alaspäin. Bruce Springsteenin sopivalta kuulostava Human Touch soi, näemme takaumia Larryn elämästä ja siitä kuinka täynnä energiaa hän oli. Loppuelokuvan mies pyytää kuolemaa ja saa puolustajakseen radio-dj Russ Finen (Craig T. Nelson).
Elämä voittaa.

Ei tämä nyt mikään Meri Sisälläni ole, mutta Gary Cole tekee sen verran vakuuttavan roolisuorituksen, että kyllä minä tästä elokuvasta pidin.
Jotkut jutut ovat hieman rasittavia, kuten se liiallinen korostus siitä kuinka mikään sairaala ei halua huolehtia Larrysta ja huonompaa sairaalaa esitellään vinoilla kuvakulmilla, välkkyvillä valoilla ja ureapäisillä hoitajilla. Pääasia on kuitenkin kertoa Larryn halusta kuolla koska hän ei enää pidä itseään elämisen arvoisena ja siihen ei tarvita hoitokliseitä, vaan pelkästään asiaansa uskova näyttelijä.
Ilman juuri näitä huonon hoidon ja hyvän hoidon pinnallisuuksia elokuva saisi paremman pisteytyksen, mutta juuri silmille tungetut kuvaustavat, ankeat sivuroolihahmot ja kulunut dialogi vähentävät erinomaiseen suoritukseen yltävän Colen työnsarkaa.
Ja vaikka pidänkin tuosta aiemmin mainitusta Springsteenin kappaleesta, niin jotenkin tuntuu että jokainen tämänkaltainen elokuva käyttää avukseen hänen musiikkiaan ja ehkä vaihtoehtoja voisi löytää muitakin.

Vaikka musiikin takana on Tangerine Dream, niin toisin kuin yleensä, ei sitä meinaa huomata.

Tähdet: ***
Elämän ja Kuoleman Rajalla

Ihan Mitä Vaan (I'll Do Anything, 1994)

2012-02-01T10:17:00.001+02:00

Kasetissa lukee Vaan, ei Vain.

Näyttelijä Matt (Nick Nolte) kiukuttelee kun Emmy-palkinto meneekin Powers Boothelle ja sitten kositaan tyttöystävä Bethia (Tracey Ullman.)
Matt iloitsee mahdollisuudesta saada päärooli Hämähäkkinaisen Suudelmasta, sillä kuka hitto tuo tuntematon Raul Julia nyt kuvittelee olevansa. Ei tärppää
Pian avioliitto Bethin kanssa on ohitse ja rooleista taisteleva Matt joutuu vastentahtoisesti opiskelemaan aikuisuutta joutuessaan ottamaan kuusivuotiaan tyttärensä Jeannien (Whittni Wright) huomaansa. Seuraa käytetty tarina siitä kuinka Matt joutuu pistämään vuoristoratamaisen uransa sivuun ja työskentelemään autokuskina voidakseen pitää huolta lapsestaan ja sitten yritysten ja erehdysten kautta hän oppii olemaan isä ja rakkautta on joka puolella niin paljon, että seinät vuotavat kuin Amityvillessa.
Niin ja näyttelijänäkin tulee menestystä. Ka-ching!

Tämä oli kiva yllätys, vaikka ei millään muotoa mikään elokuvamaailman merkkiteos. Lapsen kasvatusta opetteleva ikuinen lapsi on niin tuttu tarina, että jopa The Rock on tehnyt siitä elokuvan, mutta koska kyseessä on James L. Brooksin elokuva, niin tarjolla on hyvin nokkelaa dialogia, osuvia roolituksia ja hyvää näyttelemistä, ja sitä Ihan Mitä Vaan tarjoileekin. Joten vaikka tarina on kulunut, niin Brooksin kieli tekee siitä hyvinkin nautittavan. Toisaalta elokuva alkaa liiankin tehokkaasti jotta jaksaisi pitää vauhtia yllä ja pian se rupesikin hidastelemaan.
Ainoa todella häiritsevä tekijä elokuvassa on kuitenkin vain se lapsinäyttelijä Whittni Wright, sillä se kiukkupersevinkuna rupesi väsyttämään ja nopeasti.

Pidin etenkin niistä todellisiin elokuviin ja näyttelijöihin tehdyistä viittauksista, joista etenkin kohtaus jossa Nolten hahmo on varma että saa Raul Julialle lopulta menneen roolin Hämähäkkinaisen Suudelmasta, koska Juliahan sai kovasti kehuja suorituksestaan ja tämä vaihtoehtomahdollisuus toi mieleeni kaiken Indiana Jonesista Marty McFlyhin ja siitä mitä olisi voinut olla.
Nautin myös suuresti siitä, että kuinka Albert Brooksin esittämä tuottaja muutti Woody Harrelsonin tähdittämän draamaelokuvan komediaksi, koska yleisö oli nauranut sen ennakkotrailerille. Ja tämä on hyvin ironista ajatellen itse todellista elokuvaa, sillä Ihan Mitä Vaan oli alunperin tehty musikaalina, mutta yleisön reaktion vuoksi elokuvasta leikattiin laulut pois. Hah!. No, ei se nyt pahemmin elokuvaa näköjään haitannut, sillä vaikea tätä on nähdä musikaalina ja tuntuukin siltä, että ne laulut olisivat vaikuttaneet päälleliimatuilta.

Ihan Mitä Vaan toimisi hyvänä vastakappaleena The Playerille, sillä molemmissa on ihan älytön määrä tuttuja näyttelijöitä, paljon todellisuuteen viittaavia elokuvaviittauksia ja ajoittain sarjatulella käyviä keskusteluja. Erona vain lajityyppi ja punainen lanka.
Ja tottakai Albert Brooksin elokuva, Muusa on mainio rinnakkaisteos tälle elokuvalle.

"I couldn't help overhearing because I was intentionally eavesdropping."

Tähdet: ***
Ihan Mitä Vaan

Movie monday: Silmäkarkkia

2012-01-31T13:54:00.000+02:00

Vai että silmäkarkkia?

Mieleeni tuli heti nimiä kuten Kari Wuhrer, Milla Jovovich, Athena Massey, etc. Mutta vaikka nämä tälläiset esiintyjät eivät useinkaan pääse näyttelijänlahjoillaan loistamaan, leffatkin saattavat olla usein silkkaa kuraa, niin eivät he nyt oikeastaan hullumpia esiintyjiä ole ja välillä oikean leffan ja oikean roolin kohdatessa, he saattavat olla jopa loistavia. Ja usein heidän elokuvissaan on jotain muutakin minkä vuoksi ne viitsii katsoa, joten pelkän silmäkarkin vuoksi ne harvoin tulevat valituksi.
Siispä pengoin esille näyttelijän, joka on rehellisesti sanottuna aivan helvetin huono siinä ammatissa ja jonka leffat ovat useammin kuin usein samaa laatua. Vastaavasti tosin hänen elokuvansa ovat lähes poikkeuksetta tarkoituksellisen huonoja, että kyllä hän niihin sopii hyvin. Mutta tärkeintä kuitenkin on, että harvoin otan hänen elokuvansa katseluun muuta kuin kuolatakseni amatsonin perään.

Julie Strain

Strain on tehnyt elokuvia kuten Space Girls in Beverly Hills, Exterminator City, Delta Delta Die!, Zombiegeddon, Vampire Child, jne. Joten ei ihmekään, että hän on tehnyt minuun vaikutuksen.
Kaiken lisäksi, Strain oli naimisissa toisen Turtleseiden luojan, Kevin Eastmanin kanssa ja kattokaa nyt tätä tyyppiä!

Minulla on vielä toivoa. HAHAHA!

Rocketman (1997)

2012-01-30T11:10:00.000+02:00

Lapsesta saakka Fred Randall (Harland Williams) on kuivausrummussa pyöriessään haaveillut astronautin ammatista ja kun orastavan Mars-lennon kynnyksellä yksi projektiin osallistuvista astronauteista tekee pään satuttavan virheen käsitellessään väärin sittemmin tietokoneasiantuntijaksi päätyneen Fredin ohjelmaa, pääsee sankarimme kokeilemaan olisiko hänellä ohjelmansa erikoistuntijana mahdollisuus korvata tuo loukkaantunut astronautti. Koska Fred on idiootti, niin kollegat kuten Overbeck (William Sadler) vastustavat idiootin mukaan ottamista, mutta niin vain mies samaan tapaan kuin Homer Simpson omissa kokemuksissaan onnistuu juuri ääliömäisyydellään pääsemään testeistä läpi ja saa paikan miehistössä. Juuri ennen lähtöä Fred kuitenkin meinaa jänistää, mutta onneksi aikoinaan Apollo 13-lennon onnettomuudesta syyt niskoilleen saanut Bud (Beau Bridges) valaa uskoa idioottin ja matka voi alkaa.
Huumori koostuu siitä kuinka Fred vinkuu ja vonkuu kuin Youtube-kaimansa, erehtyy antamaan kollegoilleen peräpukamatuubin perunamössön sijaan, imeytyy vessanpönttöön, tekee Chewbacca-ääniä apinalle ja lopussa kun kukaan ei usko hänestä olevan mihinkään, pelastaa hän Budin avustuksella vaaraan joutuneet matkakumppaninsa ja samalla tekee Mars-matkasta onnistuneen. Ja Budin menetetty kunnia palautuu.
Juu-es-ei! Juu-es-ei!

Minä en pidä Harland Williamsia laisinkaan hauskana koomikkona ja oikeastaan ainoa juttu jossa olen tainnut pitää häntä edes lievästi hauskana oli se kohtaus Nuija Ja Tosinuijassa jossa hän erehtyy juomaan virtsaa. Joten ymmärrettävästi hän ei tässäkään elokuvassa, jossa hän hyörii ja pyörii kaikkien päälle juuri ilahduttanut minua, mutta todettakoon se että mies ainakin pistää itsensä kunnolla likoon esittäessään idoottia, että sitä uskoo hänen olevan oikeasti esittämänsä ääliö. Sääli vain, että koska painotuksen vuoksi kaikkien muiden elokuvan näyttelijöiden tehtäväksi jää olla vakavia, niin lopputulos on kuin Bio-Domessa jossa yksi osa elokuvasta on hirveää älämölöhuutoa muiden katsoessa vaivaantuneina sivusta ja sitä ei oikein kestä puoltatoista tuntia.
Sinänsä Rocketman kuitenkin sisältää tuttua kilttiä ääliökomiikkaa jota esimerkiksi Ernest-elokuvat tarjoavat, että ei sen varsinaiset vitsit ole yhtään sen huonompia taikka parempia kuin jollaisia on jo monasti kokenut. Joten kyllä tämä puolen pennin viihteenä kelpaa ja kyse onkin enää siitä jaksaako Harland Williamsia seurata samoin kuten muita vastaavia idiotismista elämäntyönsä tehneitä koomikoita.

Ja kyllä, tässä elokuvassa on oikeasti kannen mukainen vitsi jossa Fred pieree avaruuspuvussaan niin, että se paisuu kuin ilmapallo.

Tähdet: **
Rocketman

Punainen Vaara (Red Dawn, 1984)

2012-01-29T13:50:00.001+02:00

Punainen Vaara (myös nimellä Punainen Aamunkoitto) kuuluu niihin kasarielokuviin joiden seurassa muistaa viihtyneensä, mutta joita piti jo tuolloin tahattoman hauskoina kylmän sodan ilmentyminä (vrt. Rocky 4) ja se on vähintäänkin täydellinen kuvaus ohjaaja-käsikirjoittaja John Miliuksesta, miehestä joka tuntuu edelleen elävän kommunismivainojen patrioottisessa ilmapiirissä.

Amerikkalainen pikkukaupunki ja koulupäivä keskeytyy kun takapihalle laskeutuu lauma Kuubalais-Venäläisiä sotilaita tuhoamaan demokraattisen maailmankuvan. Joukko nuorisoa pääsee pakoon ja syrjätien huoltoasemalta he löytävät suurin piirtein kaikki maailman aseet ja ruokavarat joiden avulla voidaan leiriytyä sivummalle ja suunnitella sankarillista toimintaa.
Kirjoja poltetaan, propagandajulisteet paljastuvat, piikkilankaa, tankkeja, köyhyyttä, kurjuutta, orjuutta ja missä ovat jenkkisotilaat? No toki siellä selitetään saman ilmiön tapahtuneen joka puolella maata, että juuri siksi tämä kyseinen kaupunki ei ole saanut armeijalta erityishuomiota, mutta lopulta se on vain että kuka välittää sillä on aika teinipoikien ja -tyttöjen (mutta enemmän poikien) pelastaa kaupunki ja osoittaa muulle maailmalle, että jenkkifutis on se ainoa futis.
Juu-es-ei! Juu-es-ei!

Invasion USA kohtaa The Outsidersin. Siinä lyhyesti koko Punainen Vaara.
Siispä meillä on suurinpiirtein kaikki 80-luvun teinitähdet kasattuna yhteen ja he toimivat kuten Chuck Norris pelastaessaan Yhdysvallat kommunistinen vallan nyrkiltä.
Onhan tämä aika hupsu ja jokseenkin epälooginen elokuva. Sitä se oli ennen ja sitä se on nyt, mutta samalla tämä on kieltämättä hyvin viihdyttävä tuotos. Mukana on tehokasta toimintaa, joitakin vaikuttavia kuvia (esim. alun visio laskeutuvista laskuvarjomiehistä, noin 1 tunti 13 minuuttia kohdassa näkyvä maisema), rutosti bongattavia lapsuuden ja aikuisuuden suosikkinäyttelijöitä (mm. Patrick Swayze, C. Thomas Howell, Charlie Sheen, Jennifer Grey, Powers Boothe, Harry Dean Stanton, etc.), tehokkaan uhmakasta dialogia, hyvä musiikki (Basil Poledouris) ja aika päätöntä menoa. Joten jos suhtautuu elokuvaan sen tarvittavalla nolla-ajattelulla, niin kyseessä on taatun hauskan vakavahkoa teiniseikkailua, mutta jos otsalle ilmestyvät rypyt, niin ne eivät todellakaan katoa tämän avulla.

Tähdet: ***
Punainen Vaara

Movie monday: Lapsitähti

2012-01-29T09:16:00.001+02:00

Vaikutuksen tehnyt lapsitähti?

Jake Lloyd.

HAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHA!

Hehehe, ei mutta ihan oikeasti.

Ensimmäisenä mieleen tuli Kurt Russell, mutta sitten rupesin tuumimaan asiaa siten että enhän minä häntä "tuntenut" lapsitähtenä, joten hän ei alunperin ollut minulle lapsitähti. Siispä siirsin ajatukseni näyttelijöihin jotka ovat joko nyt lapsitähtiä, tai jotka ovat ainakin alunperin tulleet minulle tutuiksi sillä tavoin ja sitten haluaisin sanoa Drew Barrymore, mutta hänkään ei tehnyt minuun varsinaista vaikutusta lapsinäyttelijänä vaan vasta sen jälkeen.
Hetken asiaa puntaroituani tuli kuitenkin mieleeni näyttelijä, joka on tehnyt minuun vaikutuksen sekä lapsena että aikuisena ja hän on

Christina Ricci

Äitini on Merenneito, Addams Family, Jäämyrsky, Sleepy Hollow, Monster.
Ricci kuuluu siihen näyttelijäjoukkoon jotka onnistuvat olemaan lähes poikkeuksetta itse hyviä, vaikka muu elokuva ympärillä ei aina olekaan sitä.

Animaatiot osa. 8

2012-01-28T16:56:00.000+02:00

No niin, tämä saa nyt luvan olla viimeinen tähän sarjaan tekemäni kirjoitus.
Mikä nyt ei tietenkään tarkoita, ettäkö animaatiot jätettäisiin rauhaan tässä blogissa, sillä saatoitte huomata että esimerkiksi Transformers loisti poissaolollaan.
Mistä sitten pääsemmin Sam Beckettmaiseen aikahyppyyn, mutta tällä kertaa minuun itseeni kun seison hyllyn edessä miettimässä mitä valitsisin tähän Animaatiot-sarjaan. Osan, kuten Transformersin, Star Trekin, Futuraman, Ren & Stimpyn, etc. jätin pois koska todennäköisesti omistan kullekin ihan oman postauksensa ja joillekin suurella todennäköisyydellä useamman sellaisen. Esimerkiksi Star Trekin piirrosversio saa aika suurella varmuudella seurakseen Star Trekin muut tv-sarjaversiot, joten jo siksikin sitä oli loogista lykätä parempaan ajankohtaan.
Osan jätin pois siksi, että vaikka pidänkin jostain Iron Manin vuoden '66-seikkailuista, niin en minä sitä muksuna seurannut. Nämä valintani kun olivat kuitenkin niitä, joista menin lapsena pähkinöiksi, ei niitä joista menin täysi-ikäisenä pähkinöiksi. On hyvin mahdollista, että Iron Man ja esimerkiksi Spider-Man and His Amazing Friends pääsevät vielä esille, mutta samoin kuten Transformers, sitten joskus muulloin.
Edelliseen liittyen myös uudemmat animaatiosarjat jäivät pitkälti pois koska ne eivät olleet lapsuuteni juttuja ja kuten mainitsin, niin osa saanee oman paikkansa valokeilassa sitten tuonnempana. Tahdoin kuitenkin ottaa mukaan myös pari esimerkkiä vähän tuoreemmista animaatiosarjoista joista pidän suuresti ja Jackie Chan Adventuresin sijaan valitsin seuraavat:

HAPPY TREE FRIENDS (2006 - 2010) ja TEHOTYTÖT (The Powerpuff Girls, 1998 - 2004)

Molemmat näistä sarjoista on piirrostyyliltään sellaisia ällösöpöjä, että luulisi Pupu Tupunan olevan piirustuspöydän ääressä, mutta sisältö on kaikkea muuta kuin mitä pysäytyskuvat kertovat.

Happy Tree Friendsin kiltin näköiset karvaturrit ovat kuin Nalle Luppakorva Takashi Miiken käsissä, taikka Teletapit Braindeadissa teurastamassa kanssaeläjiä ruohonleikkurilla. Veri, suolet ja mustaakin mustempi huumori yhdistettynä halitutimassupörinään. Silkkaa nannaa.

Tehotytöt on myös aika väkivaltainen sarja, mutta suolistamisen sijaan siinä harrastetaan mustaa huumoria enemmän Paavo Pesusienen lajityypissä, eli pöpien hahmojen ja tilanteiden avulla. Eli kyseessä on Braindeadin sijaan enemmänkin kuin suloinen yhdistelmä jotain supersankaritoimintaa kuten Spider-Mania jonkun Uwe Bollin roskaa rakastavan Wes Andersonin kanssa. Kuin Simpsoneiden Mr. Sparkle-mainos omana tv-sarjanaan. Ihan oikeasti.

Molemmat sarjat ovat hyvin piirrettyjä, niissä on loistavia hahmoja, vinksahtaneita tarinoita ja tunnelma kohdillaan.
Happy Tree Friendsin tunnusmusiikki ajaa hulluksi ja sitä oli ilmeisesti myös hän joka suunnitteli Tehotyttöjen ulkonäön. Hienoa.

Out on a limb (Happy Tree Friends)
Omassa suosikkijaksossani sininen Lumpy-hirvi on tekemässä metsätöitä ja 127 Tuntia ei ole mitään sen rinnalla, kun puu kaatuu Lumpyn jalan päälle jättäen hänet tekemään päätöksen katkaista oma jalkansa päästäkseen vapauteen. Kyynelten, kivun ja pelottavien ääniefektien jälkeen voimme todeta Lumpyn katkaisseen väärän jalan. Siis eikun uudestaan.

Bubblevicious (Tehotytöt)
Lemmikki (Bubbles) murjottaa koska muut eivät usko hänen olevan yhtä kova kuin Leinikki (Buttercup) ja Lehdokki (Blossom). Siispä yön pimeinä tunteina Lemmikki astelee Professorin Vaarahuoneeseen ja kääntää Holokannen uhkaavuuden Spinal Tappiin ja hakkaa sitten hirviöitä kaupungin liekehtiessä taustalla.
Verileikit saavat Lemmikin mielialat ailahtelemaan. Siispä päiväkodissa nyrkit heiluvat, ja pormestari saa kuulla kettuilua. Neiti käy hakkaamassa liikenneruuhkan aiheuttaneen koiran ja varo vaan jos satut astumaan nurmikolle, taikka roskaamaan. It's Hammer time!
Varomaton Lemmikki jää ilkeän Mojo-apinan vangiksi ja tämä aikoo lasersäteellään saada tytön itkemään, mutta neitokainen hakkaa Mojon aivot pihalle.
Nyt kaikki on taas kunnossa.

Tähdet: ****
Happy Tree Friends
Tehotytöt

Animaatiot osa. 7

2012-01-28T08:58:00.000+02:00

LOONEY TUNES

Tämä sisältää nyt oikeastaan lähes kaikki klassiset Warner-animaatiot joita kutsutaan esimerkiksi myös nimityksellä Looney Tunes. Eli Väiski Vemmelsääri, Sylvesteri ja Tipi, Repe Sorsa, Pepe Le Pew, Putte Possu, Marvin Marsilainen, Tasmanian Tuholainen, ja niin edelleen ja niin edelleen. Kyllä te tiedätte, kaikki ne nerouden multihuipentumat joissa Väiski kusettaa Repen saamaan haulikon laukauksen päin naamaansa, missä Väiski säikäyttää Elmerin pukeutumalla naiseksi, Kelju K. Kojootti koskettaa pölyn läpi ja huomaa olevansa tyhjän päällä, Pepe ihastuu kissaan jonka päälle on kaatunut harhaanjohtavasti valkoista maalia, Sylvesteri liittyy anonyymeihin linnunsyöjiin ja monet monet muut.

Loistava värimaailma ja piirros (etenkin Maantiekiitäjän ekspressionistiset taustat ovat hienoja), erinomainen äänimaailma puheen ja efektien kautta ja pirun tarttuvat musiikit.
That's all folks.

Hair-raising Hare (1946)
Peter Lorren näköinen pöpi tiedemies houkuttelee Väiski Vemmelsäären omaan synkeään linnaansa mekaanisen naisjäniksen avulla. Linnassa ilkeä tiedemies vapauttaa hirviönsä, aivan sairaan hienon oranssin lenkkareihin pukeutuneen karvakasan ja tyylilleen uskollisesti Väiski sekä juoksee karkuun peloissaan, että myöskin kiusaa karvakasaa minkä ehtii. Antaapa Väiski hirviölle manikyyrinkin.
Säikäytettyään hirviön pakosalle osoittamalla ihmisten seuraavan heitä yleisöstä, voi Väiski lähteä vikittelemään robottijänistä.

Tähdet: *****
Väiski Vemmelsääri

DISNEYN LYHYTANIMAATIOT

Eli yhtä kuin Aku Ankka, Mikki Hiiri, Pluto ja Hessu Hopo. Kuvavalinnaksi pääsi Hessu siksi, että sieltä otetaan tähän kuuluva esimerkkianimaatio.
Mutta kyllä nämä ovat lähes kauttaaltaan aivan loistavia. Muistattehan kuin Aku, Mikki ja Hessu olivat asuntovaunussa ja vaunu pääsi Hessun vuoksi karkuteille, kuinka Aku savusti veljenpoikia ulos ja luuli polttaneensa heidät hengiltä, kuinka Aku ja Hessu päätyivät keskelle merta kolikoilla käyvän veneen avulla ja kuinka Aku kohtasi viidakossa mielipuolisen linnun joka uhkasi itsemurhalla.

Perustelut Disney-lyhytfilmien erinomaisuudelle noudattelevat edeltävän Looney Tunesin linjoja ja se on hyvä niin. Oikeastaan ainoat vanhat Disneyn animaatiot joista en pahemmin ole koskaan välittänyt, olivat ne Silly Symphoniesit joissa jotkut kukat tanssivat musiikin tahtiin ja väriloisto oksensi itsensä kankaalle. Hippipsykedeliaa saa ilman Disneytäkin.

Ai niin ja jos on kovastikin kiinnostunut näistä Disneyn animaatioista, niin tämä Disney Treasures-sarja on aivan erinomainen tapa tutustua Akuun ja kumppaneihin.

No Smoking (1951)
Hessu (eli tässä vaiheessa myös nimellä George tunnettu) Hopo päättää kääntää uuden lehden elämässään ja tehdä jotain oikein, eli lopettaa tupakointi. Addiktio olikin ehtinyt kasvaa jo suureksi, kun nukkumaan piti mennä savuke suussa, ottaa aamiaiseksi leivänpaahtimessa valmistuva tupakka ja polttaa kuin Nero ikään. Lopettaminen ei kuitenkaan ole helppoa kun kollegat ympärillä harrastavat Mad Menia ja pian Hessu onkin valmis luovuttamaan. Seuraavaksi tuleekin ongelma saada jotain poltettavaa, kun katuojatkaan eivät ole valmiita auttamaan. Lopulta räjähtävä sikari tuo helpotuksen.
Tässä sitä todellista Trainspottingia.

Tähdet: *****
Hessu Hopo

Animaatiot osa. 6

2012-01-27T09:13:00.000+02:00

TENAVAT (Peanuts)

Tenavat, tottakai.

Tenavien animaatioversio on niin onnistunut, että jos puhutaan parhaimmista sarjakuvafilmatisoinneista, niin tämän tulisi olla mukana. Rujo piirrosjälki noudattelee Charles Shulzin käsialaa, tunnelma on yhtä pikkuvanhaa kyynisyyttä ja jopa ääninäyttely (myös suomidub) sekä musiikki ovat niin sopivaa, että vaikka noita jälkimmäisiä ei voikaan kokea sarjakuvan kautta niin voisi vaikka vannoa kuulleensa hahmojen puhuneen juuri animaatiosta tutulla tavalla ja Linus & Lucy-musiikin soineen.
Ja kuka muka ei rakasta sitä näkymätöntä opettajan wah wah-puhetta?

Tenavat on aina ollut siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus, että jos sitä oikein rupeaa miettimään, niin se on pirun masentava. Päähenkilö on nuori alistettu B. Virtanen, päähenkilön koira kärsii pahoista harhakuvitelmista, päähenkilöt ystävät ovat uskonnollisia fanaatikkoja, väkivaltaisia, taikka vähintäänkin aliarvostavat sankariamme ja minä rakastan sitä juuri niiden vuoksi. Jos Aku Ankkaan on helppo samaistua hänen kokemansa epäonnisuuden vuoksi, niin samoin on helppo samaistua Jaska Jokusen kyvyttömyyteen saada onnellista täyttymystä elämäänsä.

Tenavat on usein huomattavasti enemmän aikuisille suunnattu "lastensarja" kuin South Park. Tenavat vain käsittelee aikuisuutensa terapiassa, kun South Park tekee saman kakkaoksennuspommivitseillä. Siispä en usko lapsien ymmärtävän Tenavia siten kuin aikuiset sen kokevat, mutta molemmille sillä on jotain annettavanaan.
Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että Schulz ihan turhaan elossa ollessaan murehti sarjakuvansa nimivalintaa, sillä Peanuts on paljon miellyttävämpi kuin Lil' Folks.

Olet Hyvä Jaska Jokunen (You're the Greatest Charlie Brown, 1979)
Jaska Jokunen päättää kantaa kortensa kekoon koulunsa puolesta osallistuessaan lasten olympiaisiin kymmenottelijana ja Piparminttu-Pipsa pistää Jasun sellaiseen rääkkiin, että ei ihmekään että Rocky juoksi vuoren huipulle. Juoksu ei suju, kuulantyöntö ei suju, etc. Jokusen itsetuntoa ei ainakaan kasvata huomio, että koira osaa kaiken kuin Remo Williams ikään. Sopivasti Ressu osallistuu varsinaisiin kilpailuhin naamioituneena Mustaksi Kostajaksi. DANGER DIABOLIK!
Maisa voittaa.

Tähdet: *****
Tenavat (koska nämä nyt vuorossa olevat ja pari tulevaa eivät ole sarjoja samalla tavalla kuin edelliset, niin IMDb-linkitykset johtavat esiteltyyn jaksoon.)

TOM & JERRY

Kaikkihan tietävät että Tom ja Jerry ovat esikuvia Simpsoneiden Tikulle ja Takulle, mutta kuinka moni tiesi että yksi Porvoon kirjastoista otti Tom & Jerry-sarjakuvan pois valikoimistaan koska erään (ymmärtääkseni tuolloin 10 vuotiaan) pikkupojan äiti oli valittanut ihan kaupungin johdolle saakka, siitä kuinka hänen poikansa sortui väkivaltaiseen käyttäytymiseen kyseisen lehden sisällön vuoksi. Lehden siirto aikuisten lehtien joukkoon ei onnistunut, koska se olisi vain houkutellut nuorempaa väestöä näkemään sellaisia kauheuksia kuin Apu, Me Naiset ja BODAUS!
Siis voi Luoja sentään. Toki myönnän, että Tom & Jerryssa on väkivaltaisia aineiksia, sillä käsitteleehän se pääosin luonnollisten vihollisten kohtaamisia, mutta ihan oikeasti. Miksei sama ihminen valittanut tuolloin vielä julkaistusta Mustanaamiosta, Aku Ankasta, Karvisesta, tai Hevoshullusta joka selvästi tahtoo kertoa hevosista pitävien olevan mielenterveydellisesti sairaita. Hevosmielipuoli!

Mutta ainakin Tom & Jerry-animaatiot ovat parhaimmillaan hienoa piirrettyä versiota Chaplinin, Buster Keatonin, Harold Lloydin ja kumppaneiden mykästä slapstickista ja huonoimmillaankin se on vain elokuvaversion valinnassa antaa hahmoilla puheääni ja se ei ole lopulta kovinkaan suuri miinus.

Dr. Jekyll and Mr. Mouse (1947)Tom kyllästyy siihen, että Jerry toistuvasti koettaa juoda hänen varastamansa maidon ja siispä hän myrkyttää sen. Kuoleman sijaan Jerry kokee muodonmuutoksen joka tekee hänen raivohullun lihaskimpun ja täten Tom saa kokea kovaa rakkautta. Kun Tom juo vastaavaa Jerryn sekoittamaa lientä, ei hän itse kuitenkaan muutu kaapiksi, vaan kutistuu Jerrya pienemmäksi ja se ei ole hyvä asia se.

Tähdet: *****
Tom & Jerry

Animaatiot osa. 5

2012-01-26T15:36:00.003+02:00

HULK (The Incredible Hulk, 1982 - 1983)

Vaikka Suomenkin televisiossa on pyörinyt jos jonkinlaista Marvel-animaatiota, niin en muista pahemmin seuranneeni sellaisia muutoin kuin kasettimuodossa. Marvelin suhteen sarjakuvat olivat enemmän se SE juttu minulle, vaikka myönnänkin että DC on aina rulettanut enemmän ja DC:n animaatioita vasta sitten löytyikin ihan rutosti kasetteina. Muistattehan tekin ne? Ne olivat niitä kasetteja joissa oli aina muutakin kuin pelkkää Batmania taikka Aquamania, kuten vaikkapa Voimahiiren seikkailuja.
No mutta kuitenkin, ainakin Hulk-kasetit ovat kulkeneet mukanani luoja ties kuinka monta vuotta, mutta hyvin hyvin monta kuitenkin. Ja tämä Hulk 2-kasetti on eritoten jäänyt mieleeni ja oikeastaan aika hassusta syystä. Muistan nimittäin sen, että kun muksuna ensimmäisen kerran katsoin tämän kasetin, niin söin samalla ranskaleipää jonka päälle olin sulattanut juustoa. Että se siitä sitten.

Tämä nimenomainen Hulkin inkarnaatio on ainakin omasta mielestäni Marvel-piirrettyjen yläluokkaa, sillä niin monenkirjavia tuotoksia sieltä joukosta löytyy. Tosin sortuu tämäkin sarja kierrättämään kohtauksiaan, mitä monet animaatiosarjat etenkin ennen tekivät ja vaikka piirrosjälki onkin varsin maittavaa, niin mitään taiteen riemuvoittoa se ei ole. Silti palaset osuvat sopivasti kohdilleen. Hulk muuten näyttää Tapio Liinojalta.
Tarinat ovat välillä nolostuttavankin huonoja ja se että joka kerta muuttuessaan Hulkiksi on Bruce Bannerilla kauluspaita ja kravatti ja tottakai ne repeävät hänen muuntuessaan, niin on vain typerää kun palatessaan takaisin on jopa kravatti paikoillaan. Toki ymmärrän että nopeasti tehdyssä piirretyssä sarjassa kuljetaan oikoteitä pitkin, mutta kun se Hulkiksi ja takaisin muuttuminen tapahtuu jotain miljoona kertaa joka jaksossa, niin olisivat he voineet tehdä siitä vaatteiden korjaantumisesta edes pari erilaista versiota. Hitto, jopa Teräsmiehen kohdalla tajuttiin väittää että hän oli muka tyhjiöpakannut vaatteensa viitassaan olevaan piilotaskuun, mutta Hulk on niin Tuonpuoleinen ja Molekyylimies, että ne vain Puff the magic dragon ilmaantuvat takaisin.

Se elää, kasvaa ja tuhoaa (It lives! It growns! It destroys!)
Tohtori Protoa kiusaa se, että tohtori Banner saa prioriteetin tehdä kokeitaan gammasäteillä ja hänen itsensä täytyy odottaa omaa vuoroaan. Joten tohtori Proto vetää kiusallaankin vivusta samaan aikaan kuin Banner ja kehittää The Blobin. Sitten tietenkin Blob pääsee karkuun ja syö melkein kaiken vastaan tulevan ja kasvaa ateria aterialta. Eikä totori Proto hyväksy ajatusta luomuksensa tuhoamisesta.
Aina välillä Banner muuttuu Hulkiksi ja juuri Hulkista huokuva gammasäteily lopulta taltuttaa Blobin.

Tähdet: ***
Hulk

TEINI-IKÄISET MUTANTTININJAKILPIKONNAT (Teenage Mutant Ninja Turtles, 1987 - 1996)

Tai Hero Turtles jolla se myös siellä täällä tunnetaan, mutta Turtles on Turtles vaikka laulaisi Happy Together.

Hei, kuka muka ei diggaa Turtleseja, oli sitten kyseessä tämä funky animaatiosarja, alkuperäinen väkivaltasarjakuva, menestyksen huipulla surffannut lastensarjakuva, pitkät elokuvat (varsinkin ensimmäinen) ja Vanilla Ice. Go Ninja Go Ninja Go!

Aiheeseensa sopivaa piirrosta, hauskoja hahmoja, hupsuja tarinoita, loistava musiikki ja dialogi joka on kuin luotu siteerattavaksi:
Leonardo: Where's the Shredder?
Baxter Stockman: I'll never talk.
Raphael: You'd better, or else I'm gonna get... Sarcastic.

Minä tulen niin iloiseksi tätä sarjaa katsoessani, että se riittää minulle.
Ja muuten, väittäkää vaan vastaan, mutta kyllä se Tikku on parempi nimivaihtoehto kuin Särö.

Kärpäsen Hyökkäys (Enter the Fly)
Krang pistää tohtori Baxterin atomimyllyyn ja sopivasti siellä on mukana myös kärpänen, mikä johtaa erinomaiseen popkulttuuriviittaukseen kun Baxterista tulee Baxterfly.
Toisaalla April nukahtaa nuuhkittuaan Silppurin lähettämää kukkalähetystä ja kilpikonnat koettavat keksiä miten herättää neitokainen. Avuksi keksitään jokin toinen kukkanen, mutta sekä Baxterfly sädepyssyineen, että myöskin Silppuri robotteineen on tiellä.
Turtlesit voittavat.

Tähdet: *****
Teini-ikäiset Mutanttininjakilpikonnat

Animaatiot osa. 4

2012-01-25T16:06:00.001+02:00

RAMBO (Rambo: The Force of Freedom, 1986)

Minä jotenkin ymmärsin miksi Toxic Avenger ja Robocop päätyivät myös animaatiomuotoon, mutta Rambo on aina hämmentänyt minua. Etenkin kun se selvästi on lapsille suunnattu sarja samaan tapaan kuin jokin Masters of the Universe oli, mutta ajatus traumatisoituneesta sotaveteraanista hillumasta metsässä säkki päällä ei oikein sovi käsitykseeni lauantaiaamun piirretystä. No, Rambo-piirretty ottaa lähtökohdakseen jatko-osan Ramboilun, pistää mukaan apulaisia ja vastaan kaikenlaisia hupsuja superrikollisia, joten sillä tavoin Rambosta saatiin animaatiosarja aikaiseksi.
Lopputulos on aika tavanomaista seikkailusarjaa, jossa jakso jakson perään joku kuvitteellisen terrorismimaan pääpahis koettaa uhata vapaata maailmaa jollain tuomiopäivälaitteellaan ja Rambo apulaisineen pistää pataan. Muksuna tätä katsoi innosta puhkuen kuin Klingon ikään, sillä hei c'mon onhan se sentään Rambo ja kun toisessä kädessä oli lelu-M60 ja toisessa muovinen Rambopuukko, niin vaikka Rambo olisi ollut Master Chef olisi sekin ollut maailman kovin juttu.

Piirrettynä Rambo on keskinkertaista animaatioltaan ja tottakai Rambolla on koko ajan punainen hikipanta päässään.
Hienona plussana on alkuperäisen leffamusiikin käyttö monin eri muodoin. Okei, melkein aina se on vain pääteeman toisto, mutta musiikkinsa ansiosta Rambo-animaatio on elokuvallisempaa kuin moni kilpailijoistaan.

Yksi asia mikä minua aina kiusasi penskana oli se, että Rambo äksönfiguurini oli hieman He-man-ukkoja isompi ja täten Skeletor ei vaikuttanut kovinkaan uhkaavalta Rambon rinnalla.

S.A.V.A.G.E. Island
Savage island? Onko tämä Andy Sidariksen tuotantoa?
Ilkeä kenraali Warhawk pistää apulaisensa varastamaan upouuden Pandora-ohjuksen, mutta kyseessä ei ole Ruotsalainen poptähtönen, vaan ihan erilainen ohjus. Rambo lähtee apulaisineen noutamaan ohjuksen takaisin ja koska sotapoliisiportsari kiusaa Ramboa, päättää Rambo hypätä liikkuvan lentokoneen matkaan ja sitten mennään jonnekin fiktiiviselle saarelle.
Yksi Warhawkin apulaisista on eräänlainen tiedusteluekspertti ja se tarkoittaa sitä, että hänellä on Viewmaster-laite päässään.
Rambo hilluu ilman paitaa ja jostain kumman syystä päättää lasketella mäkeä alas puunrungossa ja sitten pullistaa lihaksiaan niin että runko pamahtaa säröiksi.
Rambo sitoo pantterin naaman solmuun, kun toisaalla Rambon apulaiset Turbo ja Kat tappelevat ryppyisen käärmeen kanssa.
Vangiksi jäänyt Rambo kohtaa ohiruoskijan, katkoo murtumattomat kahleet, hyppää ojaan, päätyy kauhakuormaajan kyytiin ja menee talon alle. Öö, okei.
Amerikkalainen ajattelutapa on voittanut jälleen.

Tähdet: ***
Rambo

DINORIDERS (1988)

Tämä on sinänsä huvittavaa, että vaikka näistä edeltävistä esimerkeistä pystyn muistamaan elävästi yksittäisia jaksoja, dialogipätkiä, etc., niin Dinoriders ei aivan samalla tavalla jäänyt mieleeni, vaikka se ei umpisurkea animaatiosarja olekaan ja muistan lapsena tykänneeni tästä kovastikin. Tosin rehellisesti todettuna taisin kuitenkin enemmän pitää Dinoriders-leluista, sillä kukapa ei rakastaisi dinosauruksia joilla on lasertykit.
Ilmeisesti tarpeeksi moni ei, sillä sarja jäi vain yhden kauden pituiseksi.

Peruspalikat ovat aika tuttuja, sillä kyseessä on perinteistä hyvä vastaan paha-tarinointia.
On söpöt futurohyvikset jotka päätyvät esihistorialliselle Maapallolle ja valjastavat käytössään olevalla teknologialla dinosaurukset orjikseen ja varustavat ne LASERTYKEILLÄ! Ja sitten meillä ovat rumat futoropahikset jotka seuraavat hyviksiä varastaakseen heiltä jonkun hokkuspokkusvoimakristallin itselleen ja sitä seurataan sitten jaksosta toiseen ja aina hyvikset voittavat.

T-Rex
Avaruusliskopahikset ovat kiinnittäneet Tyrannosaurus Rexiin lasertykkejä ja aikovat possauttaa hyvikset Burt Lancasterin seuraksi.
Siinä ei oikein hyvillä Velociraptor-ratsastajilla ole tilaa omille mielipiteille, kun tyrannolaser suihkii kuin pidätysvaikeuksinen Manneken Pis.
Triceratopscowboy murehtii omaa riittämättömyyttään, mutta lopuksi pahiksia potkitaan munuaisiin ja cowboy tuntee tehneensä jotain merkityksellistä.

Piirros on ihan kelvollista keskitasoa, mutta vain sitä ja samaa ovat kaikki muutkin sarjan elementit.
Vaikka Dinoratsastajien idea on hauska, niin siinä ei ole yhtään niin muistettavaa hahmoa kuin vaikkapa Lion-O, Galvatron, Trap Jaw, etc. joten ainoaksi oikeaksi muistettavaksi asiaksi jäävät lasertykkidinot ja se ei ole tarpeeksi.

Tähdet: **
Dinoriders

Animaatiot osa. 3

2012-01-24T12:22:00.001+02:00

ANKRONIKKA (Ducktales, 1987 - 1990)

Kuten useamman tuhannen Disney-sarjakuvan kokoelmani voi paljastaa, niin pidän Disney-sarjakuvista ja niistä erityisesti Aku Ankoista. Myös elokuvallinen Disney on kovasti makuuni ja sieltäkin erityisesti Ankka-tarinat, jotka varsinaisina elokuvina ovat hyvinkin suuren kiven alla piilossa. Onneksi lyhytelokuvina Aku on päässyt aikoinaan ahkerasti esille ja muut ankat etenkin Ankronikan avulla.
Ankronikka onkin aika mielenkiintoinen Ankkasarja sekä sarjakuvana, että animaationa, sillä Aku ei pahemmin näissä tarinoissa esiinny. Toinen erikoisuus on Eurooppalaiseen Ankkatarinointiin tottuneelle erikoiset ilkimys-valinnat, sillä Kroisos Pennosen sijaan merkittävänä vastuksena on Kulta-Into Pii. Kuten myös visuaalisesti ei-identtisistä jäsenistä koostuva Karhukopla. Piin mukanaolosta olinkin kovin iloinen, mutta pakko myöntää etten juurikaan arvosta tätä versiota Karhukoplasta.
Sittemmin kun Ankronikka on kaikissa muodoissaan hautautunut enemmän tai vähemmän historiaan, ei muita mukana olleita sivuhahmoja ole juuri nähty, mutta ainakin Jumbo-sarjassa saattaa vielä esiintyä Ankronikkaa jonka avulla Heimo Huima ja muut pääsevät esittelemään kykyjään.

Ankronikka on yhdellä sanalla täydellinen ja useammalla se on erittäin hyvin animoitu, hahmot ovat kiinnostavia, ääninäyttely erinomaista, musiikki loistavaa ja tarinat ovat hyvin hauskoja sopien kaikenikäisille. Joten ainoa miinus jonka itse löydän sarjasta on se Karhukoplan design ja se ei ole paljon mitään se.
Niin hyviä kuin monet Disneyn pitkät animaatioelokuvat ovatkin, on Ankronikka lähes poikkeuksetta jakso jaksolta parempi.

Rahakato (The Money Vanishes)Ei niin yllättäen Karhukopla pakenee vankilasta ja vapaalla jalalla ollessaan he ensitöikseen varastavat Pelle Pelottomalta sädepyssyn jolla voi siirtää materiaalia paikasta toiseen, samalla tavalla kuin sillä Kärpänen-elokuvan atomimyllylaitteella. Laite siirtää mitä tahansa minne tahansa, kunhan ensin muistaa suihkuttaa spesiaalidödöä siirrettävän kohteen päälle. Siispä lahjoitetaan suihkepullo Roope Ankalle ja annetaan hänen ymmärtää sen suojelevan rahat sitä syöviltä ötököiltä. Varallisuutensa puolesta huolestunut Roope tekee juuri mitä odotettiinkin, mikä antaa Karhukoplalle mahdollisuuden tehdä valuuttasiirtoja omiin taskuihinsa.
Veljenpojat altistavat itsensä edellä mainitulle dödölle ja täten siirtyvät samaan paikkaan kuin Roopen rahat, ja sitten erheen vuoksi ilmoille karkaa dödöpilvi jonka vuoksi veljenpoikia jahtaavat koplalaiset siirtävät milloin mitäkin vastaan tulevaa eriskummallisiin paikkoihin, kuten leijonan kampaamoon. Kohta asetelmat kääntyvät ja Karhukopla saa paeta veljenpoikia, jotka sitten siirtävät koplan minnekäs muualle kuin vankilaan.

Tähdet: *****
Ankronikka

TIKU & TAKU: PELASTUSPARTIO (Chip & Dale: Rescue Rangers, 1989 - 1990)

Suomessa ei muistaakseni tainnut pahemmin Tiku & Taku Pelastuspartiota (tai Pelastajia) sarjakuvamuodossa näkyä, mutta kuten Ankronikan kohdalla jokainen muistanee animaatiosarjan ja tottakai Nintendon seurassa kasvanut mukula varmasti muistaa myös niistä tehdyt erinomaiset pelit. Oi niitä hyvästä syystä tuhlattuja tunteja.

Pelastuspartio iskeytyi tajuntaani samoihin aikoihin kuin Ankronikka, mikä on loogista jo siksikin että sarjojen valmistumisajankohdat ovat samoja, mutta aivan samanlaista vaikutusta eivät nämä jyrsijät tehneet. Mutta koska myös Pelastupartiossa on erinomainen animaatio, musiikki loistavaa ja ääninäyttely hyvää, niin luulen että pääsyyni suosia Ankronikkaa Pelastuspartiota enemmän johtuu vain siitä, että vaikka pidänkin näistä talttahampaista, niin pidän vielä enemmän ankoista.
Oli kyllä loistava idea tehdä Tikusta ja Takusta eräänlaisia yksityisetsiviä ja etenkin Magnum P.I.:lta näyttävä Taku pääsee esittelemään koomikonkykyjään suurella sydämellä.

Chi-chi-chi-chip an' Dale ja kuulostaa kovasti Ihmemieheltä.

Three Men and a Booby
Tämä jakso on ehdoton suosikkini koko sarjasta ja se johtuu kahdesta mukana olevasta hahmosta, jotka ovat mielestäni kaikkien aikojen parhaimpien animaatiohahmojen joukkoon kuuluvia. Toisaalta tämä samainen jakso sisältää myös yhden Jar Jar Binksmäisen ärsyttävän hahmon.
Alussa näemme kuinka Tiku, Taku ja kollegansa ovat kaupassa ostoksilla, kun paikalle pyyhältää hysteerinen lintu (eli se ärsyttävä hahmo) etsimään eggnapattua lastaan. Pelastuspartio päättää auttaa löytämään kadonneen lapsen, tai siis kadonneen munan ja päätyvät tutkimuksissaan munahullun (hei, se vain kuulostaa härskiltä) miljonäärin, Peter Lorrelta näyttävän Dumptyn jäljille. Apunaan Dumptylla ovat henkivartijahaukat Cruiser ja Bruiser, jotka ovat aivan riemastuttavia hahmoja. Cruiser ja Bruiser ovat Myrskyn Ratsastajista karanneen Patrick Swayzen näköisiä, mutta kuulostavat Keanu Reevesilta ja bilettävät kuin olisivat jossain Peter Fondan prätkäleffassa. Puhdasta neroutta.
Pelastajat pelastavat munan, mutta äitilintu jää Dumptyn vangiksi. Sen sijaan, että keskittyisimme nyt äitilinnun pelastamiseen, niin Pelastajat ryhtyvät hoivaamaan munaa joka lähtee karkuteille. Munasta kuoriutuu lintu jolle Taku koettaa syöttää Tikun.
Seuraavaksi päätetään pelastaa se vangittu äitilintu ja näin tehdään.

Tähdet: ****
Tiku ja Taku: Pelastuspartio

Animaatiot osa. 2

2012-01-23T15:09:00.000+02:00

BRAVESTARR (1987 - 1988)

Bravestarr oli hieman yksityiskohtaisemmin piirretty kuin Masters of the Universe ja siitä oli vähennetty koomisia elementtejä, mutta pääosin sarja oli tutun tuttua Filmationia.
Kyseinen sarja oli retrofuturistinen, steampunkmainen kertomus New Texasissa toimivasta sheriffistä, Bravestarrista joka koetti estää paikallisia hirviömäisiä rikollisia kiusaamasta kilttejä hamsterihumanoideja. Apunaan Bravestarrilla oli kyborgihevonen ja kyky kutsua itseensä yliluonnollisia kykyjä, kuten haukan katse, karhun voimat ja gerbiilin rakko.
Bravestarr taitaa olla niitä hieman unohdettuja sarjoja, sillä vaikka ainakin oman kokemukseni perusteella näitä kasetteja tuntuu vielä edelleenkin aika helposti löytyvän kirppareilta ja aikoinaan hahmo päätyi meille myös sarjakuvan ja lelujen muodossa, niin juuri kukaan ei tunnu muistavan sitä ainakaan ennen kuin näyttää pätkän siitä. Mikä on hieman surku, sillä kyseessä on aika mainio, hieman Full Moonin tuotokset mieleen tuova animaatiosarja. Eli hauskaa B-tieteisroskaa.

Animaatio on varsin sujuvaa, juonet köykäisiä ja musiikki hyvää.

Eläintarha Avaruudessa (Space Zoo)
Ulottuvuuksien välinen aukko on avautunut ja sieltä esiin työntyvä mekanokäsi nappaa Uuden Teksasin asukkaita vangiksi avaruuslisko Brankorin yksityiseen eläintarhaan. Sheriffi Bravestarr hyppää aukkoon ja kurmoottaa Brankoria ja hänen robottejaan. Kun vangit ovat vapautettu ja Brankor näkee heidän olevan iloisia vapaudestaan, on hän oppinyt ystävyyden merkityksen. Ihan oikeasti.

Tähdet: ****
Bravestarr

NAAMIO (Mask, 1985 - 1986)

Jos oletan Bravestarrin olevan jotenkin unohdettu, niin Naamio eli Mask tuntuu olevan sitä vieläkin enemmän. Osasyynä tähän pimentoon on tietenkin Jim Carreyn tähdittämä Mask-elokuva ja siihen liittyvä animaatiosarja, joiden vuoksi aina kun mainitsee Maskin, olettavat kuulijat kyseessä olevan juuri tuo Carrey-Mask.
Muistaakseni Mask pyöri joko Superilla taikka Skylla, joten se mahdollisesti osaltaan aiheutti sen vähemmän valokeilassa olemisen Suomessa kuin monien muiden aikalaistensa. Ainakin lelupuolella Mask ruletti ja kovaa, sillä tähän sarjaan liittyvät vempeleet olivat todella cooleja. Autoja jotka muuttuivat lentokoneiksi ja ampuivat kiekkoja, etc.

Animaatio on hieman valjun näköistä ja etenkin värit ovat turhankin heppoisia kuvatakseen terrorismisvastaisen erikoisyksikön toimintaa, mutta toisaalta sarjan valoisuus sopii hyvin pääsankari Matt Trakkerin Doug Savantismiin. Sitten kun vielä suuren osan jaksojen ajasta vievät Trakkerin joka puolelle nenänsä työntävä nyhverö poika ja hänen pelkurimainen R2D2-kopionsa, niin lopputulos on hieman kuin ostaisi Pulp Fictionin, mutta kotelon sisällä olisi Kummikarhut.

Makeat teknologiset keksinnöt ovat kuitenkin se seikka mikä tekee Maskista hubaa, vaikka löysä aor-tunnari ei sitä teekään.
Niin ja suomennoksessa Matt on tietenkin hauskasti Matti.

The Deathstone.Maahan syöksyy meteoriitti joka kiihdyttää kasvien kasvua, joten tottakai terroristiryhmittymä Venom haluaa sen itselleen ja Mask-järjestön tehtäväksi jää pysäyttää pahikset. Luonnollisesti Mattin poika Scott piiloutuu yhteen Maskin ajoneuvoista ja aiheuttaa eräälle jäsenelle vaaratilanteen ja nyt Scott korjaa tilanteen varastamalla vahingossa Venomin johtajan Mayhemin lentokonehelikopterin. Kone kuitenkin palautuu pian Mayhemille ja Scott voidaan unohtaa. Maskin jäsenet kirjaimellisesti jäädyttävät pahikset ja nappaavat meteoriitin itselleen, joka katoaa ilman selitystä ja sen tuo perille Scott..
Ja opetus on että "jos juoksette pallon perään, katsokaa ensin molempiin suuntiin." Öö, okei.

Tähdet: ***
Naamio

Animaatiot

2012-01-22T14:26:00.001+02:00

Tuossa tovi sitten Movie mondayssa kyseltiin animaatioiden perään ja mainitsin vastaukseni yhteydessä kaikenlaista He-manista Tehotyttöihin.
Tämä herätti minussa jonkinlaisen halun kirjoittaa aiheesta hieman enemmän, mutta mitä ja miten? Kaikista animaatiosarjoista joista haluaisin kirjoittaa ei minulla ole kuin yksi, kaksi, kolme kasettia, levyä ja joistakin koko sarja, ja osasta jopa kahdessa formaatissa.
Siispä otanko mukaan vain kokonaiset kaudet, vaiko yksittäiset jaksot?
Päätin keskittyä jälkimmäiseen ja siinäkin vain yhteen harkitusti taikka sokkona valittuun jaksoon, jotta saisin tarpeeksi monta haluamaani animaatiota esille. Siispä huomioikaa, että vaikka kerron vain yhdestä jaksosta per sarja sen sisällön, niin se edustaa koko sarjaa.
Joten varautukaa selvästi nostagian värittämiin matkoihin ja mahdollisuuteen, että joskus palaan joihinkin sarjoihin hieman syvemmin.

HE-MAN AND THE MASTERS OF THE UNIVERSE (1983 - 1985)

On loogista aloittaa suurimmista suosikeistani ja tämä vahvasti seksuaalisviritteinen Conan Barbaarista innoituksensa saanut animaatiosarja kuuluu niihin eniten pitämiini piirrettyihin.

Perusjuoni jaksosta toiseen on simppeli: Planeetta Eternialla asuva kiltti prinssi Adam elää kaksoiselämää ja taikamiekkansa avulla herra muuttuu koko kansan sankari He-maniksi.
He-manina hän pyrkii estämään pahan Skeletorin maailmanvalloitusaikeet.
Jakson lopussa He-man tai joku muu jutustelee katsojalle ja kertoo jonkinlaisen opetuksen, kuten vaikkapa että tällä kertaa opimme ystävyyden merkityksen, tms.

Se mitä tässä sarjassa ei niinkään käsitelty, mutta joka nousi ajoittain sarjakuvissa esiin oli Adamin murehdinta siitä, että hän haluaisi osoittaa olevansa myös omana itsenään sankarillinen, eikä siis aina vain piilotella alter egossaan. Mutta lelumarkkinoinnissa toimiva animaatiosarja oli kuitenkin ilman tätäkin seikkaa kaikkea muuta kuin pelkkä lastenohjelma. Sarjassa oli hyvin vahvoja kauhuelementtejä Skeletorin demonisesta luurankolookista musiikin synkkyyteen ja varsinkin miljöö normaalista luonnosta Käärmevuoreen ja Harmaakallon linnakkeeseen olivat silkkaa Clive Barkeria.
Tietenkin Skeletor puhuu kuin vinkulelu, mikä sitten lieventää hahmon kauhistuttavuutta.
Ja jos visuaalisesti mukana on kauhua, niin seksuaaliset fetissit eivät myöskään ole kaukana. Remmeihin ja turkiskalsareihin pukeutuneet lihaskimput painimassa keskenään. Isorintaiset vähäpukeiset dominat kieriskelemässä. HEPPU NIMELTÄ FISTO! Joten pelkkä nopea vilkaisu Masters-hahmoihin saa ajattelemaan kyseessä olevan jonkinlaista pehmopornoa.
Kevyt kauhu ja seksuaalisuus vain tekevät sarjasta mielenkiintoisemman, sillä pääosin jaksot noudattelevat aina samaa paha uhkaa paha voitetaan-tarinointia, joka voi suuremmissa määrissä tuntua liian toistuvalta.

Itse animaatio edustaa tyypillistä Filmationia (Blackstar, She-ra, Bravestarr, etc.) jossa supersankarisarjakuvamaisuus on vahvana, kohtauksia kierrätetään ahkerasti ja anatomia heittää välillä häränpyllyä. Toisaalta muutama kohtaus on animoitu niin realistiseksi liikkeiltään, että tuntuu kuin katselisi motion capturella tehtyä tuotosta (esim. se maassakierähdys joka toistuu lähes joka jaksossa ja samaten se toistuva askel-pysähdys-kääntyminen.)
Lopputulos on erittäin viihdyttävää kevyttä seikkailupiirrettyä, joka on lopulta uskaliaampaa kuin voisi luulla.

Esitteille pääsee sokkona valittu jakso nimeltä Kissa ja Hämähäkki (The Cat and the Spider).

Adam ja vain tämän jakson verran mukana oleva arkeologi Malekta löytävät muinaisen kissakansan temppelin ja sieltä löydetään kissapatsas jossa saattaa olla pahoja voimia. Tottakai sekä kissaihmiset, että Skeletor haluavat patsaan itselleen ja kun kissademoni pääsee vapaaksi niin Skeletor laskee housuihinsa ja He-man ampuu salamalla itsensä voittoon.
Opetus on että "ihmisiä pitää arvostella yksilöinä."

Mastersista pitää vielä todeta se, että se herättää minussa niin lämpimiä muistoja, että pelkkä tunnusmusiikin kuunteleminen saa välillä kyyneleet kihoamaan silmiini.
Niin ja tämä oli ensimmäinen tv-ohjelma jossa pistin mieleeni sittemmin Babylon 5:n luoneen J. Michael Straczynskin nimen.

Tähdet: *****
He-man and the Masters of the Universe

SHE-RA: VOIMAN PRINSESSA (She-ra: Princess of Power, 1985 - 1987)
She-ra, eli prinsessa Adora on He-manin, eli prinssi Adamin kaksoissiar ja asustaa planeetalla Etheria. Aika vähäiselle huomiolla jäänyt She-ra oli sarja joka koetti yksinkertaisesti olla tytöille suunnattu Masters of the Universe ja ymmärrän, että jonkinlainen yhteys He-maniin pitikin luoda jotta pystyttiin hyödyntämään sen mainetta, mutta lopputulos on hieman kuin 8MM:n kakkososa, eli jotain joka liian läpinähyvästi koetti "rahastaa" jollain jo ennestään tunnetulla. Minä kyllä pidän edelleenkin She-rasta, mutta enemmän sen tahattoman komiikan vuoksi kuin Mastersin onnistuneena spin offina. Vaikka Masterskaan ei loistanut millään järin syvällisillä tarinoillaan, niin tämä She-ran kaksoissisaruus aiheuttaa aivan liian paljon päänvaivaa koettaessaan yhdistää sarjat yhteen ja He-manin ajoittaiset cameovierailut eivät ainakaan selvennä asiaa.

Animaatio on samanlaista kuin Mastersissa, joten se ei minua pettänyt, mutta hahmoratkaisut ja yleinen design aiheuttavat hämmennystä. Kyse voi olla vain sukupuolten välisistä eroavaisuuksista, mutta silti uskon että She-ran keinot pyrkiä olemaan tyttöjen sarja ovat vääristyneet, sillä minun on hyvin vaikea kuvitella tyttöjen pitävän tätä sarjaa yhtään Mastersia enemmän omanaan. Syynä se, että She-ran käsitys tyttöjen jutuista ovat viiksekkään miehet, yksisarviset, sateenkaaritaiat, Teletappimainen gugugaga-puhe ja kukkaset, kukkaset, kukkaset. She-ra on tehty siten, että aivan kuin joku olisi muistellut vanhaa sanontaa "what are little girls made of? Sugar and spice and everything nice" ja käsittänyt sen tarkoittavan pelkkää kukkatähtisadekimallusta.
No kuitenkin, She-ra on lopulta silti varsin veikeä animaatiosarja joka herättää miellyttävää tahatonta huvittuneisuutta ja sitä aika paljon. Hauskaa on jopa se, että jos Mastersin tunnusmusiikki on jykevää energiaa, niin She-ran vastaava on lollipop lollipop-rallattelua.

Sarjan suurin plussa oli pääpahiksena toiminut paholaismainen Hordak, joka Masters-sarjakuvissa sai usein Skeletoriakin näkyvämmän roolin.

Kukkien Päivä (Day of the Flowers).He-man ja She-ra käyvät kiusaamassa Hordakia ja heistä jälkimmäinen on kiukkuinen koska orjat eivät kapinallisten toiminnan vuoksi pysty kaivamaan tarpeeksi nukleonia. Onneksi Hordakilla on suunnitelma joka voisi kääntää voimasuhteet hänen edukseen. Siispä pistetään General Grievousilta näyttävät Monstroidit tallaamaan planeetan kukkaset. Öö, okei.
Samaan aikaan toisaalla Orko hukkaa He-manin ja She-ran taikamiekat toiseen ulottuvuuteen. Ilman erityisiä voimiaan, joutuvat sankarimme turvautumaan älyynsä ja sen seurauksena he ymmärtävät viskoa jääkimpaleilla kohti Monstroideja. Ja kun Orko saa miekat palautettua, heittävät He-man ja She-ra jääkimpaleita kohti Monstroideja.
Opetus on, että jos uskoo itseensä voi saavuttaa vaikka mitä.

Tähdet: ***
She-ra

Rankka Päivä (Falling Down, 1993)

2012-01-20T19:22:00.000+02:00

Silloin kun olin vielä videovuokraamotyöläinen ja silloin kun dvd:t eivät vielä olleet syrjäyttäneet videokasetteja, kävi meillä eräs lähemmäs eläkeikää ollut mieshenkilö joka ainakin parin vuoden ajan vuokrasi kerran kuukaudessa yhden ja saman kasetin ja se sattui olemaan tämä nyt vuorossa oleva Rankka Päivä. Kyllä sitä tovi tuli ihmeteltyä, että miksei kyseinen herra vain yksinkertaisesti ostanut elokuvaa itselleen, mutta väliäkö tuolla sillä hyvän leffan mies oli kuitenkin valinnut obsessiokseen. Kyseessä on nopeasti ajateltuna hyvin epätasaisen Joel Schumacherin väkevin ohjaustyö ja melkein uskaltaa sanoa Michael Douglasin tekevän tässä uransa parhaimman roolisuorituksen. Ehkä, ehkä ei, mutta kauas ei ainakaan jäädä.

Hikinen aamupäivä ja stressaantunut Bill "D-Fens" Foster (Michael Douglas) ei kestä enää. Hän jättää autonsa keskelle ruuhkaa ja lähtee kävelemään. Matkalla mies purkaa kiukkuaan pikaruokalan pilkunnussimiselle, aiheuttaa rasistiselle asekauppiaalle tuskallisen kokemuksen, ajaa katujengin turmioon ja kulkee kohti ex-vaimonsa kotia, mutta eläköityvä poliisi Prendergast (Robert Duvall) koettaa vielä miehisyyden osoituksena pysäyttää itse- ja muidentuhoisen Breaking Bad-esikuvan odysseian.

Rankka Päivä on täynnä kohtauksia, jotka nousevat eräänlaisiksi rivikansalaisen kapinan toteutuneiksi fantasioiksi. Kun D-Fens tuhoaa kaupan kritisoidessaan virvoitusjuoman hintaa, ampuu puhelinkopin sirpaleiksi kyllästyttyään napinaan, aiheuttaa golfelitistille sydänkohtauksen, huutaa maailmalle totuuden hampurilaismainonnan valheellisuudesta ja lopussa kysyy "i'm the bad guy?", niin sitä voi vain hurrata ja samaistua miehen käytökseen. Siksi onkin D-Fensin tarinalle aivan turhana lisänä se aseteollisuudessa työskentelytarinointi ja sitä miettii, että eikö tässä luotettu siihen että aivan "tavallinen" duunari olisi ollut tarpeeksi, vaan tällekin hahmolle piti luoda jokin muka mielenkiintoisempi henkilöhistoria. Sama pätee niihin kohtauksiin joissa D-Fens esitetään jonkinlaisena psykona, kuten se jossa herra istuu hämärässä ja kiusaa puhelimitse ex-vaimoaan. Mitä enemmän D-Fensiä esitetään taviksena, sitä mielenkiintoisempi hän on. No se on lopulta pieni roska silmässä, kun muutoin elokuvassa saa pääosin katsoa loistavaa näyttelemistä, tehokasta kerrontaa ja ennen kaikkea antisankarin joka voisi olla katsoja itse.

Se tosin on myönnettävä, että tarpeettoman D-Fensin hahmosyvennyksen lisäksi elokuvassa on kaksi muutakin hieman ärsyttävää seikkaa:
1. Prendergastin hysteerinen vaimo oli väsyttävä.
2. Kohtaus jossa D-Fens vahingossa laukaisee singon oli todella hölmö.

Hauskasti kohtaus jossa se natsistinen kauppias jankkaa sitä "give it to me"-ähkimistään on poikinut sampleja joita ovat käyttäneet ainakin Frontline Assembly ja Revolting Cocks.

Ja miten hitossa Joel Schumacher voi olla vastuussa sekä tästä, että Batman & Robinista?

Tähdet: ****
Rankka Päivä

Tarzan: King of the Jungle (1991)

2012-01-18T18:10:00.001+02:00

Tämäpä lievästi mielenkiintoista.
Kannessa kerrotaan Wolf Larsonin olevan Tarzan, mutta takannessa on kaksi kuvaa Joe Larasta Tarzanina. Molemmat ovat toki näytelleet apinain kuningasta, mutta erilisissä sarjoissa. Lara vieläpä alunperin hävisi roolin Larsonille, mutta pari vuotta sen jälkeen kun Larsonin sarja päättyi Tarzan päätyi jälleen televisioon ja nyt tällä kertaa juuri Laran esittämä. Hauskaa on se, että ennen Larsonin sarjan aloitusta, oli Lara jo näytellyt Tarzania elokuvassa Tarzan Manhattanilla.
Ja arvatkaapa mitä? Jossain vaiheessa Laran Tarzania tehneet tahot olivat ostaneet oikeudet Larsonin versioon ja esittivät ne osana omaa sarjaansa. VAU!
Osa saattaa muistaakin Larsonin Tarzanin jo pelkästään sen vuoksi, että hän lienee ainoa kenkiä käyttänyt viidakkosankari.

Ei tämä King of the Jungle mikään elokuva ole, vaan kolme jaksoa Larsonin Tarzanista. Ei kun siis Tarzánista.
Jokaisen jakson alussa on lyhyt, ehkä puolen minuutin katsaus kulloisenkin jakson sisältöön ja se voi olla joillekin ihan tarpeeksi.

The Caves of Darkness
Wings Hauserin ja Gary Buseyn ristisiitokselta näyttävä yksisilmäinen metsästäjä Cordell (Gavan O'Herlihy) aikoo ampua elefantin, mutta Tarzan (Wolf Larson) vetää häntä turpaan. Toisaalla Cheeta tirkistelee ranskalaista Janea (Lydie Denier.)
Cordell kidnappaa Janen hänen you know like wow dude-apulaisen Rogerin (Sean Roberge) ja pistää heidät noloimpiin ansoihin ikinä. Roger heitetään veteen jossa arkistomateriaalikrokotiilit ovat aivan toisessa maailmassa ja Jane pistetään roikkumaan köydestä joka palaa hiljalleen poikkim joten hän on vaarassa pudota metrin korkeudelta veteen joka voi jopa kastella hänet. Olisi nyt vienyt edes sinne taustalla näkyvän vesiputouksen yläpäähän, mutta kun ei niin ei. Lieneekö mikään ihme, että Tarzan vetää Cordellia pataan.

Lopussa näemme lyhyesti mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu ja sitä jaksoa ei ole mukana tällä levyllä. Hahaha!

Journey to Danger (joka oletettavasti on sama kuin Dangerous Journey. Hienoa että näiden tiedot ovat merkitty kunnolla.)
Myrkyllinen hämähäkki puraisee Janea ja Tarzan hakee poppamiehen avukseen.

The Picture of Death
Huippumalli saapuu viidakkoon kuvattavaksi ja iskee silmänsä Tarzanin lihaan. Käärme hyökkää mallin kimppuun, tai oikeastaan malli pitää elotonta käärmettä sylissään ja sitten Tarzan hakkaa käärmeen.
Jane vetää pultit nähdessään huippumallin päällä turkiksen ja Tarzan hyppää aallolle, joten napataan kameramieheltä kuvauslupa pois. Huh! En meinaa kestää tätä seikkailullisuutta.

Heti ensimmäiseksi on kehuttava sarjan tunnusmusiikkia joka on hieman MacGyverin tyylinen ja lähes yhtä tarttuva.
Ja toiseksi on kehuttava sarjaa siitä, että vaikka se on todella halvan oloinen ja kömpelö, niin se on hyvin kiltillä tavalla mukavaa katseltavaa.
Tarzanilla on ihme gogo-buutsit jaloissaan, vanhoista Weissmuller-leffoista otettu huuto on todella huonosti dubattu mukaan ja liaaneissa heilunta on sulavaa kuin rekalla putoaminen. Näyttelijät ovat kuin puulla päähän lyötyjä, dialogi aiheuttaa tahatonta tirskuntaa ja välillä sähkökitara ulisee kuin Steve Vailla ikään, niin juuri niistä huolimatta ja niiden vuoksi sarjassa on jotain mukavan lapsellisen kivaa, mikä ei tietenkään tee siitä kovinkaan hyvää.
Sarja on hieman niin kuin katsoisi idioottia. Siinä on jotain hellyyttävää, mutta samalla herää säälin tuntemuksia.

Takakannessa sanotaan "speelduur 90 minutes", mutta 69 minuuttia on huomattavasti lähempänä totuutta.

Ai niin, jaksossa Journey to Danger poppamies laulaa "hulju hulju huu huu" tehdessään vastamyrkkyä ja se oli aivan kuin jokin Kummeli-vitsi.

Tähdet: **
Tarzan: King of the Jungle

Movie monday: Animaatio

2012-01-17T15:19:00.001+02:00

Movie monday on tällä kertaa animaatiojahdissa ja sehän kelpaa hyvin minun kaltaiselleni suurkuluttajalle.

Pätkiksen, Omaxi-kasettien, Super- ja Sky Channelin kasvattina minut on marinoitu etenkin ns. lauantaiaamuanimaatioissa ja Disneyn sekä Warnerin lyhytpiirretyissä. Joten vaikka kovasti pidän monestakin pitkästä animaatioelokuvasta aina Akirasta Leijonakuninkaaseen ja Fievelista Macrossiin, niin ne ovat etenkin G.I. Joe, Transformers, Masters of the Universe, Bravestarr, Dinoriders, Mask, Myrskykissat, Merrie Melodiesit, Silly Symphoniesit ja vastaavat jotka vievät pääosin tilaa animaatioelokuvakokoelmastani. Pino pinolta löytyy kasetteina ja levyinä Ramboa ja Hulkia piirrettynä, Tenavia, She-raa, Ankronikkaa, etc. Pitkiä elokuvia ei sitten aivan niin paljoa löydykään, vaikka niitäkin on aivan tarpeeksi pitämään nälkä hallinnassa. Eli painotus on enemmän sarjoissa kuin elokuvissa.

Puhukaamme vaahto suusta valuen.

Tohtori Sykerö pelotti aivan helvetisti, mutta Myyrä on loistava, kuten myös Smurffit, Snorkkelit, Muskettikoirat, Hinku ja Vinku, Pat ja Mat, Barbapapa, Muumit, Kössi Kenguru, Nalle Luppakorva ja jopa se kauhistuttava Varokaa heikkoja jäitä-animaatio. Pikku Kakkosessa oli paljon hyviä animaatioita ja aina kun lopussa Nukkumatti heitti unihiekkaa kameraa kohti, niin minä peitin silmäni.

Alfred J. Kwak on myös erinomainen ja sen luonnonsuojeluteema oli sellainen jota en ensikatselulla oikein ymmärtänyt ja nyt ajattelenkin sen olevan enemmän aikuisten kuin lasten animaatio.

Ooh, ja tietenkin Janoschin tarinatuokio!

Hieman uudemmista animaatioista olen nauttinut etenkin Ren & Stimpysta, Simpsoneista, Futuramasta, Family Guysta, Happy Tree Friendseistä ja jostain syystä Powerpuff Girlseista.

Erityismaininta pitää antaa Tikulle ja Takulle, koska heidän ruotsinkielinen nimensä on Piff och Puff. LOISTAVAA!

Predators (2010)

2012-01-16T19:55:00.001+02:00

Joukko satunnaisia soturihahmoja, murhaajia, palkkasotilaita, etc. pudotetaan salaperäiselle viidakkopainotteiselle planeetalle ja pian toisilleen vieraat henkilöt saavat todeta olevansa tuotu paikalle jotta avaruussaalistajat, Predatorit voisivat huvitella metsästämällä heitä. Vaikka joukon johtajaksi päätyvä Royce (Adrien Brody) koettaakin tarmokkaasti keksiä keinoa palata kotiin, niin linja-autoa tärkeämmäksi seikaksi jää pyrkimys elää vielä edes hetki.
Matkalla tavataan aiemmin planeetalle pudotettu Morpheus ja ymmärretään että Predatorit ovat harrastaneet leikkejään jo kauan ja aikovat tehdä sitä vastaisuudessakin.
Porukkaa putoaa kuin erektio iän myötä ja lisää uhreja saapuu.
Vain to be continued puuttuu.

Odotukseni tätä elokuvaa kohtaan olivat hyvin matalalla, sillä kahden heikon Alien Vs Predator-elokuvan perusteella en uskonut, että kumpikaan saisi enää kunnon kohtelua osakseen (etenkin kun Alien koki soolona myös puuduttavan Resurrectioninsa).
Robert Rodriguezin, Laurence Fishburnen ja Adrien Brodyn mukanaolo kieli tietenkin suuremmasta panostuksesta Predatoriin kuin mitä nähtiin AVP-elokuvissa, mutta se puolestaan sai ajattelemaan, että tehdäänkö tässä nyt jotain roskaelokuvatribuuttia, eräänlaista Planet Terroria ja se ei minua innostanut, kun ensimmäinen Predator nimenomaan onnistui välttämään sellaiseen liitettävän koomisuuden.
Ja hitto, tämä elokuva osoitti pelkoni turhiksi, sillä kyseessä on aivan loistava esimerkki siitä kuinka vieläkin pystytään tekemään juuri ensimmäisen Predatorin kaltaisia elokuvia jotka ovat kauttaaltaan vakavia, mutta ajoittaisista hölmöistä ideoistaankin huolimatta pystyvät pysymään asiallisena ja ohittamaan tahattoman huumorin. (Kenties Alien saa saman pelastuksen Prometheusin avulla.)

En mäkätä laisinkaan näyttelijävalinnoista, sillä Brody ja kumppanit sopivat varsin mainiosti rooleihinsa. Vaikka myönnän että Topher Gracen hahmo oli mielestäni hieman tarpeeton ja se hänen kohdallaan tehty paljastus ei kyllä edistänyt, mutta ei myöskään haitannut elokuvan tarinaa. Sama pätee oikeastaan Laurence Fishburnen hahmoon, sillä vaikka pidinkin ihan loogisena sitä että siellä planeetalla saattaisi olla aiemmin saaliiksi pistetyistä joku elossa, niin Fishburne oli ehkä turhan iso nimi ja tuttu naama niin pieneen, lähes cameorooliin.
Suosikikseni nousi elokuvan vähäsanaisin hahmo, eli Yakuzamies Hanzo jota Louis Ozawa Changchien esitti vähäeleisen vakuuttavasti. Joskin hänen kohdallaan esitetty Shadow Warriors-miekkataistelu oli pienoinen muistutus juuri niistä Rodriguezin tribuuteista joita pelkäsin elokuvan kohdalla.
Hieman kireän oloista Alice Bragaa pitää stalkata, sillä vaikka olenkin neidin nähnyt parissa muussakin elokuvassa, niin vasta nyt hän jätti merkin mieleeni. Varsin pätevä toimintatähti.

Kunnianosoituksista puheen ollen, oli hienoa kuinka dialogissa ja musiikissa tehtiin viittauksia niin sekä Predatoreihin että Alieneihin, ilman että niitä olisi mitenkään alleviivattu ja näytetty katsojalla että tässä soi nyt pari sekuntia Jerry Goldsmithin Alien-musiikkia. Joten ne viittaukset eivät vaikuttaneet laisinkaan sisäpiirivitseiltä.
Ja hei, kuinka moni odotti näkevänsä Dutchin kun ne käsityöansat laukesivat?

Pidin suuresti siitä, että kun kerran palattiin viidakkoon niin tässä ei menty mihinkään Maapallon metsikköön, vaan otettiin esille se vieras planeetta. Idea siitä, että Predatorit olisivat luoneet eräänlaisen safarihuvipuistoplaneetan metsästystä varten, on juuri sellainen jollaiseen uskon ilman epäilystäkään heidän ryhtyvän. Tehdäänhän täällä samaa ja jos se olisi mahdollista, niin varmasti joku Donald Trump perustaisi Kuuhun paikan jossa Zaroff voisi saalistaa.

Predators on lähes täydellinen nykyajan kasaritoimintaleffa ja en oikein osaa sanoa miksi se ei ole täydellinen, mutta jokin aivojeni sopukoissa sanoo jotain vielä puuttuvan. Mitä se onkaan, niin se ei ole paljoakaan.

Mutta hei, eikö se ollutkin Danny Trejo joka esitti Macheten lisäksi myös sitä houkutuslintua? Miksi?

Tähdet: ****
Predators

Predator 2 (1990)

2012-01-16T08:24:00.002+02:00

Los Angeles, 1997. Jengit pitävät kaupunkia sotatilassa ja jos siinä ei olisi tarpeeksi päänvaivaa poliisi Harriganille (Danny Glover), niin pian ilmenee että taistelun kuumuus on houkutellut paikalle myös avaruussaalistaja Predatorin, joka ei erottele hyviä pahoista, vaan kaikki edes jonkinlaista haastetta tarjovat kelpaavat metsästysmuistoiksi. Luonnollisesti tiellä ovat myös salailevat valtion agentit joita johtaa kiiluvasilmäinen Keyes (Gary Busey.)
Miksi melkein jokainen ase on varustettu lasertähtäimellä?
Predator pilkkoo puoli kaupunkia ja Harrigan juoksee perässä, kunnes lopussa emoalus paljastuu ja Harrigan on voittanut metsästäjärodun kunnioituksen.

Muutamat ystäväni eivät juuri pidä tästä elokuvasta yhdestä ainoasta syystä ja se on Danny Glover. Kritiikki kohdistuu aina siihen, ettei Glover ole tarpeeksi toimintatähden näköinen ja oloinen, eli ei tarpeeksi fyysisesti voimakas vastustaakseen jotain Predatorin kaltaista avaruussoturia. Okei, kyllä minä ymmärrän sen pointin ettei Glover ole actionsankarin oloinen, varsinkin kun muutoin tämä elokuva on tehty sellaiseksi että siihen sopisi juuri joku Schwarzeneggerkehoinen näyttelijä. Joten en mene väittämään Gloverin tuovan elokuvan tarinaan mitään varsinaista "uskottavuutta" vain sen vuoksi, ettei hän ole lihaskimppu, kun kerran elokuva ei pyrikään olemaan mikään draamapainotteinen Brokeback Predator. Mutta minä pidin suuresti juuri siitä, ettei Glover ollut juuri se odotettu lihaskeräytymä ja se tyyli istui paremmin poliisirooliin, vaikka sama ei kenties olisi sopinut edellisen elokuvan kaltaiseen sotilaaseen. Joten Glover oli mielestäni yksi tämän osan parhaimpia oivalluksia.

Muutoinkin elokuvan näyttelijät Maria Conchita Alonsosta Bill Paxtoniin olivat mieleeni ja vaikka hahmot jäivät monelta osin aika raakileiksi (etenkin Paxtonin rooli vasta alueelle siirrettynä kyttänä oli aika ontto, vaikka mies energiallaan olikin jälleen erittäin viihdyttävä), niin he olivat ihan sopivia elokuvan yksikertaisuuteen. Etenkin Rubén Blades oli tosi sympaattinen.
Ja pidin suuresti hahmojen pimp-vaatteista.

Visuaalisesti elokuva oli mainion urbaanin ahdas ja hikinen, ja elokuvan eräänlainen latinoimago oli kovasti mieleeni. Ainoastaan ne ihmeen Jamaikagangsterit ja heidän kauttaan tullut kuvallisuus olivat naurettavia ja niitä hahmoja olisi voinut hieman hillitä.

Siispä vaikka Predator kakkosella oli aika mittava tehtävä edessään tyydyttää ensimmäisestä elokuvasta nauttineet, niin mielestäni tämä elokuva oli jatko-osana niin onnistunut, että vaikka edellisen korkeudelle ei yllettykään niin ei myöskään jääty liian kauas siitä. Siirto vihreästä viidakosta ruosteiseen toimi hyvin ja vaikka esimerkiksi elokuvan Alien-viittaukseen vastattiin vuosia myöhemmin aika puolivillaisesti, niin kyseessä oli erittäin hauska keino yhdistää nämä maailmat.
Olihan siellä tietenkin jotain muutakin ehkä miinukseksi laskettavaa kuin ne pelkät hassut pilviveikkopahikset, sillä esimerkiksi se elokuvan toimittajahahmo oli aika rasittava, dialogi oli ajoittain nolostuttavaa pikkupoikauhoa ja se, että jokaisella metron matkustajalla oli ase oli aika hupsu, mutta jotenkin tuo jälkimmäinen huvitti positiivisesti.

Alan Silvestrin musiikki toimii jälleen kuin lihassyöjävirus kannibaaliin.

Ei siis kenties täydellistä toimintaa, mutta tosi hubaa.

Tähdet: ****
Predator 2

Predator (1987)

2012-01-15T17:04:00.001+02:00

Ryhmä armeijan tehosotilaita (ja tulevia poliittisia vaikuttajia) johtajanaan majuri Dutch (Arnold Schwarzenegger) lähetetään viidakkoon etsimään sinne kadonnutta ministeriä. Mukaan lähtee myös vanha kaveri, osittain petollinen CIA:n edustaja Dillon (Carl Weathers) ja pian metsässä samoilevat sotilaat saavat huomata tehtävän olevan luultua hankalampi, sillä samalla alueella liikuskelee lähes näkymätön, voimakas ja aseistuksestaan ylivoimainen vihollinen.
Siinä ei supersotilailla ole juuri sananvaltaa, kun avaruuden metsämies saalistaa heitä yhtä tehokkaasti kuin söisi nallekarkkeja.
Eräs joukosta, Sonny Landhamin esittämä BIlly keksii keinon voittaa tuo metsästäjä. Heitetään ampuma-aseet pois, viilletään itseä rintaan ja kuollaan.
Lopuksi neuvokas Dutch jää yksin selviämään rastafarista, mutta ratkaisun avaimet jäävät kuitenkin lopulta saalistajalle.

Predator on sellainen elokuva joka pelkkänä ideana herättää koomisia ajatuksia. Avaruushirviö tappelemassa autoja nostelevien lihaskimppujen kanssa ja lähes kaikki otetaan kuolemanvakavasti. Hitto, tämänhän pitäisi olla tahattoman koomisuuden Lou Ferrigno-keräytymä, mutta niin vain elokuva onnistuu käsittelemään aihettaan sillä tavoin vakavasti, ettei se ole ryppyotsainen, mutta ei myöskään tahattoman hauska, vaan täysin tasapainoinen kokonaisuus.
Toki siellä on pari huvittavaa juttua, kuten Weathersin ja Schwarzeneggerin lihasten vertailu, se mainittu auton nostaminen ja esimerkiksi itsensä aseista riisuminen, itsensä vahingoittaminen ja täten oikeastaan vapaaehtoiseksi uhriksi asettautuminen. Mutta ne ovat pientä ne.

Toiminta, efektit, dialogi, musiikki, kaikki toimivat tasapainoisesti keskenään, joten seikatkin joita muutoin pitäisi hölmöinä ovat kenties edelleenkin sitä, mutta tässä tapauksessa hyvästä syystä. Mielenkiintoista onkin, että jos nyt tehdään jonkinlainen ns. kasarielokuva joka noudattelee tätä lihaskimpputyyliä, niin se tehdään lähes poikkeuksetta jonkinlainen pilke silmäkulmassa. Aivan kuin ei uskallettaisi enää ottaa sitä riskiä, että jos tehdään sama vakavina, niin jotkut saattaisivat nauraa sille vaikka näin ei ollutkaan tarkoitus. Siispä tehdään mielummin itsetietoista komiikkaa ja vilkutetaan katsojalle. The Expendables onkin tästä mainio esimerkki.

Pidän kovasti Predatorin designista, sekä näkymättömyysefektistä, kuten myöskin näkyvästä kypärä päässä ja ilman. Joten ilomielin nostan tämän metsästäjähahmon parhaimpien elokuvahirviöiden joukkoon.
Predatorin liikehdintä on tappavaa balettia parhaimmillaan ja kyllä, jopa se lämpövisio on mielestäni aivan loistava. Loistavaa!
Yhtään Predatorista jälkeen eivät jää ihmistähdetkään ja vaikka Schwarzenegger onkin elokuvan stara, niin joukkuepeli toimii mainiosti, eikä muita lihallisia jätetä seinäruusuiksi.

Elokuvassa on kohtaus jossa Ah-nuld laskettelee mäkeä alas ja se pudotus aiheutti minulle penskana hengitysvaikeuksia.

Täydellistä toimintaelokuvaa, uskokaa pois.

"Bunch of slack-jawed faggots around here. This stuff will make you a god damned sexual Tyrannosaurus, just like me."

Tähdet: *****
Predator

Alan Silvestri: Main title / Predator

2012-01-15T13:59:00.001+02:00

Alien Vs. Predator (2004)

2012-01-14T19:06:00.002+02:00

Minä pidän Alienista ja Aliensista.
Minä pidän Predatorista, Predator kakkosesta ja voin jo etukäteen paljastaa pitäneeni Predatorsista (kantta katsomalla paljastuukin mikä elokuva tulee vuoroon kahden seuraavan jälkeen.)
Minä en pitänyt Alien Vs. Predatorista ja en pitänyt AVP2:sta, mutta ainakin jälkimmäisen ansiosta ensimmäinen alkoi vaikuttamaan hivenen paremmalta. Ja nyt siis väärässä järjestyksessä, ensimmäinen toisen jälkeen.

Etelänapa 1900-luvun alussa ja pellavapää pakenee Predatoria joka kohtaa Alienin. No, siinäpä tuli nopeasti se VS-osuus.Sieltä voimmekin siirtyä nykyaikaan ja huomata kuinka teollisuuspohatta Weyland (Lance Henriksen) kutsuu jäätikölle ryhmän sekalaisia tiedemiehiä, joista päähahmoksi nousee Alexa (Sanaa Lathan). Tarkoitus on tutkia mikä kumma on se jään sisällä oleva pyramidi. Luonnollisestikin Alexa on se hahmo joka heti alussa varoittaa kuuluvaan ääneen, ettei sinne kannata lähteä, mutta väliäkö tuolla.Perillä selviää aika nopeasti, että pyramidi on Predatorien Alien-hautomo, jossa he kasvattavat Alieneita ihmisissä voidakseen sitten pistää nuoret Predatorit kokemaan aikuisriittinsä tappelemalla niiden kanssa. Nyt saapuneet tiedemiehet saavat luvan olla ne uudet emouhrit ja sitten yksi Predatoreista ystävystyy Alexan kanssa ja he käyvät kahvilla ja vaateostoksilla.
Lopussa saapuu emoalus ja toistetaan Predator kakkosen lopetus.
Niin ja Alietor syntyy.

Mitä muuta AvP:stä voi oikeastaan sanoa, kuin että se on tyypillinen Paul W.S. Anderson-elokuva. Eli aika samanlainen kuin Michael Bayn elokuvat, jossa vähemmän ei ohjaajan mukaan ole enemmän.
Jos kritisoit elokuvaa juonellisesti heikoksi ja uskottavuuden loistavan poissaolollaan, niin Paul vetää herneen nenäänsä, sillä niin hän tuntuu aina tekevän, mutta olkoon se hänen oikeutensa.

Lance Henriksen on aina plussaa, vaikka hänen Weyland-hahmonsa avulla tehty liitos muihin Alien-elokuviin tuntui koko ajan päälleliimatulta ja olisi ollut kenties parempi jos Weylandia ei olisi ollut. Sinänsä Henriksen kyllä näytteli ihan hyvin, ettei siinä mitään.
Elokuvan varsinainen ihmistähtihän on kuitenkin Sanaa Lathan ja surku että näin on. Neiti on lähes koko elokuvan ajan jotenkin kiukkuperseen oloinen, aivan kuin äiti ei olisi ostanut pillimehua kaupassa. Ja hän on sitä jopa hymyillessään. Pienoinen muutos tulee kun Predatorit astuvat mukaan, mutta kun se muutos on sitä että sen jälkeen ei enää välitä Lathanin hahmosta kun todelliset päätähdet ovat catwalkilla, niin se ei neitiä auta.

Niin ne Predatorit ja Alienit. Aika laimeita.
Predatorit ovat uskomattoman tehottomia ajatellen millaisia kahden ensimmäisen elokuvat vastaavat olivat ja niissä molemmat saivat yksinään tuhottua puoli maailmaa, kun tässä ne vähän rikkovat paikkoja ja alkavat (no yksi heistä) kaveeraamaan ihmisten kanssa. Okei, toki ne olivat olevinaan vielä noviiseja, mutta kuitenkin.
Ja Alienit olivat... No, Alieneita?

Ihan siedettävää, tyhjänpäiväistä toimintaa joka ei tee vaikutusta ja ei naulitse katsojaa istuimeen, mutta jonka jaksaa katsoa jopa loppuun asti.

Yksi asia joka minua todella kiusaa Predatorien kohdalla, on se juttu että aiemmissa elokuvissa huomautettiin siitä, että kyseiset metsästäjät saapuvat vuoden kuumimpana päivänä ja muutenkin annetaan ymmärtää heidän olevan aikamoisia vilukissoja. Ja vaikka he olisivat pyramidinsa pykänneet pystyyn ennen jääpeitettä, niin Predatorit on ice vaikuttaa vain väärältä.
Niin ja niiden Predatorien kehonrakentajafysiikka aiheutti hienoista huvittavuutta. Etenkin yhden kohdalla hupi vain kasvoi, kun huomasi hänen näyttävän tulevan Batman-elokuvan Banelta.

Tähdet: **
Alien Vs. Predator

Turpiin Vaan Ja Onnea! (I due superpiedi quasi piatti, 1977)

2012-01-13T21:42:00.001+02:00

Matt (Terence Hill) ja Wilbur (Bud Spencer) on kaksi tyhjätaskuista heppua jotka etsivät töitä satamasta ja tulevat erillään kaltoin kohdelluiksi samojen satamapomojen vuoksi, mikä johtaa niin sanotun läskin tummumiseen ja yhdessäoloon. Tuttuun tapaan Hillin hahmo on hymyilevä kiusankappale ja Spencer muriseva karhu jonka hermoille edellinen käy.
Ihan tällei vaan sivuhuomautuksena totean, että näemmä Hill on parkourin kantaisiä, sillä herra hyppelee elokuvissaan aitojen ja muiden ylitse enemmän kuin Luc Besson.
Kun kaverukset tapaavat ensimmäistä kertaa, päättää Matt ihan vain huvin vuoksi ruveta kiusaamaan itseään suurempaa kiviseinää ja muun muassa ilmoittaa poliiseille Wilburin olevan itsemurhaa yrittävä pummi, mikä johtaa tappeluun pöpihoitajien kanssa.
Matt houkuttelee Wilburin mukaansa supermarketin konttorin ryöstöön, mutta miesten suuntavaisto johtaa heidät vahingossa poliisiasemalle. Peitelläkseen todelliset aikeensa, väittävät ystävyksemme olevansa hakemassa töitä ja pian heistä koulitaankin poliiseja taltuttamaan muita ryökäleitä. Tarjolla on siis se tyypillinen koulutusjakso jossa nämä ns. erilaiset yksilöt lyövät kaiken leikiksi ja muuta sellaista kivaa. Kuten esimerkiksi lukevat sarjakuvia kesken luennon. VAU!
Vapaa-ajallaan Matt ja Wilbur muksivat keski-ikäisiä Village Peoplesta karanneita nuorisohuligaaneja.
Koulutus päättyy, Matt tapaa suloisen Susy Leen (Laura Gemser) ja pojat lupaavat auttaa selvittämään mihin Susyn veli on kadonnut. Kuollut. Joten tehtävänä on saada tappajat kiinni ja antaa oikeuden saada tilaisuutensa.
Syylliset ovat samat satamapomot jotka näimme elokuvan alussa. He pistivät Susy Leen veljen hengiltä piilottakseen omat rötöksensä.
Intiaanipäällikkö Geronimo (Luciano Rossi) johtaa Blue Oyster baarin henkilökunnan kaverustemme kimppuun ja jalkapallostadionilla koetaan tappelun iloja.
Välissä tavataan kaksi kaunista blondia houkutuslintua, dokataan ja myöhemmin hakataan veltoilla keiloilla pahiksia (yksi heistä on Ned Flanders).
Loppu.

Turpiin Vaan Ja Onnea! on taas niitä hivenen parempia Hill et Spencer-elokuvia. Sillä vaikka konsepti on jälleen kerran tuttuakin tutumpi, niin energiataso pidetään sen verran korkealla, että hölmöys on hyvinkin huvittavaa.
Elokuvan poliisihuumori noudattelee Poliisiopistojen tyyliä, joten mistään suuresti aivoja rasittavasta toiminnasta ei ole kyse, mutta oikeassa fiiliksessä se naurattaa aivan tarpeellisesti.

Hauskaa oli se, että vaikka Hill aina esittääkin Spenceria kiusoittelevaa hahmoa, niin tämän elokuvan alussa hän ei ei vaikuta vain siltä normaalin hyväntahtoiselta kiusankappaleelta, vaan aivan täydeltä mulkerolta ruvetessaan aivan tahallisesti vattuilemaan vielä sillä hetkellä tuntemattomalle järkäleelle. Siispä vaikka hahmot ystävystyvätkin samantien, niin ensivaikutelma on normaalia ilkeämpi.

Tähdet: ***
Turpiin Vaan Ja Onnea!

Turpiin Vaan Ja Tuplaten (Non c'è due senza quattro, 1984)

2012-01-12T20:13:00.001+02:00

Siis ihan oikeasti, jos edellinen elokuva, Antaa Heittää! oli alkutekstien suomennoksen mukaan nimeltään Sementtikäsi, niin tämä puolestaan väittää olevansa Hyökkäys On Paras Puolustus.
Mitä tässä on takana?

Niin ja etsikääpä kannesta yllätys.

Hämyisestä jatsiklubista löydämme maailman epäuskottavimman saksofonistin Bud Spencerin Greg-hahmon muodossa, kun taas toisaalla tapaamme taitolentäjänä toimivan Eliotin (Terence Hill) ja kyseessä lienee oikea ihmemies, kun takakannen juonikuvaus väittää hänen olevan surffaaja, mutta minun tietääkseni ainoa lentävä surffaaja on se sellainen Hopea. Nyt heitä on siis kaksi.
Molemmat heistä saavat ehdotuksen erittäin rahakkaasta työkeikasta ja siten he päätyvät yhteen. Greg ja Eliot ovat identtisiä erään serkkuparin, ylirikkaiden snobien Coimbra de la Coronilla y Azevedojen kanssa ja nyt kaveruksemme siis palkataan ottamaan rikkaiden serkusten paikat tylsissä edustustapahtumissa ja vaarallisissa tilanteissa. Jälkimmäinen on tärkeämpi, sillä originaalien pitäisi allekirjoittaa jokin mittava bisnessopimus seitsemän päivän päästä ja eräät tahot koettavat estää sen vaikka sitten kuolettamalla heidät.
Jatkossa huumoria revitään sitten siitä kuin erilaisia nämä Gregin ja Eliotin esittämät versiot ovat. Ystävät, yhteistyökumppanit ja muut ihmettelevät, että ovatpas Azevedot nyt eläväisiä ja ystävällisiä ja lopussa serkukset ovat ehkä hieman parempia ihmisiä. Tai sitten eivät.

Jos pitää Jean Claude Van Dammea kaksoisroolien armoitettuna mestarina, niin silloin myös Spencer ja Hill tekevät nautinnollista työtä. Muussa tapauksessa voi vain kiemurrella nähdessään kuinka väkinäisiä hahmojen erot ovat ja kuinka pinnallisesti niitä esitetään.
Muutoin elokuva on jälleen mukavan hölmö, kömpelö ja aika kiva, että ei siinä mitään. Samanlaiseen eläväisyyteen ei kuitenkaan ylletä kuin Antaa Heittää!-elokuvan kohdalla, mikä on aika sääli sillä kaksoisroolit olisivat antaneet mahdollisuuksia vaikka minkälaiseen muksimiseen.

Elokuvan hauskin tapaus syntyi kohtauksesta jossa erästä tyyppiä lyödään kasvoihin ja Spencer sanoo "strike to the face", mutta suomennos kertoo "suoraan palleihin."

Niin ja takakannessa ilmoitetaan jälleen kerran elokuvalle väärä pituus.

Tähdet: **
Turpiin Vaan Ja Tuplaten

Antaa Heittää! (Nati con la camicia, 1983)

2012-01-11T18:55:00.003+02:00

Heti alkuun on todettava, että elokuvan kenties väärästä syystä hauskin juttu tapahtuu alkuteksteissä, kun tämä englanninkieliseltä nimeltään Go For It-elokuva on suomennettu muotoon Sementtikäsi.
Häh? Mikä ihmeen Sementtikäsi? Hahaha!

Eräänlainen iloluonteinen kulkuri Rosco (Terence Hill) rullaluistelee halki Amerikan ja on joutua rekan alle.
Toisaalla karhumainen vanki Doug (Bud Spencer) kuuntelee ilmeisesti David Spaden isoisän jaarituksia ja pääsee oletettavasti juuri sen vuoksi vapaalle jalalle, sillä hän on rangaistuksensa kärsinyt.
Rosco huomaa häntä kiusanneen rekan erään maantiekuppilan edustalla ja päättää tasata tilit kuskin kanssa. HEI, EDGAR FROESEN KOPIO ISTUU LUKEMASSA LEHTEÄ! Yksi potentiaalisista rekkasyyllisistä on juuri Doug, joten ilmeisesti se äskeinen samaan aikaan tapahtunut vankilasta vapautuminen tapahtui vähintäänkin hetkeä ennen rekkaongelmia. Vatsastapuhuen Rosco aiheuttaa rekkakuskien välille riitaa ja kohta läpsintä alkaa. Rosco ja Doug lyöttäytyvät yhteen ja sopivien erheiden ansiosta molemmat luulevat toisensa olevan rekkakuskeja, mutta kumpikaan ei omista rekkaa jonka ottavat haltuunsa, luullen siis toisen omistavan sen ja tarjoavan kyytiä. Näin juuri tavallaan ystävystyneistä henkilöistä tuli sattuman kautta varkaita, mutta onneksi Roscon vatsapuhe auttaa vapautumaan poliiseilta. Matka jatkukoon varastetulla poliisiautolla.
Doug haluaa heidän kulkevan eri teitä, mutta Rosco nappaa kahdelle muulle henkilölle tarkoitetut lentoliput ja yhdessäolo on ja pysyy. Ongelmat kuitenkin vasta alkavat kun selviää, että nuo liput olivat tarkoitettu kahdelle superagentille, joiden henkilöllisyydet kaverukset ottavat jotta eivät paljastuisi huijareiksi.
Rosco ja Doug päätyvät peiterooleihin esittämään rikkaita juhlivia Teksasilaisia, mutta todellisuudessa heidän tarkoituksensa on ottaa kiinni jotain yhteiskunnan vihollisia. Mukana ovat myös Bondmaiset apuvälineet, kuten kiimaa erittävät dildot ja rikkoutumaton vessapaperi. Öö, okei.
Kung fu-pahiksia jotka telovat itsensä, sokea tarjoilija, 30-luvun gangstereita, hylkeitä ja salaperäinen rikollispomo K1 (Buffy Dee) haluaa saada agenttikaksikon hengiltä. Siispä menemme vessaan joka on hissi joka pysähtyy keskellä merta olevaan laivaan ja Hedonismbotilta näyttävä K1 antaa kaveruksille mahdollisuuden liittyä häneen ja suunnitelmaansa räjäyttää avaruussukkula. K1 kun haluaa tuhota maailmasta käsityksen numeroista, jotta laskukoneet ja ihmiset menisivät sekaisin. Joo, joku tässä on kyllä sekaisin.
Tietenkään pojat eivät K1:n palvelukseen suostu ja alkaa muksiminen. Aiempaan elokuvan nimen käännöshuvittavuuteen viitaten, tässä on myös toinen hieno suomennos, kun son of a bitch muuntuu muotoon muna-anjovis.
Sankarit ovat voitollisia.

No hyvä on, eihän tästäkään Hill/Spencer-leffasta voi juuri muuta sanoa kuin, että se oli tuttuun tapaan hölmö, kömpelö ja duo toimi hyvin yhteen. Mutta kyllähän tämä viihdyttää ja on esimerkiksi aiemmin käsiteltyä Siitä Vaan Pojat!-elokuvaa paremmin kulkeva ja huumori on ajoittain sen verran vekkulia, että siinä riemussa kaarikin suoristuu. Eli hyvä fiilis on taattu. Edellyttäen siis, että näistä pitää.

Pidin erityisesti juuri tästä seikasta miten Roscosta ja Dougista tuli ystäviä, eli siitä rekkasekoilusta. Kuten myös pidin siitä, miten he päätyivät salaisiksi agenteiksi. Identiteettivarkaudet ovat harvoin näin absurdin huvittavia.

Elokuvassa oli myös yksi pieni yksityiskohta, joka tolkuttomuudessaan oli mainio.
Eräässä kohtauksessa poliisit tekevät ratsian yleisövessaan ja yhdellä poliisilla on sinko. Eikö se ole pienoista liioittelua?

Tähdet: ***
Antaa Heittää!

Siitä Vaan Pojat! (Più forte, ragazzi!, 1972)

2012-01-10T09:01:00.000+02:00

Plata (Terence Hill) ja Salud (Bud Spencer) kuljettavat rahtia Etelä-Amerikassa ja koska miehet ovat jatkuvassa rahapulassa, ovat heidän lentokoneensa enemmän kuin toinen jalka haudassa. Siispä pakkolaskut ovat kaveruksille arkipäivää.
Vapaalla ollessaan Plata vikittelee tyttöjä ja Salud harrastaa kapakkatappeluita... Tiedättehän, vähän niin kuin Fight Club josta saa puhua.
Plata saa mielestään mainion idean ansaita rahaa nopeasti. Vakuutetaan lentokone kalliisti ja tehdää syöksylasku viidakkoon, annetaan juonessa mukana olevan pomon kerätä vakuutusrahat ja saaliin jaon jälkeen eletään kuin kroisokset ikään. Tuumasta toimeen ja crash boom bang.
Kuukauden viidakossa olon jälkeen miehet kohtaavat malminetsijän ja tällä kohtauksella ei ole mitään muuta virkaa kuin että kyseinen herra kertoo missä suunnassa lähin kylä on, ja pian sieltä löydämmekin ystävyksemme. Kohta selviää että kaverusten vakuutushuijauksessa mukana ollut pomo viettää aikaansa vankilassa, joten he ovat jälleen rahattomia.
Jostain syystä joku tyyppi ajaa mopolla jokeen.
Uuden romukoneen avulla Plata ja Salud lähtevät myymään olutta ja muuta tärkeää malminetsijöille. Miesten uusi bisnes käy paikallisen rosvoparonin, Hra. Earsin (René Kolldehoff) hermoille, sillä hän haluaa paikallisten ostavan vain omia ylihinnoiteltuja tuotteitaan. Ears pistää gorillansa muksimaan Platan ja kohta muksitaan takaisin. Sitten viedään eräs höpsö vanhus El Salvadoriin, mutta hän kuolee juuri kun kone laskeutuu ja hän jätti pojille kultakaivoksen jossa on smaragdeja. Öö, okei.
Pojat ovat rikkaita joten he päätyvät vankilaan. Vielä enemmän öö, okei.
Paetaan, lyödään Earsia ja sankarimme ovat iloisia tappelupukareita.

Siitä Vaan Pojat on tuttua Hill et Spencer-laatua ja laaduttomuutta, eli kermakakkukomediaa nyrkeillä. Joten vaikka elokuva on halvan näköinen, juoneen on panostettu yhtä paljon kuin tekstiä mahtuu tulitikkuaskin kylkeen, kohtaukset ovat kyllä peräkkäin aseteltuja, mutta ne eivät tunnu kuuluvan yhteen ja näyttelijät saavat naapuritkin nolostumaan. Mutta kaiken pelastaa happy happy joy joy-tunnelma ja Hillin ja Spencerin erittäin hyvin toimiva yhteinen kemia. Vaikka kumpikaan pääosaesittäjistä ei herätä intoa kehua heitä kovinkaan hyviksi näyttelijöiksi, niin Hillin reipas energia ja Spencerin muriseva kiukkuisuus on tässäkin tapauksessa niin veikeän hymyn nostattava ettei heitä voi haukkuakaan.
Kaiken kruunaa Oliver Onionsin (Guido ja Maurizio De Angelis) erittäin ilostuttava Flying Through The Air-laulu.

Tosin, jopa Hill/Spencer-elokuvaksi tämä on aika sekavan oloinen, mikä johtunee siitä että tämä on 90 minuuttinen versio (vaikka takakansi väittääkin pituudeksi 1 t 49 min) ja alkuperäinen on 120 minuuttinen. Joten hyvin paljon on päätynyt leikkauspöydän lattialle. Kyseessä ei ole leikkauksia väkivallan vuoksi, vaan elokuvasta on haluttu tehdä vähemmän jaaritteleva, tms. Samalla juoni kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta on kokenut pahempia aikahyppyjä kuin Scott Bakula ja se vie mukanaan yhden tähden.

Hölmöä, mutta aika kivaa.

Tähdet: **
Siitä Vaan Pojat!

Movie monday: Pahan pauloissa

2012-01-09T13:46:00.001+02:00

Movie monday: Pahan pauloissa

Arctic Outbreak (The Thaw, 2009)

2012-01-08T13:19:00.003+02:00

Alkuun hieman montaasia kaikenlaisista uhkakuvista. Luonnonkatastrofeja ja luonnottomia katastrofeja.
Niistä siirrymme arktiselle alueelle seuraamaan ympäristötutkija Davidia (Val Kilmer) ja hänen persoonattomia apulaisiaan ampumassa nukutusnuolella jääkarhua, koska he selvittävät ilmastonlämpenemisen saloja. Jääkarhu kuolla kupsahtaa ja pian tutkijaryhmä alkaa oireilemaan oudosti. Samaan aikaan David on kutsunut paikalle lisää persoonattomia ihmisiä, opiskelijaryhmän johon kuuluu hänen oma tyttärensä ja vaikka mies tietää alueella olevan jotain karanteenin arvoista, ei hän varoita opiskelijoitaan tulemasta. Tosin tytärtä hän koettaa estää, mutta eihän hän tottele.
Perillä sitten kaikille selviää, että jääkarhu oli täynnä loiseläimiä, pieniä siivekkäitä ötököitä jotka karhu oli kaivanut jään alta ja levittää nyt ympäriinsä. Tuttuun tapaan ötökät pureutuvat ihon alle, mädännyttävät ihmiset ja aikovat levitä kaikkialle maailmaan. Siispä kokekaamme hysteerisiä kohtauksia, tappakaamme toisiamme, nähkäämme varsin mainio ekoterrorismipaljastus ja kohdatkaamme loppu jossa Jurassic Parkin tavoin "life finds a way." Mutta tottakai juuri sitä ennen kuuntelemme saarnausta.

Salaisissa Kansioissa oli kerran sellainen jakso jossa Mulder ja Scully (aah, Scully) hengailivat jossain metsämökissä ja pimeässä pörräilivät jonkinlaiset vaaralliset hohtavat ötökät jotka sitten koteloivat ihmisiä puihin roikkumaan. Arctic Outbreak on hieman kuin se jakso, tai oikeastaan mikä tahansa pikkuötökkätarina. Eikä siinä mitään, mutta koska Arctic Outbreak ei sitä suurinta vaikutusta tee, niin se olisi varmastikin toiminut paremmin juuri jonkin X-Filesin tai vastaavan jaksona, kuin ihan omana elokuvanaan. Toki se on myönnettävä, että nämä pikkuötököistä kertovat tarinat ovat aina katsomisen arvoisia juuri sen takia, että jo pelkkä ajatus kymmenistä, sadoista, tuhansista, miljooonista iholla hyörivistä sontiaisista aiheuttaa kylmiä väreitä, oli itse elokuva sitten hyvä tai ei. Se on vain sitä perusreaktiota.
Joten vaikka Arctic Outbreak on toteutuksena korkeintaan keskitasoa, niin ötökkäfaneille se on varsin maittava tekele. Jotkut ötökkäkohtaukset ovat jopa loistavia ja ne pidetään fiksusti aika minimissään.

Ihan hyviä efektejä, siedettävää näyttelijätyötä, aiheelleen sopiva tarina ja kelvollinen kokonaisuus. On sitä Lady Kakampaakin tullut nähtyä ja usein.
Tosin elokuvan Blu-ray-julkaisua ei voi kehua, sillä en tiedä onko kyseessä vain minun kappaleeni, mutta elokuvassa oli silminnähtävää nykimistä ja väreilyä joka ei ainakaan puhu tuon formaatin ylivertaisuuden puolesta. Kyseinen levy on siis osoitus siitä, että teknisesti laadukkaampi formaatti ei ole yhtään aiempaa savikiekkoa parempi jos sitä ei hyödynnetä oikein.

Tähdet: ***
Arctic Outbreak

Kannet: Viides luku

2012-01-08T10:03:00.001+02:00

Nyt rupeaa jo entisestään olematon taso putoamaan niin paljon, että huh huh. Mutta hei,,, Highlancer!

Killing Zoe (1993)

2012-01-07T18:24:00.002+02:00

Tässä elokuvassa on muuten sitten mahdollisesti yksi kaikkien aikojen masentavimpia lopetuksia.

Zed (Eric Stoltz) on kassakaappiexpertti joka matkustaa Ranskaan tapaamaan vanhaa ystävänsä Ericia (Jean-Hugues Anglade), joka haluaa Zedin osallistuvan kohta toteutettavaan pankkikeikkaan. Mutta ennen pankkiryöstöä pitää tavata prostituoitu, Zoe (Julie Delpy), jonka Eric ystävällisesti potkii ulos huoneesta. Onhan se tärkeämpää, että ystävykset pääsevät vaihtamaan kuulumisia ja edessä on viinan, huumeiden, hiv:n ja kapakoiden täytteinen ilta.
Aamu koittaa, krapula on hirveä, on aika lähteä ryöstämään pankki.
Kaikki menee perseelleen, mutta holvissa poraava Zed on aivan tietämätön ongelmista, ja siitä että Zoe työskentelee päivätöikseen samaisessa pankissa. Eric kilahtelee minkä ehtii ja viimein Zed herää todellisuuteen, haluten suojella Zoeta, mikä saa Ericin kiukustumaan entisestään.
Lopulta runsaan verenvuodon jälkeen Zed ja Zoe poistuvat paikalta ja Zed toteaa:
"it's mostly his blood."
Ja sillä on merkitystä.

Vaikka kannessa lukeekin "tuotanto Quentin Tarantino", niin muistini väittää että Tarantino ei kuitenkaan varsinaisesti ollut mukana elokuvassa kuin pelkkänä nimenä. Ymmärtääkseni Tarantino ja (ainakin vielä sillloin) yhteistyökumppaninsa ja ystävänsä Roger Avary olivat solmineet sopimuksen, että kumpi pääsisi ensimmäisen pinnalla auttaisi hän toisen myös sinne ja kun Tarantino teki läpimurron ensimmäisenä, lainasi hän nimensä Avaryn elokuvan mainostukseen. Sittemminhän Avaryn ja Tarantinon välit viilentyivät kun jälkimmäinen sai ja saa edelleenkin lähes poikkeuksetta kaiken kunnian yhdessä kirjoitetusta Pulp Fictionista. No, oli Tarantinon osuus Killing Zoessa sitten mikä tahansa ja välit Avaryyn mitkä tahansa, niin Killing Zoe on kuitenkin elokuva joka maittanee Reservoir Dogseille, sillä samassa hengessä kuitenkin ollaan. Ja tämä nimenomainen elokuva on mielestäni edelleenkin Avaryn paras tuotos ohjaajana (tosin pidin Mr. Stitchistakin kovasti), joten Tarantino-huomatukset eivät ainakaan negatiivisia ole.
Avary on ollut jo vuosia aika hiljaista poikaa, mikä ilmeisesti johtuu koetusta vankilatuomiosta (kännipäissään ajoi ihmisen hengiltä) ja jos miehen ura on nyt loppu, slut ja finito, niin ainakin mies jätti jälkeensä yhden erinomainen ohjaustyön.

Killing Zoe on rujon näköinen ja ajoittain kenties hiukan huonovointisuuttakin aiheuttava rikoselokuva, joka on varsin näppärästi kirjoitettu (Gary Kempin ja Stoltzin baarikeskustelu on nerokas) ja jossa näyttelijät tekevät pääosin erinomaista työtä. Etenkin hieman apaattisen oloinen Stoltz ja hyvänä vastapainona oleva raivoisa Anglade ovat erinomaisia vanhoina ystävinä, jotka eivät oikeastaan enää tunne toisiaan. Vähän samaan tapaan siis kuin se ala- tai yläasteen kaveri jonka nyt tapaat ja ette osaa enää puhua muusta muusta kuin niistä ajoista, koska muuta uutta keskusteltavaa ei ole.
Aina jotenkin hauraan oloinen Julie Delpy on ihan mainio pankkineitiprostituoitu, joskin tämä on niin vahvasti Angladen ja Stoltzin elokuva, että Delpy jää kieltämättä hieman paitsioon.

Näyttelijöistä pitää vielä mainita pornon siili, eli Ron Jeremy ja hänen tarpeeton, mutta lopulta hauska sivuroolinsa. Jeremylla on ihan pieni rooli jonkinlaisena pankin vahtimestarina jonka huoneen ovi potkaistaan auki ja mies ammutaan heti ennen kuin hän ehtii tekemään mitään.
Aikoinaan olikohan se nyt Neloselta tuli sellainen kaksiosainen Ron Jeremy-dokumentti, jossa hieman irvailtiin miehen halulle kokeilla ns. oikean näyttelijän uraa ja siinä esitettiin looppina tuota Killing Zoen kohtausta jossa Jeremy ammutaan ja ammutaan ja ammutaan, ja se oli esimerkki siitä mihin hänen kykynsä oikeana näyttelijänä yltävät.

DVD:n takakannessa on tyypilliseen tapaan pari lainausta elokuvan saamista arvosteluista / kehuista, mutta ihan oikeasti, onko tämä Bonniers Film & Video Guidelta otettu lainaus nyt mikään puolesta puhuva seikka:
"Erittäin väkivaltainen."
Samapa tuo. Pirun hyvä elokuva.

Tähdet: ****
Killing Zoe

Tomandandy: Z Names / Killing Zoe

2012-01-07T16:48:00.002+02:00

Tulossa

Pikkupojat (1986)

2012-01-06T19:53:00.001+02:00

Spede, Vesku ja Simba esittämässä pikkupoikia, ja ohjaajana Ere Kokkonen.
Hetkinen?
Ere Kokkonen?
Ere niin kuin E niin kuin Ed.
Kokkonen miinus nen on kokko, joka todennäköisesti koostuu puusta, eli Wood.
ED WOOD!
Tämä voi tarkoittaa vain sitä että:
"Human sacrifice, dogs and cats living together... mass hysteria!"

Elokuva alkaa piikillä Suomalaista elokuva-alaa ja mitä ilmeisemmin Speden saaman kohtelun perusteella elokuvatukea kohtaan, kun Heikki Kinnunen pukeutuneena Hugh Hefneriksi kertoo elokuva-alan olevan ureassa lippujen pienen hinnan vuoksi (nyttemmin se perustelu ei ainakaan toimi.) Seuraavaksi samainen herra pulisee jotain kesämökeistä ja siirrymme eräälle sellaiselle jossa kolme pikkupoikaa 4 - 6-vuotiaat Kake (Pertti Pasanen), Make (Vesa-Matti Loiri) ja Väke (Simo Salminen) tekevät hiekkakakkuja ja rupeavat repimään hampaitaan irti esitellessään niitä äidilleen Valmalle (Hannele Lauri.)
Pojat ajavat äitiään hulluksi ja saavat isän, Hugon (Pertti Pasanen) uskomaan siihen.
Seuraavaksi esitellään naapurit, Hitler-kopio Jäpälä (Vesa-Matti Loiri) ja Old Einstein-keksijä Yskänen (Simo Salminen), ja huumoria aletaan synnyttämään siitä kuinka Jäpälä ja Yskänen riitelevät tonttiensa rajoista, mikä huvittaa kovasti riidankylväjinä toimivia pikkupoikia. Tuo ilmeisesti pääjuoneksi tarkoitettu tarkoitettu tarina unohtuu pitkäksi aikaa elokuvasta.
Ajassa 00:14:57 näkyy mikrofoni vasemmassa yläreunassa.
Heikki Kinnunen esittelee uudestaan vasta esittelemänsä elokuvan henkilöt.
Naisen logiikkaa-sketsi ja Make juo viinaa taltuttaakseen stressin oireet.
Miksi ajassa 00:34:20 huoneen katossa oleva kynttelikkö heiluu ennen kuin kukaan tulee paikalle?
Naisen logiikkaa-sketsi.
Speden keksinnön esittelyä.
Naisen logiikkaa-sketsi.
Hugo räjäyttää talon hiustenkuivaajalla ja taas esitellään Speden keksintöä.
Lopuksi pikkupojat koettavat paikata naapureiden välejä JA ONNISTUVAT SIINÄ! Mikä twisti.

Pikkupojat ei ole ideana aivan yhtä pelottavan kauhea kuin Martin Short esittämässä pikkulasta. Sillä Cliffordissa Short oli olevinaan oikea lapsi, kun Pikkupojissa kolmikkomme on oikeana lapsena olemisen sijaan pikemmin kolme idioottia jotka ovat jääneet lapsen tasolle. Eivät siis niinkään mitään 4 - 6 vuotiaita, kuin keski-ikäisiä ääliöitä. Toki pikkupojat olivat olevinaan oikeita lapsia, mutta hei c'mon, hauskempi se on kuvitella Hannele Laurin puksauttaneen pihalle yli-ikäisen trion.

Vaikka samapa tuo onko Pikkupojat idealtaan hieman esimerkin Cliffordia parempi, sillä kovin hyvä tai hauska elokuva se ei ole. Sillä kuten monien SNL-sketseistä alkunsa saaneiden elokuvien kohdalla, myös Pikkupojat kärsii samasta ongelmasta jossa parin minuutin vitsi ei veny suosiolla pitkäksi elokuvaksi ja samalla tulee ajatelleeksi, että mikä siinä alkuperäisessä sketsissäkään sitten nauratti?
Koska koko elokuva rakentuu juuri sen vitsin ympärille jossa Spede ja ystävät ovat aikuisia lapsia, niin sille ei jaksa mitenkään nauraa kovinkaan pitkään ja kun muuta ei oikeastaan ole, niin elokuva väljähtyy nopeammin kuin pian.

Sinänsä Spede ja two amigos uppoavat hyvin rooleihinsa aikuiskakaroina, eikä muissakaan ole juuri oksennuksen aiheuttajia. Siis edellyttäen että ylipäätään pitää spedetyylistä ja edes jotenkuten nautti herran ja kumppaneittensa sketsiohjelmista. Riitta Väisänenkään ei aiheuta harmaita hiuksia, sillä eipä häntä voi muulloinkaan varsinaisena näyttelijänä pitää ja tätä ajatellen hän esittää ihan hyvin Riitta Väisästä.

Ylivenytetty vitsi saa kuitenkin rinnalleen pääosin laiskan toteutuksen, joka kaikkeen muuhun kuin Ed Kokkosen muihin elokuviin verrattuna saa häpeänpunan nousemaan kasvoille. Suoraan videolle kuvattu Pikkupojat näyttää siltä, että se olisi tarkoitettu ennemminkin piilokameraan kuin oikeaksi elokuvaksi.
Ja tiedättehän ne 5 Second Moviet, joissa jokin vaikkapa parituntinen elokuva tiivistetään ei nyt ehkä ihan viiteen sekuntiin, mutta melkein kuitenkin. No, Pikkupojat on päinvastainen sellainen, jossa muutama sekunti on venytetty 80 minuuttiseksi ja sen valitettavasti huomaa.

Pikkupojat-vitsi toimii kuitenkin hetken ja sen riemastuttavin juttu on mielestäni se, että näillä pojilla on päällään puvut kravatteineen. Eli oikeastaan, jos elokuvan katsoo parin minuutin pätkinä, niin se saattaa olla jopa lähes loistava sketsikokoelma, mutta ei ehkä kuitenkaan.

Nähdä Simo Salminen potalla on nähdä maailmanloppu.

Tähdet: **
Pikkupojat

The Killer (Dip huet seung hung, 1989)

2012-01-06T10:08:00.001+02:00

Tämä olisi kenties pitänyt käsitellä ennen Hard Boiledia, mutta mitäpä tuosta.

Ammattitappaja Ah Jong (Chow Yun Fat) aiheuttaa vahingossa erään keikan yhteydessä kapakkalaulaja Jennien (Sally Yeh) sokeutumisen ja sittemmin mies on tuntenut suurta syyllisyyttä asiasta. Ah Jong rupeaa viettämään aikaa Jennien kanssa, joka ei siis pysty näkemään miehen olevan syypää sokeutumiseen ja samalla heidän välilleen herää aito rakkaus. Ah Jong haluaa auttaa Jennietä saamaan näkönsä takaisin ja aikoo täten maksaa silmäleikkauksen johon neidillä itsellään ei ole varaa. Ah Jong ottaa siis uuden keikan vastaan ja siitä saatavilla rahoilla korjaisi aiemmin tekemänsä virheen.
Uusin keikka saa poliisi Li Yingin (Danny Lee) jahtaamaan Ah Jongia, mutta suurempi ongelma saattaa olla se, että Ah Jongin työnantaja Wong Hoi (Shing Fui On) päättää uudistaa organisaatiotaan tapattamalla hänetkin.
Li Ying jäljittää Ah Jongin Jennien luokse, mutta koska kumpikaan ei halua paljastaa totuutta Jennielle, esittävät he aseita osoitellen olevansa vanhoja ystäviä. Ah Jongin paettua, Li Ying paljastaa kaiken Jennielle ja koettaa käyttää häntä apunaan saadakseen Ah Jongin kiinni. Miehet päätyvät kuitenkin saman hyökkäyksen keskelle ja ovat pakotettuja toimimaan yhdessä, joten ruumiskasat kasvavat ja kyyhkyset lentävät kun kirkosta muodostuu tuhon alttari.
Kunhan pahikset tapetaan viimeiseen mieheen saakka, voi runollinen oikeus ottaa paikkansa ja viedä Ah Jongin näkökyvyn.

Vaikka Hard Boiledin kohdalla sanoin sen olevan oma henkilökohtainen Woo-suosikkini, niin The Killer ei jää siitä yhtään jälkeen. Näiden kahden välillä tehtävä valinta on samanlainen kuin Terminatorin ja Robocopin, Star Trekin ja Star Trek Next Genin, Kärpäsen ja Kärpäsen, The Thingin ja The Thingin. Pystyn siihen, mutta en halua.

Tarinallisesti pidin kovasti omatunnon omaavan tappajan päätymisestä omiaan vastaan ja erityisesti juuri hänen syyllisyydentunnostaan Jennietä kohtaan. Juonta jossa tappaja päätyy itse listalle on sittemmin käytetty moneen otteeseen (mm. Fatin The Replacement Killersissa) ettei se enää tunnu niin kovinkaan originaalilta, mutta juuri Jennien kautta tuleva Chaplinmainen "sokean tytön ja oman sielun pelastus" on miellyttävän maukas mauste. Ja jos Fat ja Yeh toimivat hyvin yhteen, niin samoin tekevät myös Fat ja Lee.

Chow Yun Fat ja Danny Lee ovat aivan loistava parivaljakko ja itse asiassa he ovat tässä elokuvassa hieman Hard Boiledin vastaavaa mielenkiintoisempi duo, johtuen selvemmin toisistaan erotelluista hahmoista. Vaikka okei, kyllähän Fatin esittämä tappajakin on "kiltti" kuten Leen kyttä "tuhma", että eivät he loppujen lopuksi aivan niin erilaisia olekaan, mutta päällisin puolin katseltuna ainakin.
Lee ja Fat saavat herkullisia yhteiskohtauksia esitettäväkseen, joista etenkin kohtaaminen sokean Jennien luona on aivan loistava. Kuten myös se Ah Jongin ampumahaavan paikkaaminen.

Kuten Hard Boiledin kohdalla, myös The Killer sisältää joitakin tahattoman huvittavia seikkoja (ne tekoviikset) ja visuaalisessa kikkailussa (hidastuksia on kenties hieman liikaa) mennään välillä jo itsetyydytykseen saakka, mutta kokonaisuutena elokuva on loistava yhdistelmä tunnetta ja toimintaa, joista ensimmäinen on valitettavasti loistanut liiaksi poissaolollaan John Woon elokuvista post Hard Boiled.
Tunteista puheen ollen, kohtaus jossa Ah Jong ja Jennie etsivät sokeina toisiaan on sydäntäsärkevä.

Danny Leella oli tosi oudosti oikealla puolella kasvojaan yksi todella pitkä karva.

Tähdet: *****
The Killer

Kannet: Neljäs luku

2012-01-05T20:11:00.001+02:00

Hard Boiled (Lat sau san taam, 1992)

2012-01-05T08:06:00.000+02:00

Silloin joskus vuosia sitten, kun elokuvia ei pursunnut aivan joka nurkasta, olivat muutamat elokuvat erittäin haluttua tavaraa, etenkin leikkaamattomina. Evil Dead, Bloodsport, etc. Ja tietenkin John Woon tuotokset, kuten nyt tämä oma henkilökohtainen suosikkini, Hard Boiled. Sitten kun sen sai jostakin kopion kopion kopiona, niin sitä suojeli kuin se ritari Graalin maljaa Indy kolmosessa.

Vapaa-ajallaan jatsaava, liipasinherkkänä pidetty kyttä "Tequila" Yuen (Chow Yun Fat) koettaa tuhota asesalakuljettajien liigan, mutta viimeisin operaatio johtaa vain ruumiskasaan, joihin lukeutuu myös Tequilan pari.
Tequila tekee olemassaolonsa selväksi menemällä kiusaamaan Triadia ja herättää kahden liigan välillä toimivan tappajan Tonyn (Tony Leung) huomion.
Tietenkin Tequilan holtittomuus saa pomot ottamaan hänet pois aseiden salakuljetuksen tutkinnasta, eikä se miehelle käy.
Jengien valtataistelu kääntyy Johnny Wongin (Anthony Wong) joukon voitoksi ja Tequilalle selviää, että Tony on todellisuudessa peiteroolissa oleva poliisi. Kun Tequilan palkkalistoilla oleva ilmiantaja saa tappajat peräänsä, joutuu Tony tulemaan ulos peiteroolistaan auttakseen Tequilaa ja vaikka ilmiantaja päätyykin haudan lepoon, ehtii hän paljastamaan sairaalan kellarin toimivan Johnnyn asekätkönä. Seuraa pitkä ja sujuvasti liikkuva toimintaosuus sairaalassa, jossa pahisten lahtaamisen ohella pidetään huoli etteivät potilaat päädy hautaan muuta kuin hoitovirheiden kautta.

Hyvät ystävät, vaikka tässä dvd:ssä onkin se (hieman harhaanjohtava) coolimpi kansi kuin yleisemmin julkaistussa versiossa, niin en voi oikein suositella ostamaan tätä pelkän kantensa vuoksi. Tässä Tartanin dvd:ssä nimittäin on aika heikko kuvanlaatu siinä mielessä, että vaikka siitä saa hyvin selvää, eikä se nyt oikeasti huono ole, niin kuva on täynnä naarmuja jotka voivat häiritä parempaa suosivia. Kuvaa suurempi ongelma onkin elokuvan tekstitys, sillä tässä ei ole valinnaisia tekstitysvaihtoehtoja, vaan englanninkielinen tekstitys on poltettu kuvaan. Mikä saa ajattelemaan kyseessä olevan yksinkertaisen siirron kasetilta levylle.
Silloin kun tämän dvd:n hankin, eivät nuo varsinaisesti haitanneet minua, koska olin vain iloinen saadessani elokuvan dvd:llä. Sittemmin toisen version nähneenä on pakko myöntää, että suosittelen sen ostoa ennemmin kuin tämän.

Mutta tämän nimenomaisen levyn laatu ei tietenkään vaikuta itse elokuvaan, joka on muuten sitten ihan älyttömän vakuuttavaa toimintaa.
Muutamasta tavallaan nolostuttavasta humoristisesta jutusta (ajoittaiset englanninkieliset laulut [joihin kyllä on enimmäkseen syynsä], ajoittaiset tarpeettomat englanninkieliset repliikit, se alun jatsailu) huolimatta Hard Boiled on sopivan yksinkertaisella, että myös kiintoisalla tarinalla varustettu elokuva, jossa sekä toiminta kuten myöskin hahmot ovat harkitun oloisia, jotta kumpikaan ei peitä liiaksi toista. Asesalakuljetusjuoni saa lisäpontta siitä, että Woo tuottajineen meinasi sortua samaan saadakseen niitä elokuvaansa.
Helppo se on tietenkin keskittyä pelkkään toimintaan, sillä harvoin se on näin vakuuttavasti toteutettua räiskintää. Chow Yun Fatin ja Tony Leungin hahmot ovat kuitenkin itsessään jo sen verran karismaattisen kiintoisia, ettei heitä voi mitenkään unohtaa, oli tarjolla sitten toimintaa tai ei.

Chow Yun Fatista on erikseen mainittava se, että mies kiteyttää itsessään sanan cool, että jopa Joe Coolilla on vaikea päihittää tätä mestaria.

Mutta se toiminta on silti kuitenkin niin huomionarvoinen juttu tämän elokuvan kohdalla, että jos edes harkitsee tekevänsä jonkinlaisen Top-listan parhaimmista toimintakohtauksista, niin tässä on mistä valita. Alun ravintola? Myöhemmin tuleva asevarasto? Lopun sairaala? Siinähän se top kolmonen melkein jo olisi.

Hard Boiled on yksinkertaisesti toimintaelokuvan aatelia.

Tähdet: *****
Hard Boiled

Kannet: Kolmas luku

2012-01-04T20:59:00.002+02:00

Sukiyaki Western Django (2007)

2012-01-04T09:26:00.001+02:00

Mystinen asesankari "Gunman" (Hideaki Itô) saapuu kaupunkiin joka on jakautunut kahteen taistelevaan klaaniin, Heikeihin (Punaisiin) ja Genjeihin (Valkoisiin). Hahmo jota ei siis huomatakseni nimetä, joten tyydymme tuohon Gunmaniin, tarjoaa julkisesti palveluksiaan molemmille osapuolille. Rahakkaamman tarjouksen esittänyt saa Gunmanin avukseen ja molemmat klaanit haluavat itselleen alueen kultavarat.
Tarina kulkee tuttua The Man With No Name-tietä ja vaikka seuraavaksi elokuva siirtyy kuvaamaan hieman alkuperäistä Djangoa, niin pääosaan tuntuvat nousevan yksittäiset tyylikkäästi asetellut puolikreisit kohtaukset jotka eivät tunnu edistävän juonta, mutta ainakin ovat hauskoja.
Lopussa sitten välillä murjottu Gunman palaa selvittämän välinsä molempien klaanien kanssa ja kaikki tuntuvat ampuvan toisiaan.

Okei, tämä on Takashi Miiken elokuva ja jos jotain hänen elokuvistaan voi sanoa, niin ne ovat parhaimmillaan, huonoimmillaan ja oudoimmillaan vähintäänkin hauskoja/mielenkiintoisia katselukokemuksia. Eikä Sukiyaki Western Django ole mitenkään poikkeus siinä suhteessa.
Tämä lännen ja idän kulttuurillinen sekoitus saa mukavasti hämmästelemään positiivisesti, mutta myös ihmettelemään että miksi?

Visuaalisesti elokuva on sekä häiritsevän että hienon näköinen. Elokuvan räikeät värit alkavat silti ensikokemuksen jälkeen hieman rasittamaan ja keinotekoisuus vie siltä uskottavuutta, mutta kaikki on samalla hauskan teatraalista. Ihmiset näyttävät olevan enemmän pukujuhlissa, kuin oikeassa aikakaudessa, taikka paikassa. Joten hieman samaan tapaan kuin vaikkapa (käänteisessä) Dogvillessa, myös tästä tulee sellainen teatterimainen tunne ja siitä nauttiminen saattaa vaatia ajatusmaailman uudelleensäätöä pois elokuvasta ja kohti Halloween-juhlia.

Elokuva tekee lukuisia viittauksia muihin elokuviin ja tekee sen tietoisesti. Sillä jos Yojimbo (tai Nimeni on Django) tulee mieleen, niin se myös mainitaan nimeltä ihan vain varmistaakseen, että katsoja tietää miksi se tuli mieleen. Osa elokuvan hauskuudesta tuleekin sen viittausten bongaamisesta, mutta samalla kuten esimerkiksi parodiaelokuvien kohdalla, ne vievät välillä huomiota pois varsinaisesta pääjuonesta.

Näyttelijät vetävät roolejaan selvän tietoisesti yli ja esimerkiksi heikkona näyttelijänä pitämäni Quentin Tarantino saa sen vuoksi hieman anteeksi, mutta kun tietää että hän ei erikseen näyttele yliampuvasti, vaan on sitä luonnostaan, niin vähän anteeksi on todella vähän.

Sukiyaki Western Django on ihan hauskaa tribuuttia pääosin spagettiwesterneille, mutta räikeän alun jälkeen sen kiehtovuus ropisee minuutti minuutilta ja itsetietoinen cooleus toimii enää oikeastaan vain yksittäisissä kohtauksissa, eikä enää kokonaisuutena. On se kieltämättä silti aika hauskaa ja kuten todettua, vähintäänkin mielenkiintoista katseltavaa.
Kielen tosin olisi voinut vaihtaa, sillä enganti ei oikein istu tähän. Tai sen olisi ainakin pitänyt olla epäsynkassa olevaa dubbausta.

Tähdet: ***
Sukiyaki Western Django

Miami Vice (2006)

2012-01-03T14:45:00.003+02:00

Tämä elokuva piti ottaa uusintakatseluun pelkästään siitä syystä, että aloin epäilemään olenko ollut liian kriittinen sitä kohtaan. En ole nimittäin pahemmin kehunut Miami Vicen elokuvaversiota, mutta viime aikoina olen tuuminut että mahdoinko antaa tv-sarjan erinomaisuuden sumentaa ajatuksiani, joten kokeillaanpa uudestaan.
Vaikeaa se on silti, sillä vaikka jossain vaiheessa useamman vuoden tauon aikana ehdin muistelemaan tv-sarjaa hupsun näköiseksi ja oloiseksi muistojen kultaamaksi nostalgiaksi. Uusintakatselu kuitenkin osoitti, että vaikka muoti on saattanut muuttua, niin Miami Vice on edelleen tehokasta poliisidraamaa ja vaikka mukana on kiiltäviä autoja ja naisia, niin pohjimmiltaan se on silkkaa asiallisen vakavamielistä Narcia ja Dark Blueta.

Ja sitten vastaan tuli itsensä Michael Mannin ohjaama elokuvaversio, että eihän se nyt voi kovinkaan pahasti mennä pieleen, jos itse sarjan primus motor oli sen puikoissa. No, päällimmäinen ajatus oli se, että elokuva oli kasa hajanaisia ideoita joista oli koostettu juuri ja juuri tv-version keskitasoon yltävä venytetty jakso jossa miehillä oli hassut naamakarvoitukset. Eli pettymys oli suuri ja sitä mielummin koetti pyyhkiä elokuvan mielestään ja palata tv:n pariin.

Kokeillaan nyt uudestaan.

FBI:n järjestämä huumeoperaatio Arjalaisveljeskunnan kanssa menee puihin, joten agentti Fujima (Ciarán Hinds) pyytää Miamin undercoverkyttiä Sonny Crockettia (Colin Farrell) ja Ricardo Tubbsia (Jamie Foxx) apuun. Miten agenttien henkilöllisyys paljastui? Miten amatööritasolla toimiva punaniskajoukko saattoi saada käsiinsä huipputekniikkaa ja toimia niiden edellyttämällä tasolla?
Miamin poliisi ei ollut yhteistyössä FBI:n kanssa, joten Crockett ja Tubbs eivät kenties olisi samanlaisessa vaarassa paljastua mahdollisen myyrän ansiosta ja voisivat olla todella syvällä peiterooleissaan. Siispä Crockett ja Tubbs aloittavat tunnustelut huumekauppiaina ja päätyvät tapaamaan suuren huumekuninkaan, Montoyan (Luis Tosar) ja hänen oikean kätensä Isabellan (Gong Li.)
Crockett iskee silmänsä Isabellaan (mutta kukapa ei) ja sitten veneillään jotain viikon verran.
Fujima ottaisi mielummin alakastiin kuuluvat Arjalaiset kiinni, kun Crockett ja Tubbs olisivat valmiita toimiaan peiterooleissaan kunnes saavat pääpomon, eli Montoyan kiinni. Mutta sitten tietenkin alkavat peiteroolit purkautua, pahikset kääntymään toisiaan vastaan, kidnappausta ja lopulta pyssynpauketta.
Crockettin sydän on kultaa ja rakkaus vapauttaa.

Joo, ei sille voi mitään, että katsoi asiaa miltä kantilta tahansa, niin Miami Vice-elokuva ei tunnu elokuvalta, vaan yhdeltä tv-jaksolta muiden joukossa. Se kertoo joko siitä, että tv-versio oli sen verran korkeatasoinen, että sen ylittäminen on vaikeaa, taikka ikävämmästä näkulmasta siitä, että elokuvaa ei oltu kirjoitettu tarpeeksi. Valitettavasti olen valmis taipumaan jälkimmäisen puoleen, sillä liian usein tätä elokuvaa katsoessa tuntui siltä kuin oltaisiin unohdettu mitä oltiin tekemässä ja pyörittiin ympyrää miettimässä että mitä nyt? Etenkin Gong Lin ja Colin Farrellin hahmojen välisen suhteen kuvaus tuntui siltä, että näyttelijät koettivat keksiä kesken kävelyn mitä pitäisi tehdä, mutta siitä en kuitenkaan syytä näyttelijöitä.
Ehkä ongelma oli vain siinä, että elokuva koetti tehdä liian vakavaa soluttautumistarinaa, mutta perääntyi välillä esittelemään sitä sarjasta tuttua visuaalista glamouria. Niinpä rähjäinen narkkarilook yhdistettynä mittatilauspukuihin oli liian ristiriitaista ja siitä kärsi sitten uskottavuus. Oli miten oli, silti elokuva vaikutti siltä, että se olisi ollut parempi normaalina tv-jaksona, ja kaiken lisäksi sen tarina oli niin tutun oloinen, että melkein voisi vannoa nähneensä tämän jo tuossa alkuperäisessä sarjassa.

Sinänsä minulla ei ole näyttelijöistä suuremmin pahaa sanottavaa, mutta eipä juuri kehujakaan. Foxx ja Farrell olivat mielestäni ihan hyviä valintoja ns. modernisoidun Miami Vicen pääosaan, vaikka Farrell onkin jotenkin yllättävän vaisun oloinen koko elokuvan ajan. Onkin muuten aika hauskaa, että vaikka Crockettille luotiin esimerkiksi se elokuvan romanssijuoni, niin yhteisissä kohtauksissa Tubbs tuntui kiinnostavammalta ja nousevan paljon vahvemmin esille.

Miami Vice on ihan kiva poliisijännäri, joka kyllä toimii ajantappona, mutta on alkuperäänsä ja tekijöihinsä nähden valitettavan puolitehoinen ja ilman Miami Vice-yhteyksiäkin se olisi jäänyt "no jaa, tulihan sekin katsottua"-sarjaan.
Olisin halunnut pitää enemmän.

Tähdet: **
Miami Vice

Kannet: Toinen luku

2012-01-03T08:34:00.000+02:00

Devil's Prey (2001)

2012-01-02T18:45:00.001+02:00

On aina rohkaisevaa kun elokuvan kannessa on väärin kirjoitettu sen ns. suurimman tähden nimi. E tai i, ei sillä niin väliä.

Aloitamme elokuvan jonkinlaisella rituaalimeiningillä, kun kamera hyörii ja pyörii kuvaamassa kynttilöitä, sarvikalloja ja punaisia verhoja. Marjakiisseliä valuu koristeelliseen pikariin ja kaapuveikot pistelevät veitsellä sidottua puolipukeista neitokaista. On niin Saatanaa että.
Palvonnasta siirrymme yöelämän valoihin, kun joukko by the numbers-nuoria (joista yksi muuten näyttää 20 vuotta 20 vuotiasta vanhemmalta) päättää lähteä reiveihin. Neon neon ja tanssijalkaa vipattaa kun dokataan ja pilleröidään keskellä maaseutua.
Nuoret lähtevät pois ja törmäävät pahoin loukkaantuneeseen neitiin joka oli paennut saatananpalvojien käsistä ja kohta saadaan ajella karkuun kun pahikset jahtaavat. Nuo reivit kun olivat keino jolla saatananpalvojat löytävät itselleen uusia uhreja. Tottakai.
Juostaan metsässä.
Kävellään metsässä.
Metsässä.
Saatananpalvojat jahtaavat.
Aamu sarastaa ja nuoret löytävät pikkukylän ja pappi Sethin (Patrick Bergin) jolta pyytävät apua. Arvatkaa vaan, onko juuri Seth noiden saatananpalvojien pomo? No on, vaikka ystävää esittääkin.
Syrjäseutusheriffi (Tim Thomerson) ei ole uskoa nuoria, mutta haluaa ottaa asiasta selvää ja Seth ampuu hänet.
Tietenkin kaikki kylän asukkaat ovat myös saatananpalvojia, kuten myös se pelastettu tyttö. Öö, okei.
Sitten taas viillellään tyttöä ja juodaan verta.
Jokin pakanajuhla on alkamassa ja sen vuoksi kutitellaan sulalla. Nuorisojoukon kiltti tyttö saa luvan olla uhrilahjana mille lie vuohenpääjumalalle. Niin ja sinä joukon tuhmaa tyttöä esittävä näyttelijä. Olet kuollut, älä enää liikuta vatsaa hengityksen tahtiin.
Lato räjähtää ja pari nuorta jää henkiin.
Seth seivästyy ja Saatana on voitettu.
Vai onko?

Voi Luoja että oli huono elokuva.

Näyttelijät olivat sen luokan virnuilevia idiootteja, että sitä vain toivoi heidän joutuvan puukon kohteeksi mahdollisimman pian.
Juoni oli niin kulunut ja ennakoitavissa, että lopputuloksen ja matkan sinne oli nähnyt jo ennen kuin ehti dvd-koteloa avaamaan.
Kuvaus ja visuaalisuus sai uskomaan puhtaan pahuuden olemassaoloon, sillä vain Saatana saattaisi tehdä näin paljon kiusaa katsojalle.
Dialogi oli loistavaa, josta esimerkkinä tämä repliikki joka sanotaan kun saatananpalvojaa puukotetaan vatsaan: "This is supernatural shit man!"
Eli elokuva oli ihan kakkaa. Eikä edes (tahattoman) hauskaa sellaista.

Elokuvan pituus on hiukan alle 90 minuuttia ja golf-aplodit kaikille jotka jaksavat katsoa yli 20 minuuttia.

Tähdet: ~
Devil's Prey

Movie monday: ei osaa ameriikan kieli

2012-01-02T14:20:00.000+02:00

Movie mondayssa kysellään vaikuttavan elokuvan perään, joka ei ole englanninkielinen, saati amerikkainen.Mitä? Eihän sellaista olekaan, sillä kaikki ja ainoat hyvät elokuvat tulevat ämeriikästä, kuten vaikkapa Scary Movie ja Scary Movie 2. Hahaha!

Ei, ihan oikeasti, minusta tuo oli hiukan huvittava kysymys. Ymmärrän sen toki, sillä itsekin tunnen ihmisiä jotka eivät katso oikeastaan muita kuin amerikkalaisia elokuvia ja heille olisi vaikeaa keksiä mitään hyvää ei-amerikkalaista elokuvaa. Toisaalta tunnen myös ihmisiä jotka vastaavasti karttavat kaikkea englanninkielistä elokuvaa kuin ruttoa, aivan kuin kieli olisi yhtä kuin juuri jokin Scary Movie.
Tuleehan noita todella hyviä elokuvia muualtakin kuin amerikasta, taikka muista englantia puhuvista maista, mutta hyviä tulee myös jenkeistä.

Nopea vilkaisu omiin leffahyllyihin paljastaa, että itseeni ovat tehneet vaikutuksen ainakin elokuvat:
-Sonatine
-Dip huet seung hung (The Killer)
-Lat sau san taam (Hard Boiled)
-Fong Sai Yuk 1 & 2
-Qin yong (Terrakottasoturi)
-Sien nui yau wan (Aavesoturi)
-Jûbê ninpûchô (Ninja Scroll)
-Akira
-Tetsuo
-Batoru rowaiaru (Battle Royale)
-Gohatto (Tabu)
-Lola rennt (Juokse Lola)
-La Femme Nikita (Tyttö Nimeltä Nikita)
-37°2 le matin (Betty Blue)
-Der Himmel über Berlin (Berliinin Taivaan Alla)
-Der Amerikanische Freund (Amerikkalainen Ystävä [ah, mitä ironiaa])
-Fitzcarraldo

Ja jos mykät lasketaan mukaan, niin tottakai:
-Das Cabinet des Dr. Caligari (Tohtori Caligarin Kabinetti)
-Metropolis
-Nosferatu

Eiväthän ne tuohon lopu, mutta eiköhän se riitä ensihätään.

Kannet: Ensimmäinen luku

2012-01-01T18:45:00.001+02:00

Jos joku on joskus eksynyt tuonne toisen blogini puolelle, niin on saattanut huomata minun ajoittain tekevän leffakansimuunnoksia. Onpa niistä parisen päätynyt tällekin puolelle.
Päätin kuitenkin ilostuttaa, taikka kiusata täälläkin käyviä kokoamalla omasta mielestäni onnistuneimpia kansia esitettäväksi.
Ne harvemmin ovat teknisesti kovinkaan hienoja, mutta välillä ne ovat ainakin hiukan oivaltavia, taikka vain tarpeeksi huvittavia jotta ovat päässeet suosiooni.
Lopputulokset eivät kuitenkaan ole kenties kaikkein mairittelevin keino vilkaista minun huumorintajuani.

Soundtrackmania pt. 3

2012-01-01T13:29:00.000+02:00

Otetaanpa tähän vuoden aluksi hieman jatkoa aiemmille soundtrackjaarituksille.

Aiemmin olen maininnut suosivani elokuvien scorelevyjä ja todennut suurimman osan irtokappaleista koostuvien soundtrackien, eli näiden various- ja inspired-levyjen olevan liian usein kulloisenkin elokuvan mukaan nimettyjä kokoelmalevyjä joilla ei paljoakaan tekemistä itse elokuvan kanssa. Ja olen maininnut, että on olemassa poikkeuksiakin, joista juuri tyypillisimpinä esimerkkeinä Tarantinon, Scorsesen ja Mannin elokuvalevyt. Yleensä kuitenkin tyypillinen soundtracklevy tuntuu sisältävän vain muutaman hassun elokuvassa soineen kappaleen ja joskus nekin saattavat olla eri versioita kuin elokuvassa kuullut, ja loppulevy koostuu levy-yhtiömainonnasta. Toki ymmärrän, että elokuvassa saattaa soida vaikka vain kolme neljä kappaletta, joista on sitten hankala koostaa täyspitkää levyä ja jollakin pitää liikenevä tila täyttää, mutta tuolloin kannattaisi ehkä harkita muita toimenpiteitä kuin muka elokuvan inspiroimien kappaleiden käyttö.No jaa, toisaalta jos levyä lähtee ostamaan muista syistä kuin siihen liittyvän elokuvan, niin parhaimmassa tapauksessa saattaa saada käsiinsä erinomainen kokoelmalevyn mielimusiikkiaan. Kun taas elokuvaan tukeutuvat saattavat saada käsiinsä The Texas Chain Saw Massacre remaken soundtrackin, jossa yksikään levyn kappaleista ei soi itse elokuvassa.

Tällä kertaa päätin siis keskittyä juuri näihin irtokappaleista koostettuihin soundtrackeihin, joita ajoittaisesta valituksestani huolimatta olen kerännyt suuret määrät ja osan jopa syystäkin.Yleensä tulen ostaneeksi tälläisen soundtracklevyn vain jos sen saa hyvin, hyvn edullisesti, mutta joskus ostan sellaisen esimerkiksi vain saadakseni yhden ainoan kappaleen levymuodossa. Siksipä Tomb Raiderin soundtrack piti hankkia saadakseni tuolloin tuoreen Nine Inch Nailsin kappaleen ja kuka voisi vastustaa The Lost Boysin soundtrackia, kun siinä kerran on Gerard McMannin Cry Little Sister. Barb Wiren soundtrack tuli elokuvan mukana, mutta hei, siinä on silti mainio Meat Puppets-remix ja t.A.T.u. ennen t.A.T.u.:a, eli Shampoo.

Kiersin Tarantinot kaukaa ja otin levyhyllyistäni joukon erilaisia irtobiisisoundtrackeja esiteltäväksi. Osan varoittavaakseni niistä, osan suositellakseni ja osan vain siksi, että ne ovat jotenkin mielenkiintoisia.

SPIDER-MAN 3 on sellainen tyypillinen soundtrack joka tulee ostettua vain jos sen saa alle eurolla, sillä elokuvaa ajatellen sillä ei ole paljoakaan tarjottavaan. Toki mukana on mainioita yhtyeitä aina The Flaming Lipsistä Yeah Yeah Yeahsiin, mutta jos 16 kappaleesta taitaa vain alle puolet soida elokuvassa, niin saa aika vahvasti panna uskonsa siihen kannen inspired-termiin. Valtaosa levyn kappaleista on kylläkin sen verran laimeaa tavaraa, että uskoisin inspiredin sijaan kyseessä olevan ylijäämätavaraa. En siis suosittele.

TRANSFORMERSIN soundtrack kärsii samasta ongelmasta kuin edellä mainittu Spider-Man 3 ja tässä tapauksessa kannattaakin siirtää huomionsa Steve Jablonskyn erinomaiseen scorelevyyn. Huvittavaa on se, että Transformers-soundtrackilla on Mutemathin tekemä ihan kiva versio vanhasta Transformers-tunnarista, mutta se ei soi elokuvassa ja ystävällisesti takakannen pikkupräntti mainitseekin "not in film." Soundtrackia en ole itse ostanut, vaan saanut sen palkinnoksi (Megatron-lelun kera) ja vaikka levy sisältääkin jopa kolme itseäni miellyttänyttä biisiä, niin yli euroa en olisi tästäkään maksanut.

Ja Transformerseista puhuttaessa en voi olla ottamatta esiin TRANSFORMERS THE MOVIEta, jonka soundtrack koostuu vain osoittain irtobiiseistä ja nekin eroavat aiemmista jo siten, että nämä kappaleet on kuitenkin tehty juuri elokuvaa varten. Siispä Vince DiColan synailu on se kova juttu tämän kohdalla.Soundtrack kuitenkin sisältää myös irtobiisejä ja niiden kohdalla koen aina hauskan muistinmenetyksen, koska ainoa kappale jonka muistan automaattisesti on Lionin lois-ta-va tukkaheviversio Transformers-tunnarista. Muita en meinaa millään muistaa ja Weird Al Yankovicin kappaleenkin muistelen aina Devon biisiksi. Mutta tämä on pelkästään tuon Lionin kappaleen vuoksi ehdottomasti rahan käytön arvoinen.

En nyt aivan täysin voi sivuuttaa aiemmin mainittuja perusvastauksia ja siksipä mukaan pääsi Michael Mannin HEAT, jonka soundtrack on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaimpia taidonnäytteitä ja itse elokuva vähintään yhtä hyvä.Heatin soundtrack koostuu puoliksi irtoinstrumentaalikappaleista ja ne istuvat sekä elokuvaan, että Elliot Goldenthalin säveltämän musiikin sekaan niin hyvin, että voisi uskoa niiden olevan tarkoitettukin juuri sitä ja sitä kohtausta varten. Erittäin hieno ja kantensa sinisävyn mukaisesti cool soundtrack.

Ennen kuin Trent Reznor siirtyi elokuvasäveltäjäksi, sai hän NIN:n ulkopuolella kunniaa auttaessaan koostamaan kaksi tyylikästä soundtrackia.Oliver Stonen NATURAL BORN KILLERSin soundtrack sisältää elokuvaan sopivasti keskenään hyvinkin erilaisia kappaleita jotka ovat hyvällä maulla yhdistetty yhdeksi pitkäksi tripiksi, jossa Jane's Addiction, Leonard Cohen, Diamanda Galas, Lard ja leffadialogi sopivat yhteen kuin Basket Casen veljekset.Rage Against The Machinen poissaolo on kyllä rikollista.

David Lynchin LOST HIGHWAY ei sisällä yhtä sekalaiselta tuntuvaa musiikkia, mutta on samalla tavalla pelottava trippi hulluuteen. Sopivasti valitut dialogipätkät ja oikeassa järjestyksessä yhdistetyt kappaleet aiheuttavat ahdistusta ja jotenkin huvittavalta tuntuva Rammsteinkin vaikuttaa kauhistuttavalta.

Seuraavaksi tarjolla onkin kaksi hyvin mielenkiintoisesti koostettua soundtrackia, joista toisen kohdalla levy osoittautui huomattavasti paremmaksi kuin elokuva jossa sen kappaleet soivat.

JUDGMENT NIGHT on varsin mainio urbaani jännityselokuva ryhmästä väärään paikkaan joutuvia ihmisiä ja kaupungin sykkeestä sivussa tapahtuva elokuva tarvitsi tietenkin katu-uskottavan soundtrackin, joten otettiin joukko hiphop-artisteja ja -yhtyeitä, ja yhdistettiin se rockmusiikin kanssa. Ennen kuin Korn, Deftones ja muut nu metalyhtyeet olivat kaikille tuttuja, oli Judgment Nightin soundtrack juuri sitä mikä genrenä muuttui myöhemmin aikamoiseksi kirosanaksi. Helmet yhdistettynä House Of Painiin, Sonic Youth Cypress Hilliin, Pearl Jam Cypress Hilliin, etc. Loistavaa!

SPAWN on aivan kauhea elokuva, jossa käytettiin hieman Judgment Nightin kaltaista metodia koostettassa elokuvan musiikkia. Hiphop meets rockin sijaan tällä kertaa se oli elektro meet rock. Tosin, suurin osa niistä rock-yhtyeistä oli jo ennestään aika elektronispainotteisia, että yhdistelmä ei ole aivan niin yllättävä kuin Judgment Nightin kohdalla. Mutta lopputulos on aivan loistava kevytindustrialsoundtrack joka kestää aikaa huomattavasti elokuvaansa paremmin.

JUDGE DREDD ja OVER THE HEDGE (Yli Aidan) eivät ole mitenkään poikkeuksellisen erikoisia soundtrackeja, vaikka molempien sisältämästä musiikista pidänkin. Otin ne nyt esiin siksi, että molemmat sisältävät noin puolet ja puolet sekä laulettuja kappaleita että instrumentaalibiisejä. Tosin Over The Hedgen kohdalla ne lauletut kappaleet ovat Ben Foldsin elokuvaan tekemiä biisejä, kun Judge Dreddin vastaavat ovat enimmäkseen jo valmiita irtokappaleita.Syy miksi otin ne esiin, on niiden erilainen kokoamistapa. Molemmat siis sisältävät aika tasavahvasti sekä laulettuja kappaleita että instrumentaalibiisejä, mutta ne ovat koottu eri tavoin. Judge Dreddissa lauletut kappaleet ovat peräkkäin ja täyttävät ensimmäisen puolen levystä, kun loppupuoli koostuu Alan Silvestrin scoresta. Over The Hedgessä puolestaan instrumentaalit vuorottelevat laulujen kanssa.Nyt en oikein osaa sanoa kumpi tapa toimii paremmin.Toisaalta pidän Judge Dreddin tavasta siksi, että siinä tunnelma ei katkea koska puolet on erotettu toisistaan. Toisaalta taas se aiheuttaa hieman eräänlaista epätasapainoa, koska sitä saattaa hyljeksiä toista puolta.Over The Hegdessä taas saisi koko ajan skipata kappaleita kuullakseen pelkät intrumentaaliosuudet, joten se ei ole kovinkaan suurta nautintoa aiheuttava. Mutta tässä tavassa koostaa levy tulee myös kuunneltua nekin kappaleet jotka saattaisivat jäädä muuten väliin.Nämä kaksi levyä ovat sinänsä hieman huonoja vertailukohteita keskenään, koska Ben Foldsin kappaleet ovat yhtä iloisia kuin Rupert Gregson-Williamsin sävellykset, joten ne eivät eroa keskenään yhtä vahvasti kuin tekevät Judge Dreddissa, mutta tämä levyjen koostamistapa on asia joka tulee aina mieleen kun kyse on jonkinlaisista kokoelmista.

Ja loppuun vielä osoitus siitä, kuinka irtobiiseistä koostuva mainonnalta tuntuva levy saattaa joskus itsenikin mielestä päihittää itse elokuvascoren.

FREDDY'S DEADin score on elokuvaa kuunnellessa aika laimean kuuloista tavaraa ja levymuodossa sen tylsyys vain korostuu, eikä Ihmemaa OZ:sta tutun musiikin hyödyntäminen todellakaan auta.
Kun taas elokuvan irtobiisisoundtrack on huomattavasti miellyttävämpää kuunneltavaa, siitäkin huolimatta että se vaikuttaa Music For Nations-levy-yhtiön mainokselta. Pelkästään Goo Goo Dollsin I'm Awake Now ja Iggy Popin Why Was I Born? tekevät levystä hankinnan arvoisen.Itse asiassa tuo Iggy Popin lopputeksteissä soiva biisi on mielestäni niin timanttia, että se piti alunperin nauhoittaa television kaiuttimista kasetille.

Shadow of Fear (2004)

2011-12-31T19:24:00.001+02:00

Sataa ja näkyvyys on huono, kun nuori stressaantunut pukumies Harrison French (Matt Davis) ajaa ajatuksissaan autollaan miehen hengiltä. Panikoiva Harrison vetää ruumiin sivuun ja salaa tapahtuman.
Samaan aikaan Harrison painii rahavaikeuksissa kauniimman puoliskonsa Wynnin (Robin Tunney) kanssa ja neidin isä, kongressiedustaja Douglas Henderson (Peter Coyote) ei hukkaa yhtäkään tilaisuutta mollata Harrisonia luuseriksi. Sopivasti Harrisonille paljastuu, että mies jonka hän kolarillaan tappoi sattui olemaan Hendersonin huumevieroituksesta karannut poika Chris (Andrew Harris).
Jossain vaiheessa ruumis löytyy ja päätyy uutisiin, joissa epäillään kuolleen Chrisin olleen toinen äskettäisen pankkikeikan ryöstäjistä. Voi pojat mitä käänteitä ja niin lupaavasti kun kaikki alkoi.
Harrisonin jo ensi-silmäyksellä selvästi ilkeä asianajaja, William Ashbury (James Spader) näkee kärsimykset ja ystävää esittäen saa Harrisonin avautumaan ongelmistaan.
Katsojalle selviää aika nopeasti se, että Ashbury kiristää suurinpiirtein jokaista kohtaamaansa ihmistä tekemään kaikenlaisia kolttosia aina aviorikkomuksista murhiin ja nyt Harrison on uusin leikkikalu.
Ashbury vuotaa omistamilleen poliiseille sopivasti tietoja, jotta saa Harrisonin entistä enemmän pulaan ja enemmän jalan alle. Tapahtumaa tutkiva rehellinen poliisi Scofield (Aidan Quinn) uskoo Harrisonin olevan toinen pankkiryöstäjistä ja tappaneen kumppaninsa saadakseen saaliin itselleen, ja kun juttu otetaan pois, niin hän ei aio jättää sitä sikseen, vaikka ei sitten oikeastaan teekään juuri mitään sen selvittämiseksi.
Seuraavaksi tylsistytään aika tovi, kun Ashburyn orjat vikisevät vuorollaan olevansa ureassa. Hei! Jopa kongressiedustaja Henderson on Ashburyn kiristyksen uhri.
Arvatkaa vaan onko Chris oikeasti elossa ja kolarissa kuollut mies oli joku John Doe jonka Ashbury lavasti Chrisiksi. No tottakai ja Ashbury piilottelee oikeaa Chrisia, käyttäen häntä yhtenä leikkikalunaan.
Harrison saa tarpeekseen ja huijaa Ashburyn ampumaan paukkupanoksilla, jonka vuoksi Scofield ampuu muilla kuin paukkupanoksilla ja aurinko paistaa taas.

Shadow of Fear alkoi lupaavasti. Pimeä sateinen yö, stressaantunut tavis ja vahinkokuolema joka salataan ja se ymmärrettävästi rupeaa herättämään ongelmia. Mutta miksi ihmeessä piti paljastaa kuolleen olleen läheinen ja miksi sen läheisin piti olla pankkiryöstäjä ja miksi hän ei ollutkaan ja miksi näin ja miksi noin. Mukavan yksinkertaisen tehokkaasta alusta mentiin alle 20 minuutissa juonelliseen sekasotkuun jossa liika oli liikaa.

Aidan Quinn, James Spader, Peter Coyote. Hyviä näyttelijöitä kukin. Sääli siis että tämän elokuvan varsinaisen pääroolin tekee "mitä? missä mä oon?"-oloinen Matt Davis, jonka hölmistynyt ilme istuu aika hyvin elokuvan alkuun, mutta rupeaa pidemmän päälle käymään hyvin rasittavaksi. Jos ei kerran ole muuta kuin yksi ilme, niin sen toivoisi johtuvan jostain muusta kuin paistinpannun iskusta päähän. Ja kun Davis ei näyttelijänä ole kovinkaan varman oloinen, niin hänen seuraamisensa on aika tylsää ajankulua.
Spader oli loistava limanuljaskakiristäjämanipulaattori, Coyote sopivan kärttyisä ukko ja Quinn tukipilari joka piti kattoa paikallaan.
Ihan hyviä olivat myös Tunney ja hänen äitiään esittänyt Alice Krige.
Joten pääosin näyttelijät olivat kuitenkin hyviä, että jos Davis olisi heittäytynyt hieman rohkeammin rooliinsa, niin ei hänkään varmasti olisi saanut minulta kuraa niskaansa. Nyt hän vain valitettavasti jää seinäruusuksi ja se ei ole hyvä asia kun kyseessä on pääosa. Huvittavaa vielä on se, että tässä elokuvassa on sivuosassa ihan Davisin näköinen heppu ja vähän väliä meinasin erehtyä seuraamaan väärää henkilöä. Eikä se toinen tyyppi edes näytellyt eri tavalla, että olisin sen vuoksi voinut edes vahingossa antaa kehuja väärin todistein.

Stephen Edwardsin pianopainotteinen musiikki oli aivan älyttömän nättiä, vaikka sen jatkuva kohtalokkuus vaikutti välillä hupsujen juonenkäänteiden ansiosta liiankin mahtipontista.

Ja se mikä oikeasti oli mainiota tässä elokuvassa, oli Ashburyn motiivi tehdä ilkeyksiä. Koska hän pystyi.

Tähdet: **
Shadow of Fear

Kolme Caballeroa (The Three Caballeros, 1944)

2011-12-30T12:01:00.000+02:00

Pim! Olet hypnotisoitu!

Aku Ankka (äänenä mestari Clarence Nash) saa syntymäpäivälahjan jonka sisällä on kolme muuta lahjaa. Ensimmäinen avattu paketti sisältää projektorin jota kautta näemme elokuvan ensimmäisen kertomuksen ja tässä tarinassa seuraamme erilaisia lintuja, kuten vaikkapa viluista Etelänavan pingviiniä, Pabloa joka kaipaa Galapagossaarien lämpöön. Seuraa huvittavuuksia kun Pablo koettaa keksiä keinoja matkustaa pois, mutta ei kestä pakkasta edes niin paljoa että pääsisi pihamaan poikki. Mutta sinnikkyydellä Pablo rakentaa jäälautan ja ottaa kamiinan mukaansa, joten matka voi alkaa. Perillä Pablo nauttii lämmöstä, mutta kokee ajoittaista koti-ikävää.
Toisessa saman lahjan lintutarinassa näemme lyhyesti etelä-amerikan lintuja ja kolmannessa Meksikolaispoika kohtaa lentävän aasin.
Siinä varsinaisessa toisessa tarinassa, eli toisesta lahjasta löytyy José Carioca (José Oliveira) joka kutsuu Akun mukaansa Päättymättömän Tarinan kirjaan jossa junaillaan, lauletaan, nähdään oikea Kitten Natividad,,, ei kun siis Dora Luz laulamassa animoitujen taustojen edessä. Mukana on myös maailman ei-etelä-amerikkalaisen näköisen etelä-amerikkalaiset taustalaulajat. Yhdessä vaiheessa Dora Luz muuttuu Dr. Manhattaniksi.
José aloittaa mustan magian harjoittamisen (ihan oikeasti.)
"Oh, Donald. Don't worry. It is simple, my friend. Just a little black magic will fix you up."
Kolmas lahja sisältää 2001: Avaruusseikkailun psykedeelisen värimatkan, mukaan astuu Panchito (Joaquin Garay) ja kuulemme klassisen Three Caballeros-laulun. Aku ja José arvostavat ystäväänsä niin paljon, että koettavat haudata hänet elävältä. Sitten lennetään lentävällä matolla ja jostain syystä ystävyksemme kuvittelevat ampuvansa rannalla loikoilevia neitokaisia. Öö, okei.

Eikö olekin erikoista, että vaikka Disney tuo meille nopeasti hahmoina mieleen Aku Ankan, Mikki Hiiren, Hessu Hopon, Roopen, Iineksen, Minnin, ja näin pois päin, ja vaikka Disney tuo meille myös mieleen monituiset animaatioelokuvat, niin eipä noita Aku Ankkoja ja muita tunnettuja kasvoja juurikaan pitkissä elokuvissa ole nähnyt. Onhan siellä jotain pientä, mutta esimerkiksi Mikki Hiiren tunnetuin esiintyminen pitkässä elokuvassa (emme siis laske mukaan alle 10 minuuttista Steamboat Willieta) on varmastikin Fantasia ja siinäkin Mikin esiintyminen jää kuitenkin lyhytelokuvaan. Elokuvallisen ilmaisun kautta nämä Disneyn "kasvot" ovat tutumpia aivan loistavista lyhytanimaatioista ja äkkiseltään ajateltuna niin lieneekin parempi, sillä vaikka minusta Hopon Poppoo-elokuva oli hauska, niin paljon hauskempia ovat ne Hessun lyhyet tarinat joissa hän lopettaa tupakointia, muuttuu raivohulluksi auton ratissa, etc. Tai vastaavasti Aku Ankan kohdalla, kun hän ei saa nukutuksi tiputtavan hanan vuoksi, lähtee tappamaan karhua tehdäkseen Iinekselle turkin, tapaa itsemurhalla uhkailevan linnun, etc. Mutta silti toivoisin että Aku ja kumppanit saisivat enemmän oikeita pitkiä elokuvia kohdalleen, kuin vain Kolmen Caballeron kaltaisia tilkkutäkkejä.

Kolme Caballeroa on aika samanlainen kuin ne Aku-tarinoita sisältävät elokuvat joissa esimerkiksi Taavi Ankka toimii vanhojen taskukirjojen tapaan irrallisia tarinoita yhdistävänä kehyskertomuksen kertojana, mutta silti tarinat ovat lopulta vain kokoelma oikeasti toisiinsa liittymättömiä pätkiä. Toki ne ovat pääosin hauskoja tarinoita, erinomaisine visuaalisine vitseineen, mutta elokuvaksi niistä ja tästä ei ole. Eli kyseessä on kuin kokoelmalevy jossa osa kappaleista, kuten se pakollinen tuore remixversio olisi voitu jättää pois. Niistä pitää, mutta ehyeksi kokonaisuudeksi niistä ei siis oikein ole.

Pidin kovasti monestakin elokuvan vitseistä, visuaalisesti animaatio oli erittäin miellyttävää, ääniefektit ja -näyttely miellyttävää, joten kyllä Kolme Caballeroa aiheuttaa tarkoitetun hymyn huulille ja tuottaa mukavan katselutuokion. Siispä miksi valittaa? No, ainakin se oli lopulta hieman häiritsevää, että elokuvan painotus on jotenkin poissa kohdiltaan. Taskukirjamainen tarinoiden yhdistely ei tee siitä yhtenäistä ja kun varsinainen Caballero-osuus on muita suurempi, niin se aiheuttaa kuvalle eräänlaisen sommitteluerheen. Lisäksi ne Caballero-osuudet ovat kuin jokin hullupippurin aiheuttama trippi jossa seinät valuvat, silmät sulavat ja kristalliräjähdys täyttää tajunnan, joten siinä ei oikein seuraa minkäänlaista tarinaa jota siinä ei ole, vaan katselee hämmästyksestä aurinkorakettivuoristorataa.

Kolme Caballeroa on hyvin epätasainen peyotematka, joka tuottaa iloa, mutta jonka logiikka heittää sellaista häränpyllyä että siinä luulee Hunter S. Thompsonin olleen käsikirjoittajana.

Pingviinit näyttivät kaikki Steve Buscemilta.

Tähdet: ***
Kolme Caballeroa

Michael Giacchino: Enterprising young men / Star Trek

2011-12-29T21:16:00.001+02:00

Tämä on soinut lähes koko kuluvan päivän päässäni.

The Ghost Writer (2010)

2011-12-28T15:29:00.003+02:00

Viihdepuolelta jotenkin tunnettu kirjailija (Ewan McGregor) saa mahdollisuuden laajentaa repertuaariaan tultuaan valituksi haamukirjoittamaan Britannian entisen pääministerin, Adam Langin (Pierce Brosnan) muistelmat.
Lang tunnetaan hyvin Amerikkamielisestä politiikastaan, joka sittemmin Lähi-itä-ongelman vuoksi on johtanut epäilyksiin sotarikoksista. Vesikidutusta, etc.
Edellinen haamukirjoittaja oli kuollut oletetun tapaturmaisesti ja uusi kirjailija saa aloittaa kaiken lähes alusta. Kirjailija viedään syrjäiselle Langin ranta-asunnolle aloittamaan työt, mutta hommista ei meinaa tulla mitään, kun itse kohde ei pahemmin paikalla viihdy kertomassa itsestään ja sen mitä Lang kertoo, on niin tylsää jaarittelua että siitä tehty kirja toimisi hyvin unilääkkeenä.
Kirjailija löytää edeltäjänsä jäljiltä valokuvia joissa esiintyvien henkilöiden ja vuosilukujen perusteella hän epäilee, että Lang on valehdellut, tai ainakin johtanut harhaan puhuessaan poliittisesta nuoruudestaan. Pian kirjailija saa huomata, että edeltäjänsä kuolema oli todennäköisesti kaikkea muuta kuin tapaturma ja että hän itse saattaisi olla seuraava maan poveen päätyvä, mutta uteliaisuuden kasvattaessa ruokahalua päättää hän saada kaiken selville. Yhteydenotot Langin poliittisiin vastustajiin ja yhteistyökumppaneihin herättävät vääränlaista huomiota, mutta ennen kuin totuus pääsee julki, tapahtuu salamurha ja Lang jää historiaan arvostettuna poliittisena vaikuttajana.
Lopulta kirjalija kuitenkin ymmärtää edeltäjänsä jättämät vihjeet ja väärä viesti paperissa johtaa kylmään katuun.

Tämä oli aivan loistava jännityselokuva, josta osoituksena on se että sitä upposi niin tunnelmaan, etten ennen lopputekstejä edes tajunnut ettei McGregorin hahmolle annettu nimeä. Kysyinkin katseluseurana olleelta neidiltä "eiks ne tosiaan maininnut sitä nimeä kertaakaan?" ja se huomio kertoo paljon McGregorin hahmosta, joka oli elokuvassa enemmän haamu kuin kirjoittaja. Mies oli hyvin hiljainen koko elokuvan ajan ja tavallaan koko ajan hieman sivussa, vaikka onkin tarinavyyhdin purkaja ja keskeinen hahmo.
Muutenkin elokuva on hyvin rauhallisesti kulkeva ja hiljalleen jännitystä kohottava, tehden hiljaisuudesta erittäin toimivan lievää paranoiaa huokuvan kertomuksen.

Näyttelijät olivat aivan erinomaisia ja hassua oli, että en aluksi meinannut tunnistaa kolmea elokuvan näyttelijöistä, sillä jotenkin niin erilaisia he olivat kuin yleensä. (Kim Cattrall, James Belushi ja Timothy Hutton.)

Tarina oli mielenkiintoinen ja vaikka itse lopetus, kuten myös keskellä elokuvaa oleva seksuaalinen petos olivat aika tarpeettomia, niin muutoin juoni oli hyvin mielenkiintoinen. Pidin kovasti siitä, että vaikka tästä oltaisi voitu rakentaa jokin hysteerinen takaa-ajo-elokuva, niin uskallettiin pysytellä kävelyvauhdissa ja antaa salaisuuksien avautua ajallaan. Mihin liittyen oli mainiota, että vaikka tämä kuuluukin niihin elokuviin joissa niin sanotusti kukaan ei ole miltä näyttää ja näin pois päin, niin se ei tuntunut miltään salaisuuksia ja valheita-elokuvalta, vaan se oli jotenkin Hitchcockiton Hitchcock.

Ja hitto vie, Alexandre Desplatin musiikki oli hienoa.
Niin ja jummi jammi se Langin ranta-asunto oli upea.

Tähdet: ****
The Ghost Writer

Silk (1986)

2011-12-27T09:43:00.004+02:00

Honolulun kovin kyttä on Jenny "Silk" Sleighton (Cec Verrell), joka ennen alkutekstejä kiipeää poliisien piirittämän talon katolle, juoksee pakenevien roistojen perässä junaan, ampuu auton heinäpaaliin ja katsoo kuinka se räjähtää.
Heti alkutekstien jälkeen Silk kiipeää toisen talon katolle ja estää huumekaupan.
Oikeudenkäynti pahamaineisia huumekauppiaita vastaan ei kuitenkaan suju leppoisasti, kun todistajat ovat lahjottuja ja samaan aikaan Silk saa tehtäväkseen tutkia raa'an murhatapauksen ja useammankin, kun ilmenee että joku lahtaa vankilasta vapautettuja henkilöitä. Heti perään aletaan tutkimaan jonkun nuoren miehen pari vuotta aiemmin tapahtunutta kuolemaa ja sen seurauksena saadaan ampua palkkatappajia hengiltä ja sytyttää auto palamaan. Osa edellä mainituista tapahtumista liittyy kaupungin suurimpien huumekuninkaiden tulevaan laaja-mittaiseen pahisoperaatioon ja sen vuoksi näemme Salvador Dalin näköisen rikollispomon käskemässä alaisiaan suorittamaan rikoksia. Huumekaupan ohella Salvador Dali järjestää maahan aasialaisgangstereita elämään uuden henkilöllisyyden turvin.
Toisaalla Silk yhdistää ne tapetut ex-rikolliset syyttäjä(poika)ystäväänsä Stevensiin (Bill McLaughlin) ja etsivätyö on sitä, että Silk vain vilkaisee itsestään toimivaa tietokoneen monitoria ja siihen ilmaantuu Stevensin nimi.
Parrakas vietnamveteraani kidnappaa Silkin ja paljastuu, että tämä partasuti on Salvador Dalin alainen ja nyt Dali haluaa lentokoneen ja vapaan pääsyn pois maasta. Mutta minä ihmettelen, että miksi Dali soitti poliisille kertoakseen vaatimuksistaan, kun tässä vaiheessa kukaan viranomainen ei vielä edes epäillyt häntä mistään rikoksesta, saati edes tiennyt hänen olevan olemassakaan.
Silk ampuu Dalin lentokoneineen räjähtäväksi tulimereksi ja tunnontuskiin tullut Stevens kuolee yrittäessään pelastaan Silkia. Muu saa jäädä auki, koska ne jäävät auki.

En tunne pääosan Cec Verrelliä näyttelijänä, mutta tämän perusteella hän on ihan kelvollinen äksöntähti.

Verrell näyttää aivan joltain supermallilta ja elokuva tuntuukin välillä aivan joltain muotinäytökseltä johtuen siitä, että Silkillä on melkein joka kohtauksessa erilainen asukokonaisuus. Eipä se haittaa, sillä tämä elokuva on silkkaa B-roskatoimintaa, joten ei siltä suuremmin mitään realismia tai muutakaan tolkullista odota. Siispä tarjolla on ilmeetön seksikäs sankari joka pistää kylmäksi kaikki rikolliset, Autot syttyvät palamaan kaatuessaan, autot räjähtävät kaatuessaan, juonenpätkät eivät tunnu johtavan mihinkään, musiikki on tosi vetävää kasarisynarokkia ja visuaalisuudesta tulee Miami Vice mieleen. Eli aivan loistavaa ajantappoa, mutta huono elokuva.

Tähdet: **
Silk

Bitch Slap (2009) / The Tournament (2009)

2011-12-26T16:28:00.002+02:00

BITCH SLAP

Alkuteksteissä näemme pätkiä muun muassa Faster Pussycatista ja taustalla soi tukkaheviä, joten tyyli on ainakin selvä, B-roskaa ja lots of it.
Kosteat, uhkeat, hidastetut beibit saapuvat aseet käsissään autiomaassa sijaitsevalle white trash-asuntovaunulle. Nämä kolme naista ovat Trixie (Julia Voth), Hel (Erin Cummings) ja Camero (America Olivo), ja takaumien avustuksella meille kerrotaan heidän etsivän jotain jonka sijainnin takaluukussa vankina oleva limainen Gage (Michael Hurst) tietää. Gage pakotetaan hyvinkin väkivaltaisesti kertomaan missä naisten etsimä asia on ja samalla mainitaan, että Gage pelkää jotakuta nimeltä Pinky, jonka kasvoja kukaan ei ole nähnyt.
Välillä näemme lisää takaumia joissa hieman Reservoir Dogsin tapaan kasvatetaan tapahtumia jo tapahtuneeseen, mutta juuri tuota näyttämätöntä käännekohtaa tärkeämpi on paljastaa hahmojen luonteita, jotka tässä tapauksessa tosin ovat kaikki samanlaisia "fuck you, you fucking fuck!"-ihmisiä.
Neidit kaivavat maasta etsimäänsä, mutta välillä pitää ryhtyä hidastettuihin vesileikkeihin, lesbistisiin iloihin ja paikalle saapuu Class Of Nuke 'em Highn oppilaita etsien samaa vielä tuntematonta MacGuffinia. Kunhan ollaan tapettu porukkaa, leikitty kahleilla ja nähty nunnapornoa, niin viimein löydetään se kovasti etsitty asia, ja se on hiukan yllätyksettömästi pussillinen timantteja.
KISSATAPPELU!
Mustasukkainen Camero varastaa timantit ja koettaa polttaa Trixien ja Helin, mutta onneksi Hel räjäyttää Cameron. Ilmenee että Hel onkin salainen agentti Foxy 69 toimimassa Kevin Sorbon laskuun ja hänen tehtävänään oli timanttien sijaan löytää Gagen varastama Nanopommi, mutta onneksi tunteet Trixieta kohtaan ovat edelleen rakastavat.
Camero palaa vain lievästi kärähtäneenä ja uusi kissatappelu alkaa.
Veri roiskuu ja Trixie poistuu paikalta paljastaen olevansa tuo salaperäinen Pinky ja oli mukana saadakseen takaisin Gagen varastaman miekan.

Voi Luoja! Tämä elokuva on kyllä niin teinipoikien tumputusfantasiaa kuin vain voi olla. Kaikki naiset ovat ihan hillittömiä seksipommeja joiden kaula-aukot ovat avarampia kuin taivas ja avaruus, hahmojen nimet ovat pääosin kaksimielisiä vitsejä (esim. officer Fuchs), verta roiskuu kuin Evil Deadissa, aseet laulavat nopeutetussa kuorossa, miekat viuhuvat, koulutyttöfetissiä, lesbounelmia, rokki raikaa, valaistus, kuvaus ja leikkaus muistuttavat sarjakuvaa. Joten kyseessä on aikalailla Russ Meyerin, Jim Wynorskin ja Andy Sidariksen tuotanto yhdistettynä Tarantinon Kill Billismiin, eikä elokuvaa siis voi ottaa mitenkään vakavissaan.

Poislukien eräät todella rumat ja tarpeettomat tietokone-efektit (joissakin green screen-kohtauksissa näyttelijät heijastuvat taustakankaasta), on kyseessä tosi hauskaa roskaviihdettä. Kyseessä on tarpeeksi halvan näköinen, tarpeeksi kömpelö, tarpeeksi huonomakuinen ja tarpeeksi suurella innostuksella tehtyä Beetä, että ainakin minä nautin joka sekunnista mitä tämä boner-elokuva näytti.

Silkkaa roskaahan tämä on, mutta erityisen hyvä paineenlaukaisija.

Tähdet: ***** (tai ~)
Bitch Slap

THE TOURNAMENT

Joka seitsemäs vuosi järjestetään suuri, mutta salainen urheilutapahtuma nimeltä Turnaus. Kilpailu järjestetään aina sattumanvaraisesti valitussa kaupungissa ja sinne kootaan 30 maailman parasta ammattitappajaa, jotka taistelevat kuolemaan saakka voittaakseen sekä 10 miljoonaa dollaria että tittelin jolla ylpeillä. Tämänkertainen kilpailu järjestetään Englannissa, Middleboroughissa ja siellä jäjittimin ja piiloakameroin seuratut tappajat aloittavat toistensa napsimisen. Koska tappajat eivät tunne toisiaan, niin myös he tunnistavat kilpakumppanit näiden kehoihin asetettujen jäljittimien ansiosta, joista yksi päätyy vahingossa elämänhalunsa menettäneen alkoholistipapin MacAvoyn (Robert Carlyle) vatsaan. Joten MacAvoy päätyy erehdyksessä mukaan kilpailuun ja saa avukseen toisen kilpailijan Lai Lain (Kelly Hu), joka sympatiseeraa miestä jonka tajuaa olevan väärässä paikassa väärään aikaan. MacAvoyn seura alkaa vaikuttamaan Lai Lain omatuntoon ja hänellä alkaa olemaan vaikeuksia lahdata kanssakilpailijoita, mutta koska kehoon istutetut jäljittimet ovat myös räjähteitä, niin kilpailun järjestäjät pitävät huolen siitä että tappaminen jatkuu.
Edellisen kilpailun voittaja Joshua (Ving Rhames) on mukana eri syistä kuin muut, sillä hän etsii vaimonsa tappajaa, joka on yksi kilpailun osallistujista ja se joku on Lai Lai.
Kunhan kaikki muut kilpailijat ovat kuolleet ja MacAvoy on oksentanut jäljittimen pihalle, niin Lai Lai ja Joshua voivat kohdata. Tällöin Joshualle selviää, että hänen vaimonsa tapettiin jotta saataisiin edellisilpailun voittaja mukaan tämänkertaiseen turnaukseen. Joshua leikkaa Lai Lain jäljittimen ulos ja syöttää sen kilpailun järjestäjälle, Powersille (Liam Cunningham) ja sitten voidaankin räjähtää yhdessä. Ja myöhemmin MacAvoy voi pitää saarnaa jota kuuntelee myös Lai Lai.

Vaikka The Tournament on Bitch Slapin tavoin elokuva jonka voi surutta luokitella B-elokuvaksi, niin silti nämä elokuvat eroavat toisistaan suuresti. Toki molemmissa veri roiskuu ja hylsyt silkoilevat ympäriinsä, mutta siinä missä Bitch Slap oli tarkoituksellista roskaa, niin The Tournament on siihen verrattuna vakava ja asiallinen elokuva. Eli The Tournament on kuin Cobra verrattuna Pink Flamingosiin. Joten samankaltaisuuksistaankin huolimatta niitä ei voi oikein pisteyttää samalla tavalla, vaan tämän kohdalla ei voi olla joko tai.

The Tournament on hieman kuin Smokin' Acesin erilaiset tappajat yhdessä paikassa-idea venytettynä pitkäksi elokuvaksi, sillä erotuksella että tämä on jotenkin kotikutoisempi ja siten kömpelömpi. Mukana on runsaasti tuttuja (ja hyviäkin) näyttelijöitä, jokaisella on erilainen tappajarooli ja toiminta on varsin tyylikkäästi toteutettua. Kuitenkaan koko elokuvan aikaa ei idea oikein jaksa kantaa, vaan se alkaa tuntumaan jonkin shoot 'em up-pelin pelaamiselta ja putkijuoksulta. Kyseessä kuitenkin on varsin hauskaa päännollausviihdettä The Losersin, A-Teamin ja The Expendablesin tapaan, ja kuten niiden kohdalla, niin myös tämä on hieman onttoa elokuvaa.
Se mikä oli aika kova pettymys, oli se ettei tässä ollut ammattitappajapappia, vaan Carlylen hahmo pysyi viattomana sivullisena koko elokuvan ajan.

Yksi elokuvan tappajista on muuten maskeerattu näyttämään Chuck Norrisilta elokuvasta The Hitman.

Tähdet: ***
The Tournament

Rango (2011)

2011-12-25T16:54:00.003+02:00

V-sarjan avaruusolennolta näyttävä Lars (äänenä Johnny Depp) on kameleontti, joka on varustettu Lassin (Lassi ja Leevi) mielikuvituksella. Ollessaan Fear and Loathaamassa Lars päätyy erilleen omistajistaan ja seikkailu aavikolla, polttavan auringon alla voi alkaa.
Takeshi Kitanon näköinen vyötiäinen kertoo Larsille Lännen Hengestä ja lähettää kameleonttimme tarpomaan aavikon halki etsimään siellä jossain sijaitsevaa kaupunkia.
Lars päätyykin keskellä aavikkoa olevaan kaupunkiin ja peittääkseen nyhverön kaupunkilaisuutensa, ottaa hän käyttöön kovaksikeitetyn lännenhahmoimagon nimellä Rango. Larsista, eli Rangosta tulee kaupunkilaisten suuresti arvostama lännensankari, kun Rango vahingossa saa hengiltä aavikon kansaa kiusanneen haukan ja vaikka imago onkin valheellinen, niin hän ottaa ilolla vastaan sädekehänsä ja sheriffintähden.
Aavikolla valuuttana toimii vesi ja kellä vettä on, on hänellä valta, mutta vesi on lopussa kaikilta ja kaikkialta. Samalla Rango ihastuu iguaaniin nimeltä Beans (Isla Fisher) joka kertoo nähneensä jonkun kaataneen vettä tahallisesti hukkaan, mutta kukaan ei ole uskoa höperönä pidettyä Beansia. Chinatowninsa nähneet ymmärtävät heti John Hustonia muistuttavan kilpikonnapormestarin (Ned Beatty) nähdessään, että hän on elokuvan pahis ja kun juoni ilman insestiä muistuttaa tuosta modernin film noirin klassikosta, niin olisi sitä voitu huonompaakin tarinaa hyödyntää.
Kun kaupungin vesivarastot varastetaan, kokoaa Rango possen ja lähtee jäljittämään varkaita. Oletetut varkaat saadaan kiinni ja pormestari on tyytyväinen. Vettä ei kuitenkaan saatu takaisin, sillä se oli kaadettu maahan ja varkaat väittävät jonkun muun tehneen sen. Ilmenee, että pormestari on ostanut kaikki muut maa-alueet Beansin tilaa lukuunottamatta, mutta miksi pormestari ostaisi kuivaa maata, ellei sitten juuri hän pitäisi kaupunkia kuivana saadakseen maat halvalla. Okei, niinhän se sitten onkin.
Tässä vaiheessa Rangon liioittelut ja valheet paljastuvat, ja vanhaan tuttuun tapaan päähenkilö joutuu poistumaan häpeissään, muiden kääntäessä selkänsä hänelle. Ja kuten aina, vihdoinkin omana itsenään toimiva sankari pelastaa päivän ja ansaitsee jälleen, nyt aidosti kaupunkilaisten arvostuksen. Sitä ennen kuitenkin tavataan Lännen Henki (aivan älyttömän hyvin Clint Eastwoodia imitoiva Timothy Olyphant) ja ymmärretään että pormestari todellakin on pahis joka haluaa omistaa kaiken maan ja säädellä vettä, jotta olisi Hank Hill. Tämän jälkeen vesi virtaa vuolaana ja ilo on ylimmillään.

Rango on kerännyt aika paljon kehuja, mutta hei, niinhän melkein kaikki isommat tietokoneanimaatiot tuntuvat järjestään tekevän. Siispä olin hyvin skeptinen elokuvan suhteen ja ajattelin, että kyllä se varmaan on hyvän näköinen, suht' hauska ja varmastikin siis viihdyttävä, mutta ei lopulta kuitenkaan mitään muuta kuin pätevää perustasoa. No, Rango näyttää tosi hyvältä, on aika hauska, viihdyttää ja on vähintäänkin pätevää perustasoa. Siispä kyllä tämän elokuvan katsominen tuottaa hyvää oloa, eikä siitä löydä suurempaa valittamista, mutta näiden tälläisten elokuvien taso on muutoinkin jo sen verran korkea, että siinä mielessä ei Rango poikkeuksellinen elokuva ole. Se miksi Rango kuitenkin on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin suurin osa muista tämän hetken tietokoneanimaatioista, on se että vaikka Toy Storyt ja Shrekit tarjoavat paljon selvästikin aikuisille suunnattuja vitsejä, niin Rango on vieläkin enemmän aikuisten elokuva. Toki moni muksukin nauttisi tästä elokuvasta, mutta kielenkäyttö, alkoholin kulutus ja aika turhankin yksityiskohtaiset kuolinkorinat osoittavat kuitenkin, että elokuvan ikäraja K11 olisi voinut olla myös K13.

Juuri tämä elokuvan virkistävän erilainen lähestymistapa ns. lastenelokuvaan nostaa sen normaalin hyvän tason yläpuolelle ja vaikka animaatiodesign on liiankin tuttua, niin sisällöltään Rango on lähempänä Chuck Jonesia ja Friz Frelengia kuin Mikki Hiiren Kerhotaloa.

Se mikä minua hieman häiritsi Rangossa, oli Johnny Deppin käyttämä puhetapa. Rangohan kuulosti ihan Kermitiltä!
Muuten tuo hahmo oli erinomainen sokea idiootti jolla on suuri usko itseensä, mutta ei lahjoja taikka kykyjä toimia, vaan hyvää onnea jonka vuoksi kaikki kääntyy oikealle tolalleen.

Hahmoista puheenollen, elokuvan Lee Van Cleefmainen tappaja, Rattlesnake Jake oli aika pelottava.

Tarjolla on paljon elokuvaviittauksia, joista suurin osa luonnollisesti liittyy westerneihin ja nekin enimmäkseen Sergio Leonen elokuviin. Erityisen onnistunut ja ei niin ilmiselvä viittaus Leoneen oli Huuliharppukostajan uuden ajan rikollisista/bisnesmiehistä tehty huomautus.

Näyttävää animaatiota, hyvää musiikkia ja hyvällä huonolla maulla tehtyä aikuisten lastenelokuvaa.

Tähdet: ****
Rango

Hyvää joulua

2011-12-24T10:06:00.000+02:00

16 Blocks (2006)

2011-12-22T19:43:00.003+02:00

Väsynyt ja alkoholisoitunut veteraanikyttä Jack Mosley (Bruce Willis) saa tehtäväkseen saattaa suupalttivanki Eddie Bunker (Mos Def) oikeuteen. Rutiinikeikka, 16 korttelia, pari tuntia.
Kaupunkiruuhka osoittautuu kuitenkin esteistä vähäisimmäksi, kun eteen tulevat palkkatappajat ja heidän perässään Jackin korruptoituneet kollegat jotka ovat valmiita ottamaan Eddien omaan huomaansa. Eddie kun oli nähnyt erään poliisin lavastavan rikoksen ja sitä kautta kaikki pahat poliisit saattaisivat kokea kaatuvan dominoteorian. Siispä pian paetaan kyttiä, Willis puuskuttaa keuhkonsa puhki, David Morse on tosi ilkeä kyttä (joka kyllä saa synninpuhdistusta vaihtoehtoisessa lopetuksessa), välillä kadotetaan todistaja, Eddie vastustelee Jackin seuraa, mutta lopulta poikapariskunta pitää yhtä ja fyysisten vaurioiden jälkeen korruptiopoliisit saavat ansionsa mukaan.

Richard Donner oli 76 vuotias ohjatessaan 16 Blocksin, mutta Tappavien Aseiden ohjaajassa ei näköjään ikä ollut ainakaan vielä tuolloin kangistanut jäseniä, sillä sen verran hyvä- ja tasalaatuisesta toimintajännäristä on kyse. Elokuva ei ole mitenkään varsinaisesti yllättävä, sillä jos idea alkoholille persosta väsyneestä kytästä kuljettamassa isoille herroille vaarallista vankia kuulostaa tutulta, niin ei tarvitse katsoa Clint Eastwoodin Luotikujaa pidemmälle. Tuosta Eastwoodin elokuvasta muistuttaa erityisen vahvasti kohtaus jossa päähenkilöt ajavat bussilla luotisateessa. Siispä 16 Blocks on jo alkuasetelmiltaan aika tuttu elokuva, mutta Donnerin ammattimainen ohjaus, elokuvan hyvämakuinen vähäeleisyys ja pätevät roolisuoritukset tekevät tästä elokuvan, joka näyttää että tuttuus ei aina ole pahasta.

Bruce Willis oli erinomainen väsyneenä Jackina ja toisin kuin yleensä näiden dokukyttien kanssa, niin tällä kertaa hahmo todellakin vaikutti siltä että maksaa oli uitettu vettä vahvemmassa.
Kun Mos Def hän oli räpätäti-moodissa, niin silloin hän oli tyypillisen ärsyttävä vinkuja, mutta muulloin hän oli ihan miellyttävää seurattavaa. Joten vaikka näissä buddy-jutuissa toinen hahmoista onkin aina puheliaampi, niin joskus on parempi ettei näin olisi. Se Mos Defin nariseva ääni oli rasittava, oli hän sitten rauhallisesti taikka sarjatulella puhuva.
Ja David Morse oli pahiskyttänä erittäin hyvä.

16 Blocks on erittäin viihdyttävä ja tasokas elokuva, mutta se on myös hiukan liian turvallinen ja tuttu. Siispä elokuvasta kyllä pitää, paljonkin, mutta silti sitä ei pysty nostamaan lajityyppinsä valioiden seuraan.

Tähdet: ***
16 Blocks

Eagle Eye (2008)

2011-12-21T17:43:00.005+02:00

Elokuvan aluksi näemme kuinka Yhdysvaltain hallitus jahtaa terroristeja huipputeknologian, kuten Predatorin (ei se Predator) avustuksella ja sillä pedataan elokuvassa esiintyvää isoveli näkee kaiken-tematiikkaa. Asiaa korostetaan osoittamalla meidän kaikkien olevan riippuvaisia kännyköistä ja kuinka jälleen kerran valtio voi vakoilla meitä niiden kautta. Siitä siirrymme sitten elokuvan päähenkilön, rähjäsänkisen rahattoman luuserin, Jerryn (Shia LaBeouf) luokse. Jerry on mies joka polttaa enemmän siltoja kuin niitä ehditään pystyttää, joten kotiinpaluu on yhtä tuskaa, etenkin kun se tapahtuu veljen hautajaisten vuoksi. Siellä hänelle muistutetaan siitä kuinka hän oli aikoinaan heittänyt tulevaisuutensa hukkaan, eli perhe on paras.
Eräänä päivänä Jerryn onni näyttää kääntyvän, kun tilille on yllättäen ilmaantunut niin sanotusti shitload of money ja poissaollessaan on asunto täyttynyt kaikenlaisella kamalla aseista pommintekoaineksiin. Hmm, kenties tämä onni ei olekaan potkumuotoinen, varsinkin kun pian Julianne Moore soittaa ja kertoo Jerryn olevan olevan terroristi jota FBI tulee noutamaan, joten pian agentti Morgan (Billy Bob Thornton) onkin jo kuulustelemassa sankariamme. Kohta Julianne Moore soittaa uudestaan, nosturi rikkoo talon seinän, Jerry hyppää junan eteen, väistää junaa, astuu junaan, vieressä nukkuvan puhelin soi Jerrylle, vaihdetaan junaa, Julianne Moore hallitsee junaa, valomainokset puhuvat, kaikkien kännykät soivat, AARGH! Tämä on aivan naurettavan ylilyötyä teknologiahirvitys valloittaa sielumme ja Napapiirin-huuhaata jossa joku kaiken yllä oleva naputtelee Ataria ja kaikki maailman kommervenkit tottelevat hänen sormenpäitään. Ja Jerry ei ole ainoa joka saa kokea idioottimaisuuksia, kun kiltti yksinhuoltaja Rachel (Michelle Monaghan) saa myös vastata Julianne Mooren puheluihin ja pian he joutuvat yhdessä aavikolle jossa Moore ottaa kauko-ohjauksella voimalinjat haltuunsa, räjäyttää johdot poikki ja suuntaa niiden sähkövirran erääseen kolmanteen mukaan pakotettuun henkilöön. AARGH!
No, sivussa ollaan näytetty kuinka asevalmistajat ovat tehneet kristallin joka äänimerkin saatuaan räjähtää hyvinkin tuhoisasti ja yksi kristalleista päätyy kaulakoruksi, kun erikoisvalmisteinen trumpetti on valmis laukaisemaan sen. AARGH!
Toisaalla ilmavoiminen tutkija Perez (Rosario Dawson) tutkii Jerryn tapausta, sillä Jerryn edesmennyt veli oli jokin ilmavoiminen superälykkö ja toisaalla agentti Morgan tutkii samaista tapausta samasta syystä. Ja tässä vaiheessa minä en enää oikein jaksa seurata tätä joka suuntaan säntäilemistä ja kohtauskavalkadia jossa on kiire mutta minnekään ei mennä.
Suuri paljastus on se, että Julianne Moore on valtion kehittämä tietokone joka on kuin Skynet ja Hal 9000, mutta ei yhtä hauska. Ja miksi tämä kaikki tapahtuu? Who cares!

Ensin ohjaaja D.J. Caruso teki Shia LaBeoufin kanssa teiniversion Takaikkunasta ja sitten sama poikapari päätti tehdä teiniversion Valtion Vihollisesta, joka jo itsessään on teiniversio Valtion Vihollisesta.
Aikoinaan Caruso sai minut nyökyttämään hyväksyvästi tehtyään elokuvan The Salton Sea, joka oli varsin mainio, kova ja kylmä trilleri. Sittemmin hän on suunnannut elokuvansa selvästikin alle kuin yli kaksikymppisille ja ilmeisesti hänen käsityksensä lastenelokuvista noudattelee enemmän Teletappien kaavaa, kuin Snorkkeleiden.

Eagle Eye on täynnä hervotonta vauhtia ja se sai minut tuntemaan itseni hitaaksi ja vanhak-si señor. Ja vaikka tälläinen Orwellmainen juoni kuulostaa hauskalta ja tietoyhteiskunnassa voidaan osoittaa valvovan silmän omaavan myös kädet, niin Eagle Eye on niin helvetin pinnallisesti tehtyä ja ahdettu niin järjettömän täyteen silkkaa sekoilua, että se on oikeastaan vain typerä.
Aiemmin mainitsin elokuvan Valtion Vihollinen, jota Eagle Eye muistuttaa joka puolelle ehtivine agentteineen ja jopa kansikuvineen, niin silti osuvampi vertailu voitaisiin löytää yhdistelmästä The Net-Verkko Kiristyy kohtaa pikakelauksella esitetyn Epic Movien.

Leffan ainoa kohtaus josta pidin, oli se jossa LaBeoufin hahmolle näytettiin mitä kaikkea informaatiota tuo mystinen Julianne Moore oli hänestä kerännyt ja siinä näkyy myös Jerryn elokuvalista. Tuohon kohtaukseen liittyen on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että Jerryn kaltainen ihminen olisi katsonut vain elokuvia kuten Fight Club, 2001, Full Metal Jacket, City of God, etc. Kun siellä olisi pitänyt olla Epic Movie, Date Movie, Disaster Movie, Scary Movie 1-4, ja muut niiden kaltaisen klassikot.

Eagle Eye on hyviäkin näyttelijöitä pahasti hukkaan heittävä sinisävyinen värikäs oksennus, jossa huojutaan, ollaan sekaisin ja törmäillään taukoamatta seinään. Sopii erityisesti tarkkaavaisuushäiriöisille.

Tähdet: *
Eagle Eye

Danny The Dog (2005)

2011-12-19T19:26:00.002+02:00

Joskus muinoin menneinä aikoina meillä oli videovuokraamossa Suosittelemme-hylly, jossa oli ei niin yllättäen elokuvia joita suosittelimme asiakkaille. En yleensä kritisoinut muiden valintoja, mutta toivoin että kyseinen valikoima oli mahdollisimman laaja-alainen ja ettei kukaan siis suosittelisi vain yhden lajityypin elokuvia, mutta vaikka tekisi niin, niin tärkeintä oli että oli rehellisesti sitä mieltä jotta valittu elokuva oli oikeasti suositeltava. Syy miksi mainitsin tuon on helposti pääteltävissä, sillä Danny The Dog oli erään kollegani Suosittelemme-hyllyyn asettama elokuva ja minun mielestäni...
(vastaus juonikuvauksen jälkeen)

Danny (Jet Li) on ehdollistettu toimimaan väkivaltaisen gangsterin Bartin (Bob Hoskins) koirana joka tottelee vain isäntäänsä ja tämä isäntä päästää Dannyn irti vain jos on tarve saada joku hakattua nakeiksi ja muusiksi. Täysin vailla arvostusta oleva, käytännössä tyhmänä eläimenä pidetty Danny kohtaa sokean pianonvirittäjän Samin (Morgan Freeman), joka ei pidä Dannya tyhmänä, pahana, saati eläimenä, vaan ihmisenä jollainen hän on.
Kun Bart kuolee kilpailevan gangsterin kostoiskussa, jää Danny vaille isäntää ja ystävällisestä Samista tulee eräänlainen korvikeisä ja Samin aikoinaan hoitoonsa ottamasta nuoresta Victoriasta (Kerry Condon) sisar.
Danny oppii lapsen lailla elämää ja paikoillaan oleva kaulapanta estää häntä sortumasta väkivaltaan, mutta jossain vaiheessa tulee aika kokeilla elämistä ilman Epun lakanaa. Tottakai juuri kun suuret askeleet on otettu, törmää Danny menneisyyteensä ja ilmenee ettei Bart olekaan kuollut. Pelätessään uuden perheensä puolesta, alistuu Danny pitämään jälleen pantaa ja toimimaan isäntänsä koirana laittomissa tappeluissa. Mutta Danny ei ole enää Bartin ja pian hän palaakin Samin luokse ja samalla selvitetään kuka hän oli ennen joutumistaan Bartin huomaan. Kiukustunut gangsterimme lähettää roppakaupalla miehiä noutamaan Dannyn, joten saamme katsella runsaasti tappelemista. Plussaa käsikirjoittajana toimineelle Luc Bessonille siitä, että tähän elokuvaan ei ole tungettu hänen 2000-luvun innostumistaan parkouriin. Sen sijaan meillä on valkoisiin pukeutunut kalju superkaratepahis jonka kanssa voidaan käydä se titaanien taistelu, mutta lopussa koira on muuttunut sylikissaksi ja hyvä niin sillä kissat rulez 4eva.

... Kyseessä on varsin hyvä ja yllättävän erilainen mätkimiselokuva, että ymmärrän täysin miksi kollegani elokuvaa suositteli ja vaikka en ehkä olekaan valmis nostamaan tätä lajityyppinsä parhaimpien joukkoon, niin olin erittäin positiivisesti yllättynyt.

Pidin kovasti elokuvan Frankensteinmaisuudesta jossa kuten tuossa kauhuklassikossa, myös tässä Hirviö löytää ensimmäisen ystäväksi luokiteltavan henkilön sokeasta ihmisestä, joka ei siis näe Hirviön väitettyä pahuutta ja rumuutta, eikä täten todellakaan katso koiraa karvoihin (joo, ei se minunkaan mielestäni ollut hauska sanaleikki.) Joten tarina oli mieleiseni ja kun mukana on Bob Hoskinsin ja Morgan Freemanin kaltaisia näyttelijöitä, niin oli helppo olettaa näkevänsä ja näkikin päteviä roolisuorituksia. Etenkin Hoskins oli kammottavan julma roolissaan. Eikä Jet Li jää Hirviön roolissaan yhtään muiden piiloon.

Visuaalisesti Danny The Dog on hemmetin ruma ja nyt en tarkoita sitä, ettäkö elokuva olisi täynnä muovisia efektejä, huonoa kameratyöskentelyä, tms. vaan että ruma on kylmää, märkää, likaista, eli sopivaa.

Tiedättehän elokuvat kuten Nell, tai muut sellaiset joissa jollakin tavalla esimerkiksi lapsen tasolle jäänyt, lukutaidoton, rampa, tai muutoin erilaisena ja siksi tyhmänä pidetty ihminen saa rakkautta ja opetusta osakseen, päätyen lopulta voittajaksi antaen muille oppitunnin ihmisyydestä. Danny The Dog on tuollainen inhimillisyysdraama, vain hyvin rankalla väkivallalla koristeltuna. Elokuvan siirtyminen alun väkivallasta lapsen kasvatukseen toimii jopa niin hyvin, että olisin ollut hyvilläni jos sinne tappelemiseen ei oltaisi enää palattukaan, vaikka toki ymmärränkin miksi näin tehtiin.

Danny The Dog on erinomainen väkivaltadraama, joka hieman tylsistyy loppupuolen toiminnan vuoksi, mutta Massive Attackin musiikki on loistavaa ja vaikka pari vihjaisua siihen suuntaan tehtiinkin, niin pidin suuresti siitä että Dannyn ja Victorian suhde pysyi sisarellisena.

Elokuva saa minulta kenties liioitellun pistemäärän, mutta who cares.

Tähdet: ****
Danny The Dog

Jerry Goldsmith: The Scorpion / Star Trek Nemesis

2011-12-18T18:43:00.000+02:00

Blind Dating (2006)

2011-12-17T18:19:00.004+02:00

Demonien metsästäjä ja itsekin äitinsä puolelta puoliksi kuolleiden valtakuntaan kuuluva Hannibal McGregor (James Woods) joutuu matkustamaan ajassa keskiajalle, pysäyttääkseen paholaisruhtinas Tiberiuksen (Guy Pearce) joka koettaa löytää Ultima Thulen ja sinne piilotetun rubiinikeihään jonka avulla voi julistautua Tunguskan herraksi.

Jep, kuulostaa ihan hauskalta. Sääli vain ettei tässä elokuvassa ole mitään tuollaista, vaan kyseessä on pelkkä pikkukiva komedia joka ei itkeä, mutta ei oikeastaan nauratakaan.

22-vuotias sokea Danny (Chris Pine) on kaikkien pitämä mukava heppu, jota itseään hieman surettaa se että hän on NEITSYT!
HYVÄ LUOJA, NEITSYT!
TULTA JA TULIKIVEÄ, ORJANTAPPURAKRUUNU!
Voi Jeesus näitä jenkkikomedioiden juonia joissa on synti ja häpeä jos sattuu olemaan neitsyt parikymppisenä. Aargh!
No onneksi elokuva ei kuitenkaan rupea painottamaan sitä niin paljoa kuin kansi ja traileri antavat ymmärtää ja pääasiaksi nousee Dannyn halu osallistua kokeelliseen leikkaukseen jossa ainakin osittainen näkökyky voitaisiin palauttaa, ja siinä sivussa sitten rakastutaan Intialaiseen Leezaan (Anjali Jay). Luonnollisestikin tässä sitten herätellään kulttuurieroja ja mukaan heitetään sokeana kompurointia. Mutta sitä ennen, hieman seksikomediaa, koska Dannyn veli Larry (Eddie Kaye Thomas) rupeaa pimpiksi ja ottaa asiakseen saada Dannylle pimppiä ja sen luulisi olevan helppoa, koska suurinpiirtein jokainen nainen pitää Dannya maailman komeimpana miehenä. Mutta mies haluaa Leezan ja kunhan masennuksen yli ollaan päästy ja näkökyky saadaan hetkiseksi kuntoon Borg-laitteen avulla, niin siinä ei järjestetty avioliitto paina mitään ja todellinen rakkaus voittaa.

Blind Dating on pohjimmiltaan romanttinen komedia joka on kuorrutettu piirakkapano-huumorilla ja se ei suuremmin itseäni saa innostumaan. Ehkä pitäisin tästä kombinaatiosta, jos se komiikka olisi edes hauskaa, eikä vain väsynyttä ja kulunutta ylijäämätavaraa. Lopputulos on tylsyyttä ja liikaa sitä.
Paremmin elokuva toimii siinä romanttisella puolella ja etenkin silloin Chris Pine ja Anjali Jay vaikuttavat mukavan luonnollisilta, joten myös heidän keskinäiseen ihastumiseensa uskoo helposti. Joka kerta kun Eddie Kaye Thomas puolestaan astuu kuvaan, muuttuu elokuva pierukakkatissihuumoriksi ja silloin tekee mieli suorittaa jotain hyvin itsetuhoista. Kiitos siitä.

Tähdet: *
Blind Dating

Levoton Veri (Wise Blood, 1979)

2011-12-16T08:41:00.003+02:00

Brad Dourif esittämässä saarnaajaa joka aikoo perustaa Jumalattoman kirkon?
Hitto, siinä on sellainen killerikonsepti ettei siihen muuta käsikirjoitusta tarvitakaan, kunhan vain päästetään Dourif irti ja annetaan hänen toimia normaalilla katusaarnaaja-asenteellaan.

Hazel Motes (Brad Dourif) palaa sodasta kotikonnuilleen jonnekin hevonkuuseen ja huomaa että kotiin ei ole palaamista, etenkään kun siellä odottaa vain laudoitettu talo ja hautausmaa. Hazel päättää matkustaa läheiseen kaupunkiin tekemään jotain suurta elämällään, mutta mitä, se on vielä etsinnässä.
Kaupungissa Hazel saa kuulla näyttävänsä saarnaajalta ja että hänen olemuksessaan on muutoinkin jotain Jumalallisen sanan puolestapuhujaa, mutta mies itse vakuuttaa ettei usko mihinkään kirkon oppeihin. Kohdattuaan valheellisesti sokean katusaarnaaja Asa Hawksin (Harry Dean Stanton), Hazel menettää hermonsa ja huutaa perustavansa oman kirkon, kirkon jossa Jumala ei paranna ketään ja synti ei syökse ketään Helvettiin. Vastoin tahtoaan Hazel saa ensimmäiseksi seuraajakseen yksinkertaisen Enochin (Dan Shor), Asan ailahtelevainen tytär Sabbath (Amy Wright) ihastuu häneen ja korea bisnessaarnaaja Hoover (Ned Beatty) tahtoo ajaa kilpailijan pois kaduilta.
Koska Hazel ei siedä ihmisiä jotka eivät ole rehellisiä ja valheellisesti itseään sokeaksi kutsuva Asa on sellainen, niin Hazel osoittaa millainen oikeamielinen saarnaaja on ja sokeuttaa itsensä. Sokea Hazel ei kuitenkaan tekonsa jälkeen innostu enää puheista, mutta itsekidutus epäpuhtaan sielun pelastamiseksi täyttää päivät ja piikkilanka vatsan ympärillä tuo kaivattua helpotusta.
Tuoko syvä uni lopullisen rauhan? Kokeillaanpa.

Jostain syystä tämän elokuvan traileri antaa ymmärtää sen olevan jonkinlainen farssimainen elokuva, tai jopa Konna Ja Koukku-tyylistä junttikomiikkaa, mutta vaikka elokuvassa soikin häiritsevän huonosti kuvaan sopiva hillbillytakaa-ajomusiikki, niin muutoin elokuvan huumori on sen verran mustaa että liikutaan enemmän Todd Solondzin maaperällä kuin Burt Reynoldsin. Itse asiassa Levoton Veri on ajoittain aika kammottava elokuva kuvatessaan uskonnollista ja uskonnotonta fanatismia, ja ihmisiä jotka ovat sekaisin uskoivat he johonkin tai eivät. Tämä on sitä todellista kauhuelokuvaa, koska kaikesta friikkeydestään huolimatta se on totta ja kuten aikoinaan vuosia sitten Rabatissa edelläni ollut nainen sanoi kääntyessään puoleeni, niin "Jeesus rakastaa sinuakin" ja vastaukseni kuului muodossa "sepä kiva."

Brad Dourif on aivan loistava kiiluvasilmäisenä saarnamiehenä joka puheillaan ja eleillään on hyvin karismaattinen, mutta on sitä samaan tapaan kuin joku itsemurhalahkon johtaja, joten parempi olisi lallatella ja sulkea silmät.
Yhtään Dourifia huonompia eivät ole Ned Beatty, taikka Harry Dean Stantonkaan ja oikeastaan koko elokuva on täynnä mainioita vinksahtaneita roolisuorituksia.

Elokuvan tarina kirkkoa vastustavasta saarnaajasta joka on aivan samanlainen kuin ihmiset joita hän inhoaa oli kovasti mieleeni ja pidin myös suuresti elokuvan näyttelijöistä, mutta se mistä en todellakaan, todellakaan pitänyt oli sen Jaakko Salomainen Uuno-musiikki. Elokuvan musiikki oli aivan liian latotanssia harvahampaiden seurassa, jotta se olisi ollut muuta kuin hölmön kuuloista ainakin tälläisen elokuvan kohdalla.

Levoton Veri on ehdottomasti suositeltava elokuva heille jotka jotka haluavat nähdä jotain joka aiheuttaa jotenkin vaivaantuneen ja häiriintyneen olon, mutta tekee sen oikealla tavalla.

Tähdet: ****
Levoton Veri

Sunshine (2007)

2011-12-15T14:25:00.002+02:00

Lähitulevaisuudessa Maapallo on muuttunut Hothiksi koska aurinko on kovaa vauhtia sammumassa. Matkaan on lähetetty avaruusalus Icarus 2, jonka globaalisti valitun kahdeksan hengen miehistön tehtävänä on laukaista auringossa ydinlataus joka ainakin teoriassa sytyttäisi sen uudestaan. Icarus 2 on nimensä mukaisesti toinen lajissaan, edellisen Icarus-aluksen kadottua avaruuden pimeyteen, epäonnistuen tehtävässään. Nyt aurinkoa lähestyvän Icarus kakkosen miehistö vastaanottaa hätäsignaalin tuosta kadonneesta aluksesta ja esille nousee pulma siitä voidaanko lentorataa muuttaa sen verran, että voitaisiin pelastaa Icarus ykkösen epätodennäköisesti elossa oleva miehistö ja samalla vaarantaa tehtävä joka saattaa merkitä Maapallon selviytymistä taikka kuolemaa. Koska sotamies Ryan täytyy pelastaa, niin tottakai Icarus 2 muuttaa matkasuunnitelmia voidakseen poiketa pelastamaan yksi vaarantaen monta. Ymmärrettävästi matkasuunnitelmien muutos aiheuttaa inhimillisen erheen ja sen vuoksi katastrofin, ja nyt Icarus kakkosella ei ole mahdollisuuksia tavoittaa aurinkoa, joten on toivottava että Icarus ykkösen tarvikkeiden avustuksella saataisiin oma alus happikuntoon ja alkuperäinen tehtävä suoritettua.
Miehistö saapuu Icarus ykköselle ja huomaa sen olevan pimeänä ja miehistö kateissa, mutta happea on, laitteet toimivat ja näin pois päin. Aivan kuin joku vain olisi sammuttanut valot ja lähtenyt pois. Kohta ilmeneekin että Icarus ykkösen miehistö on yhtä lukuunottamatta kuollut ja se yksikin on karrelle palanut kilikilipää joka haluaa tappaa myös Icarus kakkosen miehistön. On muuten hauskaa, että siinä vaiheessa kun Cillian Murphyn esittämä miehistön jäsen saa tietää aluksessa olevan salamatkustaja, niin tuo kohtaus on aivan kuin Alienista. Tässä vaiheessa elokuva muuttuu Event Horizoniksi ja Mark Strongin esittämänä yli-inhimillisiin mittoihin kasvanut murhahullu on aivan kuin Sam Neill tuossa Paul W.S. Andersonin helposti parhaimmassa elokuvassa.
Icarus 2 jatkaa matkaansa kohti aurinkoa ja viimeisiä henkiä viedään, mutta aurinko nousee taas.

Vaikka Danny Boyle onkin erinomainen ohjaaja ja kuuluu heihin joiden elokuvan uskaltaa ottaa automaattisesti katseluun ilman tietoa sen juonesta taikka lajityypistä, niin Sunshine oli elokuva jollaista en uskonut hänen koskaan edes uskaltavan kokeilla. Joukko astronautteja matkalla räjäyttämään ydinlataus sammuneessa auringossa pelastaakseen ihmiskunnan tulevaisuuden. Hitto, sehän kuulosta ihan joltain Roland Emmerichilta ja juoni tuo enemmän kuin vähemmän mieleen elokuvan Ytimessä (The Core, 2003) jossa sama tehtävä suuntautui Maapallon keskustaan. Mutta siinä missä tyypillinen Armageddon-elokuva tukeutuu mahtipontisuuteen efekteissä, musiikissa, efekteissä, näyttelijöissä ja efekteissä, niin olisihan se pitänyt jo etukäteen ymmärtää, että Boylen näkemys tieteisseikkailusta on lähempänä Silent Runningia, kuin Wing Commanderia. Hyvä niin, sillä Sunshine on pääosin hienoa kuin Brian Enon ambient ja eräänlainen luonnon post apokalyptisuus on harvemmin yhtä rauhoittavaa kuin nyt. Niin, rauhoittavaa aina siihen saakka kunnes elokuva rupeaa apinoimaan Event Horizonia ja sama mikä toimi siinä ei oikein istu Sunshineen ja muutos elokuvan tyylissä on elokuvan teemaa ajatellen kuin astuisi valosta pimeään.
Ennen kuin saavutaan Icarus ykköselle on Sunshine rauhallinen, hiljainen ja todellisia ihmisiä kuvaava elokuva ja sitten se muuttuu aurinkodemonin riivaamaksi murhabakkanaaleiksi jossa solar superior heittelee temppeleitä ja katedraaleja läpi ikkunoiden ja valitettavasti tämä kauhuenergiapurkautuma ei juurikaan miellyttänyt minua ja varsinkin lopun kaiken nielevää nautinnollista valoa ajatellen se on mielestäni hiukan väkinäistä meteliä ennen nirvanaa.

Muun muassa (tai moon muassa) Moonin ja Dante 01:n ohella Sunshine kuuluu 2000-luvun toistaiseksi parhaimpiin ja mielenkiintoisimpiin avaruuselokuviin, joka paitsi näyttää aivan julmetun hienolta, saa myös käyttämään tarpeeksi päätään jotta tuntee saaneensa jotain muutakin sielunravintoa kuin silmäkarkkia. Ilman sitä murhapöpiyttä nostaisin tämän mahdollisesti kaikkien aikojen parhaimpien tieteiselokuvien joukkoon, mutta sen vuoksi en näin tee ja silti olemme lähempänä täyttä kuin vajaata pistemäärää.
Ja jos John Murphyn musiikki ei saa henkeä salpaantumaan, niin sitä ei tee edes Salpausselkä.

Tähdet: ****
Sunshine

Kyttäkaksikko (K-9, 1989)

2011-12-14T18:00:00.003+02:00

Huumekyttä Dooley (James Belushi) on sosiaalisesti rajoitteinen, eli niin sanottu kiukkuperseinen yksinäinen susi jonka kanssa kollegat eivät halua tehdä yhteistyötä, eikä hän halua toimia heidän kanssaan. Siispä metsästäessään huumekuninkaista suurinta, Lymania (Kevin Tighe) on Dooleyn otettava pari itselleen, mutta koska ihmisistä ei siihen hommaan löydy sopivaa, niin siirrytään koiraosastolle. Pariksi tulee Jerry Lee (Koton) joka aluksi vaikuttaa samankaltaiselta tapaukselta kuin Hooch elokuvasta Turner ja Täystuho, mutta vaikka Jerry Lee antaakin itsestään ensivaikutelmana tottelemattoman koomisen tuholaisen, niin pian ilmenee että hän on enemmän samanlainen kuin se Poliisikoira Rexin hauva. Eli vain lievästi koominen ja tottelematon. Mutta kyllä tarkoitettu huumori sisältää sitä tuttua tavaraa jossa Dooley ei saa koiraa tottelemaan ja näin pois päin.
Dooley alkaa pääsemään liian lähelle Lymania, joten kaapataanpa miehen tyttöystävä Tracy (Mel Harris) ja koska Lyman on julkisuudessa puhtoinen, niin Dooleylla on vaikea edes tässä vaiheessa saada muita uskomaan hänen olevan roisto. Siispä toimitaan kahdestaan Jerry Leen kanssa ja ammutaan hidastetusti kuolevia pahiksia ja näin ovat demokratia ja vapaat vaalit turvattu.

Olen enemmän kissa- kuin koiraihminen, mutta tokihan se on myönnettävä että jos kyseessä on toimintakomedia jossa poliisi toimii yhdessä eläimen kanssa, niin koira on loogisempi valinta siihen ja näitä kyttä ja koira-elokuviahan riittää joka sormelle, kuten nyt vaikkapa tämä jatko-osiakin peräänsä saanut Kyttäkaksikko.

Jos on nähnyt nuo jatko-osat K-911 ja K-9:P.I. ennen tätä ensimmäistä elokuvaa, niin saattaa hieman yllättyä siitä kuinka väkivaltainen tämä nimenomainen elokuva on. Sillä vaikka kukin niistä mahtuu helposti toimintakomedia-genreen, niin kaksi jälkimmäistä painottaa komediapuolta sen verran vahvasti, että niiden rinnalla selvästi enemmän toimintaleffaan kallellaan oleva ensimmäinen osa on kuin 48 Tuntia verrattuna Eläintohtoriin.

Tuolla aiemmin mainitsin tv-sarjan Poliisikoira Rex ja tätä elokuvaa katsellessa huomaa niiden olevan tyyliltään sen verran samanlaisia, että aloin olla aivan varma jotta tuo saksalaissarja olisi Kyttäkaksikon spin off, mutta ainakaan trivian mukaan näin ei ole. Kuitenkin Poliisikoira Rexistä pitävät saattaisivat pitää myös Kyttäkaksikosta ja toisin päin, sillä molemmat ovat kevyellä komiikalla varustettuja, mutta jokseenkin vakavamielisiä poliisijännäreitä ja molemmissa oleva koira on hiukan omapäinen, mutta ilmiselvä ammattilaispoliisi. Itse asiassa Kyttäkaksikon Jerry Leetä esittänyt Koton (elokuvassa tosin todetaan Jerry Leen esittäjäksi Jerry Lee) oli näköjään oikeasti poliisikoira joka valitettavasti sittemmin menehtyi työtään tehdessään.
Enemmän komiikkaa kaipaaville osuvampi saman teeman elokuva on tuo aiemmin mainittu Turner ja Täystuho.

Kyllä Kyttäkaksikko ihan tarpeeksi komediaa sisältää jotta se saattaisi naurattaa, mutta monien muiden 80-luvun koomisten toimintaelokuvien tapaan (48 Tuntia, Beverly Hills Kyttä, Red Heat, etc.) on tämä elokuva hiukan enemmän aikuisille suunnattu kuin mitä esimerkiksi traileri antaa ymmärtää.

Jälleen kerran oli hauska huomata, että aiemman ja tuoreimman katselukerran välissä on ollut niin paljon aikaa, että silloin muinoin osa elokuvassa esiintyneistä näyttelijöistä ei ollut vielä tuolloin yhtä tuttuja kuin nyt. Siispä tällä kerralla oli kiva huomata Dan Castallanetan vilahtavan pienenpienessä tarjoilijan roolissa ja vaikka hän lieneekin monille tuntematon kasvoiltaan, niin kuullessaan äänen varmasti tunnistaa kenestä on kyse.
William Sadler käväisee moikkaamassa autokauppiaan roolissa.
Hauskaa vielä oli, että samaisessa autokauppakohtauksessa vilahtaa myös Nanny-sarjan hovimestari Nilesia esittänyt Daniel Davis, jonka pää pilkistää esiin hiukan myöhemminkin elokuvan edetessä.

Ja mikä komediallinen elokuva tulisi toimeen ilman Yellon Oh Yeah-kappaletta, jonka itse tosin yhdistän parhaiten elokuvaan Vaihdetaan Vapaalle Ferris. James Brownin I Feel Goodin olisi kyllä voinut suosiolla jättää pois.
Musiikkiin liittyen, säveltäjä Miles Goodman sai aikaiseksi joitakin mainioita synapopituksia.

Kyttäkaksikko on aika perinteikkäällä kyttätarinalla varustettua caninetoimintaa, jossa ei pääse kyllästymään mutta jonka vuoksi ei nyt aivan innostakaan loiki. Viihdyttävää toimintakomediaa jossa elokuvan varsinainen kyttäkaksikko rohmuaa kuvaruudun sen verran tarmokkaasti, että muilla ei valitettavasti tunnu olevan juuri mitään virkaa.

Tähdet: ***
Kyttäkaksikko

Kunniattomat Paskiaiset (Inglourious Basterds, 2009)

2011-12-13T21:57:00.003+02:00

Tarkastellessani Quentin Tarantinon tähänastista filmografiaa, joudun edelleen toteamaan että hänen 70-lukupastissinsa Reservoir Dogsista Jackie Browniin ovat suosikkejani. Kill Bill oli varsin hauska ja erittäin viihdyttävä sekoitus John Woota, Sergio Leonea ja yleistä sarjakuvasekoilua, mutta rehellisyyden nimissä minun todettava että yksi Billitys olisi riittänyt (mitenkään kuitenkaan vähättelemättä kumpaakaan osaa). Tarantinon Williamin aikana herännyt into roskaelokuvaan pääsi sitten kunnolla valloilleen Death Proofissa, mutta kuten Robert Rodriguezin Planet Terrorin kohdalla, ei liian tarkaksi hiottu apinointi enää tehnytkään minkäänlaista vaikutusta ja Death Proof on jäänyt proofiksi siitä ettei kaikkea kannattaisi tehdä.
Entäpä Tarantino sotaelokuvan puikoissa? No, tässä vaiheessa en oikein jaksanut enää innostua entiseen tapaan, syynä tuo edellä mainittu Death Proof ja se että tuntui kuin mies tunkisi nimensä jokaiseen tarjolla olevaan sontaelokuvaan. Näitä "tuottanut" tai "esittää" elokuvia alkoi putkahdella kuin Wes Cravenillä ikään ja Hostelit ja Modesty Blaiset saivat oksennusreaktion toimimaan valtoimenaan.
Ehkä kuitenkin remake joka ei ole remake Italialaisesta men on a mission-elokuvasta muuttaisi mieleni.

Natsien miehittämä Ranska 40-luvulla ja paikalle on lähetetty tehokas Juutalaismetsästäjä, eräänlainen Natsicolumbo, Hans Landa (Christoph Waltz) ja hän tekee työnsä veikeästi hymyillen.
Seuraavaksi meillä on Shosanna (Mélanie Laurent), nuori tyttö jonka perheen Landa miehineen pistää hengiltä.
Mukaan tulevat punaniskaisen jenkkisotilas Aldo Rainen (Brad Pitt) johtama elokuvan nimijoukko, jotka kulkevat teurastamassa natseja.
Sekaan heitetään vielä natsien kansallissankari, brittivakooja, elokuvatähti, jokainen Goebbelsista Hitleriin ja kaikki tiet vievät Rooman sijaan propagandaelokuvan ensi-iltaan jossa Shosanna saa kostonsa.

Bravo! Olin positiivisesti yllättynyt.
En nyt ihan mene tätä nostamaan minkään Dogsin rinnalle yhtä hyvänä elokuvana, mutta ainakin itseni mielestä kyseessä oli paras Tarantino-tuotos sitten Jackie Brownin.

Suurimmat yllätykset tulivat siinä, kuinka erilainen elokuva oli kuin kuvitelmani antoi olettaa. Tämä oli aivan pirun hauska elokuva. Ja vaikka Tarantinon elokuvissa on aina ollut huumoria mukana, niin Kunniattomat Paskiaiset oli ajoittain aivan kuin jokin Tropic Thunderissa tehty sotaelokuva, silkkaa komiikkaa. Esimerkiksi Christoph Waltz sai nauramaan useampaankin otteeseen esiintyessään aivan kuin aiemmin mainitsemani natsiversio Columbosta. Tai Brad Pitt silkkaa idiotismia joka huokosestaan välittävänä Aldo Rainena. Jopa se Nation's Pride-propagandaelokuva oli todellinen riemuvoitto ja Odessan Portaat ei koskaan ole naurattanut näin paljoa. "Hallo Hitler, i want to surrender."
Jos Tarantino koskaan on ajatellut tehdä komediaa, niin tämä osoittaa hänen pystyvän siihen.

Tutumpaa Tarantinoa oli tarjolla pitkissä dialogiosuuksissa joissa puhutaan näennäisesti triviaaleista asioista, aina tunnistusleikistä elokuviin, mutta seikka joka oli selvästi aiempaa enemmän minimissä oli toiminta. Siis tietenkin tässä oli mukana toimintaa ja ajoittain sen hurmeisuus meni absurdiksi, että siinä oltiin enemmän siellä Kill Bill-osastolla. Mutta Sergioleonismi oli vahvemmin mukana ja suurin osa elokuvan loppujen lopuksi vähäisestä toimintamäärästä antoi odotuttaa itseään hartaasti, kuin junan saapuminen asemalle Huuliharppukostajassa.

Siispä juuri elokuvan vahva koomisuus ja ajoittain jopa puuduttavuuteen asti kasvava odottaminen olivat seikkoja jollaisia en osannut odottaa sarjatulidialogista tutun Tarantinon elokuvalta ja ne olivat todella miellyttävä yllätys.

Näyttelijät olivat lähes poikkeuksetta mainioita ja oikeastaan vain Eli Roth ja Mike Myers häiritsivät minua.
Roth ei nyt näyttelijänä ole yhtään sen parempi kuin ohjaajanakaan, joten jätetään se nyt siihen. Tosin joudun hieman pyörtämään puheitani, sillä huvittava Nation's Pride oli hänen ohjaamansa. Rothin huonous ohjaajana onkin enemmän viittaus umpipaskoihin Hostel-elokuviin.
Myers puolestaan toi paksun maskeerauksensa ja aksenttinsa ansiosta liikaa mieleen Austin Powersin ja se oli aivan vääränlaista komiikkaa tähän elokuvaan.
Muutoin näyttelijät ansaitsevat enemmän kiitosta ja eritoten Christoph Waltzia ei voi kehua liikaa, sillä mies todellakin on ansainnut kohdalleen tulleen suitsutuksen.

Ja koska Tarantinon elokuvista puhuttaessa ei voi ohittaa musiikkia olankohautuksella, niin todettakoon että tällä kertaa se ei tehnyt juurikaan vaikutusta. Hän hyödyntää tässä elokuvissa sitä Billien ja Proofin tapaa ottaa muista elokuvista tuttua instrumentaalimusiikkia, mutta siinä missä esimerkiksi Morriconen hyödyntäminen vaikutti aiemmin hauskalta kunnianosoitukselta, niin nyt se tuntuu jo elävän ihmisen haudanryöstöltä. Ja vaikka David Bowie kuulostaa hyvältä, niin uskon että tämän elokuvan tapauksessa originaalimusiikin käyttö olisi ollut sille enemmän eduksi.

Kunniattomat Paskiaiset on hyvin hauska ja todella viihdyttävä elokuva, jossa on erinomaisia roolisuorituksia. Se on myös hieman liian pitkä omaksi hyväkseen (alkuperäinen leikkaus yli kolme tuntia) ja musiikin kanssa on vähän niin ja näin.

Tähdet: ****
Kunniattomat Paskiaiset

Moottoripyöräpoliisi (Electra Glide In Blue, 1973)

2011-12-13T09:02:00.004+02:00

Moottoripyöräpoliisi, joka muistaakseni on joskus julkaistu myös nimellä Moottoripyöräcowboy, kuuluu esimerkiksi Vanishing Pointin kanssa niihin kulttielokuviin joihin huomaa aina silloin tällöin tehtävän populaarikulttuurissa viittauksia, kuten nyt vaikkapa ensihätään mieleen tuleva Apollo 440:n kappale Electra Glide In Blue. Ja kun elokuvan katsoo, niin on helppo ymmärtää miksi näitä viittauksia tulee silloin tällöinen esille ja onhan tuo leffan nimi kuin luotu muistettavaksi.
Hah! Takakannessa muuten mainitaankin tuo Moottoripyöräcowboy-nimi, joten miksi etukannessa näin ei tehdä? Väliäkö tuolla.

Ennen alkutekstejä tehdään aamiainen ja itsemurha.
Ja on muuten sinänsä hauskaa, että tämän elokuvan alkuteksteissä on samanlainen lähikuvamontaasi poliisiunivormun päälle pukemisesta kuin Maniac Copissa ja enpä ollut aiemmin näitä kahta elokuvaa mitenkään yhdistänyt toisiinsa, mutta nyt teen.
John Wintergreen (Robert Blake) on tunnollinen, kujeileva ja ystävällinen moottoripyöräpoliisi keskellä takahikiää, mutta hän haaveilee pääsystä murharyhmään ja etenemään urallaan. Mahdollisuus etenemiseen tuleekin, kun John päätyy tutkimaan sitä aiemmin mainitsemaani itsemurhaa jota mies ei tietenkään usko sellaiseksi. Vaikka muut uskovat että erakkona tunnettu mies, Frank (kuka lie, kun kasvoja ei näytetä) saattaisikin yksinäisyydessään päätyä itsemurhaan, niin rikosetsivä Harve Poole (Mitch Ryan) kallistuu Johnin luulon puoleen ihmetellessään miksi Frank ampui pään sijaan itseään rintaan. Ruumiinavauksessa löytyykin toinen luodinreikä ja tapahtuma vain oli lavastettu itsemurhaksi. Siispä nyt John pääsee vaihtamaan kypärän stetsoniin ja avustamaan Poolea. Tutkinta etenee hitaasti, mutta sen aikana tulee ilmi että Frank saattoi olla huumekauppias ja että joku hippi saattoi ampua hänet. John kuitenkin alkaa huomaamaan, että murhatutkijana toimiminen ei olekaan sitä mitä hän luuli, etenkin jos se tarkoittaa Poolen kaltaisen väkivaltaisen ihmisvihaajan kanssa toimimista, saati sellaiseksi muuttumista. Poole on valmis syyttämään suurinpiirtein ketä tahansa hippiä Frankin kuolemasta, mutta John saa selville että Frankin tappaja onkin todellisuudessa yksi hänen ainoita varsinaisia ystäviään, mieleltään yksinkertainen Willie (Elisha Cook) joka pelkäsi menettävänsä Frankin ystävyyden.
Siispä John palaa suosiolla takaisin moottoripyöräpoliisiksi ja jostain syystä loppuun on laitettu osuus jossa hänen kollegansa Zipper (Billy Green Bush) sekoaa ja John joutuu ampumaan hänet. Öö, okei.
Ja kun luuli elokuvan loppuvan jo ennen tuota Zipperin sekoamista, niin se jatkuukin vielä sen jälkeenkin Easy Rider-lopetuksella jossa käänteisesti hippiäinen ampuu ns. kunnon kansalaisen. Eli John ammutaan kesken ajon moottoripyöränsä selkään. Ilmeisesti Easy Rider on muutoinkin toiminut jonkinlaisena esikuvana tälle elokuvalle, sillä siihen tehdään elokuvassa aiemminkin viittaus.

Jotenkin tuntuu, että Quentin Tarantino pitää tästä elokuvasta, sillä ajoittain John Wintergreenia katsellessa tuntuu kuin katselisi huumorintajuisempaa Mr. Orangea. Muutoinkin Moottoripyöräpoliisi on sellainen elokuva jonka voisi uskoakin löytyvän Tarantinon leffakokoelmasta. Kovanaamahahmoja, väkivallan tuntua, soulia ja sellaista dialogia joka kuulostaa lähes koko ajan sarkasmilta. Tosin mitenkään varsinaisesti väkivaltainen elokuva tämä ei ole ja huumorikin on kevyempää koska sitä ei mausteta kovalla kielenkäytöllä, mutta samaa henkeä on mukana.
Moottoripyöräpoliisi on niitä elokuvia joissa tarina ei ole mitenkään erikoinen, vaan tunnelma ja se kieltämättä on erinomaisesti kohdillaan, vaikka elokuva jatkuukin liian pitkään.

Se mitä tosin en ennen tajunnut, enkä vieläkään ymmärrä on se vitsi Robert Blaken pituudesta. Ensinnäkään Blake ei ole mikään Danny De Vito-pätkä ja toiseksi se lyhyen korkeuspituuden korostaminen ei vaikuta mihinkään elokuvassa, ja usein Blake ei edes näytä muita lyhyemmältä. Aina välillä siellä kuitenkin on kohtaus jossa kamera kulkee kasvoja pitkin ja Blaken kohdalla näkyy vain hiusraja, mutta mitä sitten jos se ei kerran vaikuta mihinkään, tai että kukaan hahmoista edes jankkaisi siitä aivan kuten Samuel L. Jacksonin kiltistä elokuvassa Kaava 51.

Robert Blake on varsin hyvä kilttinä Johnina ja Mitch Ryan oli vakuuttava kovaotteisena Poolena, mutta mitenkään poikkeuksellinen mieleenpainuvia eivät he saati muut elokuvan näyttelijät olleet. Kannen perusteella voisi olettaa Blaken esittävän huomattavasti ilkeämpää hahmoa ja trailerin perusteella voisi luulla elokuvaa huomattavasti koomisemmaksi kuin se onkaan, mutta kyseessä on lopulta aika kevyt poliisidraama jonka arvostettu (kultti)maine lienee syntynyt muutamasta seikasta: Oikeasta ajankohdasta, tuolloin vielä huomioarvoa kerännyt moottoripyöräkulttuuri, hipit, vapaa maantie, elokuvan kyyninen lopetus ja nimi. Eikä se mitään, vaikka itseni kohdalla tämä on Easy Riderin tapaan tarinallisesti ikävän vajavainen, mutta ainakin tyyli on erinomaisesti kohdallaan ja soundtrack pirun hieno.

Tähdet: ***
Moottoripyöräpoliisi

Mielipuolikyttä (Maniac Cop, 1988)

2011-12-12T13:18:00.003+02:00

William Lustigin maniac-elokuvista tämä Maniac Cop on ehdoton suosikkini ja se miehen maineen luonut Maniac ei nyt suuremmin innostanut allekirjoittanutta. Mielipuolikyttä kakkonenkin oli vielä mielestäni mainio elokuva, mutta kolmonen ei enää kolahtanutkaan.
Ja Maniac Copia ei tule sitten sekoittaa elokuvaa Psycho Cop, sillä se on vain väärin, niin kovin väärin.

New Yorkin yö on täynnä väkivaltaa ja kun tällä kertaa huligaaneja pakeneva neiti juoksee poliisin luokse, saa hän huomata että poliisin kädet kuristavat yhtä tuhkahduttavasti kuin kenen tahansa muunkin. Vaikka muut viranomaiset ovat valmiita sälyttämään syyn niiden huligaanien niskoille, niin veteraanikyttä Frank McRae (Tom Atkins) suo mahdollisuuden sille, että murhaaja voikin olla poliisi kuten todistajat väittävät.
Pian alkaa tulemaan lisää ilmoituksia siitä, että tuoreimpia kuolemia aiheuttaa poliisi ja vaikka viranomaiset koettavat pitää julkisuuden mahdollisimman pienenä, niin tavallinen kansa alkaa pelkäämään poliisia jopa niin paljon että pelkkä poliisin lähestyminen saa tarttumaan aseeseen.
Jack Forrest (Bruce Campbell) on poliisi joka lähtee liikkeelle aina yöaikaan ja vaimo Ellen (Victoria Catlin) on alkanut uskomaan miehensä oleva tuo murhaajapoliisi. Todellisuudessa salaileva Jack murhaamisen sijaan pettää vaimoaan toisen naisen kanssa ja tämä selviää eräänä yönä myös Ellenille hänen seuratessaan miestään. Valitettavasti Ellenistä tulee samana yönä murhaajapoliisin uusin uhri ja samalla Jackista tulee pääepäilty sekä vaimonsa murhasta, että myöskin muista murhaajapoliisin toimista. Jack ei kuitenkaan halua käyttää alibinaan naista, Teresaa (Laurene Landon) jonka kanssa hänellä on suhde ja uskoo poliisien löytävän oikean murhaajan ajoissa. Frank joka ainoana tietää Jackin ja Teresan suhteesta lähtee hakemaan neitiä todistamaan, mutta ilmenee että murhaajakyttä on myös Teresan perässä. Kohta Frankille ilmenee, että murhaajapoliisi on Matt Cordell (Mi Grönlund) joka virallisten papereiden mukaan on kuollut ja kuopattu. Cordell oli ansioitunut poliisi jolla oli mitaleita kuin Sudenpennuilla ikään, mutta hänen yltiöväkivaltainen tapansa toimia sai Harry Callahanin vaikuttamaan,,, no,,, Sudenpennulta. Siispä sääntörikkomusten vuoksi Cordell päätyi itse vankilaan sen saman pohjasakan luokse jota oli sinne toimittanut ja luonnollisestikin tämä sai vankitoverit raivoihinsa ja OZ-toiminnan avulla Cordell viilleltiin hengiltä. Tai näin luultiin, sillä Cordellin puolella olleet viranomaiset kirjasivat hänet kuolleeksi, vaikka mies olikin oikeasti vain erittäin pahoin runneltu. Mutta miten saada syyttääjä ja muut uskomaan tähän, kun sitä varten Frankin pitäisi saada todisteetkin kasaan. Elokuvassa annetaan muuten sitten myös ymmärtää, että Cordell saattaisi olla eläväkuollut, mutta se jää enemmänkin vihjailujen varaan.
Cordell saapuu yöllä poliisiasemalle ja tappaa kuin Schwarzenegger ensimmäisen Terminatorin vastaavassa asemakohtauksessa ja sen seurauksena myös Frank kuolee ja Jack päätyy Teresan kanssa pakosalle. Edelleenhän poliisit uskovat Jackin olevan syypää ja nyt tilastoihin lisätään joukko uusia ruumiita.
Cordell on nyt kostamassa henkilöille jotka aiheuttivat hänen harminsa ja samalla hän toteuttaa kuolettavasti velvollisuuttaan poliisina, tappamalla kaikki eteen tulevat väärintekijät, kuten nyt esimerkiksi virkamerkkiään avioliiton ulkopuolisella suhteellaan tahranneen Jackin.
Lopullinen välienselvittely laiturilla, jossa veteen lentää ei yhtään Bruce Campbellin näköinen stuntti ja Cordell seivästetään ja hukutetaan. CORDELL KATOAA!

Maniac Copin nimi jo kertoo, että se on trashia, mutta koska käsikirjoittana on ollut Larry Cohen (mm. The Stuff, It's Alive, Q, God Told Me To, etc.) niin elokuva on huomattavasti parempi kuin millaiseksi sen voisi olettaa. Cohenin kieli nimittäin on hyvin nokkelaa roskaa, jossa slasheröinnin ohessa pistetään kieli hyvinkin yhteiskuntakriittisesti poskeen ja täten hän nostaa elokuvan tasoa huomattavasti. Cohenin käsikirjoitus yhdistettynä Lustigin roskaelokuvakauhutaitoihin onkin erinomainen yhdistelmä ja Mielipuolikyttää voikin halutessaan katsoa joko pelkkänä väkivaltaeepoksena, taikka eräänlaisena poliittisena satiirina, mutta jätettäköön se katsojan tehtäväksi valinnaksi.

Pidin kovasti siitä, että Cordell oli kaikesta agressiivisuudestaan huolimatta hahmo jonka toimet oli tavallaan helppo ymmärtää, niin väärin kuin ne olivatkin. Joten vaikka jatko-osat siihen suuntaan vievätkin, niin hän ei ollut vielä tässä vaiheessa mikään Jason Voorheesin kaltainen hahmo jonka motiivesta ei jaksa välittää, tai niitä edes huomaa.

Näyttelijät ovat mainioita. Tom Atkins on sopivan kuivakka ja kyyninen veteraanikytäksi, aina hyvin eläväinen Bruce Campbell on hämmentynyt mies paikallaan, Laurene Landon on naissankari parhaimmillaan ja etenkin Robert Z'Dar osoittaa kuinka äänetön ja kasvoton rooli Cordellina voidaan esittää hyvinkin vakuuttavasti. Z'Dar kun ei kuulu lähellekään niitä näyttelijöitä joita unissaankaan kutsui hyviksi, niin juuri siksi on sitäkin suurempi ilo nähdä kuinka hän sai Cordellin elämään, vaikka kyseessä on hyvin samanlainen kasvoton hahmo kuin joku Jason ja Michael Myers.

Pidin myös hyvin paljon Jay (Star Trek Voyager) Chattawayn vinkuvasta, ujeltavasta ja sykkivästä syntikkamusiikista. Oh joy!

Maniac Cop on trashia jollaista kelpaa esitellä hienommissakin piireissä.

Tähdet: ****
Mielipuolikyttä

Huomisen Tuska (The Quiet Earth, 1985)

2011-12-11T17:17:00.005+02:00

"Yksi historian parhaimmista elokuvista."
"Yksinkertaisesti 1980-luvun paras science fiction-elokuva."
Kylläpä nämä kannessa olevat lainaukset luovat suuria taakkoja elokuvalle kannettavaksi. Elokuvaa katsoessa on kuitenkin aika helppo ymmärtää miksi jotkut ihmiset kehuvat elokuvaa noinkin vuolaasti ja ennen kaikkea Huomisen Tuska pistää ihmettelemään sitä, että miten tämän elokuvan ohjaaja Geoff Murphy on sittemmin tehnyt oikeastaan vain sellaisia puolivillaisuuksia kuten Freejack ja Linnoitus 2.

Kello on 06:12 ja tiedemies Zac Hobson (Bruno Lawrence) herää auringonpaisteeseen. Radio on mykkä, kukaan ei vastaa puhelimeen ja siirtyessään asuinpaikkanaan olevasta motellista kaupunkiin Zac saa huomata, että hiljaisuus johtuu siitä ettei missään ole ristinsielua. Ihmiset ovat kadonneet ja mitä ilmeisesti aivan yllättäen, sillä kaikki kahvinkeitosta eteenpäin on jäänyt kesken.
Zac koettaa ottaa radioyhteyttää eri puolille maailmaa, mutta kaikkialla on yhtä hiljaista. Ainoa ihminen jonka hän löytää, on karrelle palanut kollega tutkimuslaitoksessa jossa ollaan kehitelty Operaatio Flashlight-nimistä maailmanlaajuista energiaverkkoa. Todisteiden valossa vaikuttaa siltä, että tuon energiaverkon koekäyttö on syypää ihmisten katoamiseen, mutta se ei paljoa Zacia lohduta. Mies menee radioon äänittämään nonstoppina soitettavan apukutsun ja päivien kasvaessa mieliala alkaa heittelemään. Hän koettaa piristää itseään alkamalla hyödyntämään yksinoloaan muuttamalla kartanoon jollaisesta hän saattoi aiemmin vain haaveilla ja nauttimalla kaikesta mistä ei aikaisemmin pystynyt. Mutta hän on yksin ja koko ympäröivä maailma muistuttaa siitä kaikin tavoin.
Zac poistaa ajatuksiaan yksinolosta ja masennuksesta leikkimällä ja riehumalla, mutta vaikka hän kuinka koettaa tehdä itsestään keisaria ja pitämällä julkkispahviständi-alamaisia, niin sormi hamuaa liiankin herkästi lopettamaan oma elontie. Hän kuitenkin kestää ja ajan kuluessa alkaa sopeutumaan yksinäisyyteen.
Sitten, aivan yllättäen hänen luokseen saapuu toinen yksinäisyydessä elänyt ihminen, Joanne (Alison Routledge) ja jos ihmisiä on kaksi, niin kenties heitä on enemmänkin. Pari ruumista löytyykin ja vaikuttaa siltä että he olivat vielä elossa Flashlight-ilmiön jälkeenkin. Mutta siihen se taas tuntuu pysähtyvänkin ja vaikka heitä on nyt kaksi, niin ehkä heitä on vain kaksi. Paitsi että jälleen hiljaisuus rikkoontuu kun esiin nousee äkkipikainen Api (Pete Smith), mutta hänkin on vain iloinen löytäessään toisia ihmisiä.
Miksi maailmasta ylipäätään löytyy ihmisiä edes näinkään paljon? Miksi he selvisivät Flashlight-ilmiöstä?
Vastaus annetaan ja se on sellainen jonka vuoksi selviytyjä voisi uskoa olevansa tuonpuoleisessa. Ehkä tämä onkin Taivas taikka Helvetti. Varmaa kuitenkin on, että vaikka kolmikko kuinka iloitsee toistensa seurasta, niin kaksi miestä ja yksi nainen johtaa vääjäämättä kiistoihin. Samalla tutkimuksiaan jatkanut Zac huomaa Flashlight-ilmiön olevan edelleen toiminnassa ja se tulee todennäköisesti aiheuttamaan uuden katoamisaallon ja näin pienellä ihmismäärällä se olisi lopullista. Siispä Flashlight pitää sammuttaa ja toivon mukaan ketjussa mukana olevan voiman räjäyttäminen tekee juuri sen.
Zac lähtee matkaan yksin, jättäen Apin ja Joannen turvaan.
Räjähdys.
Zac herää rannalla, nähden taivaanrannassa erikoisia pilvimuodostelmia ja Saturnusta muistuttavan planeetan nousun.

Kuten Will Smithin versio I Am Legendista, niin myös Huomisen Tuska toimii erinomaisesti kuvatessaan ihmisen yksinäisyyttä keskellä autiota entistä siviilisaatiota. Kuten I Am Legend, niin myös tämä elokuva heikkenee heti kun kuvaan astuu muita ihmisiä, tosin Huomisen Tuskan onneksi se ei vedä itseään alas vessanpöntöstä kuin I Am Legend teki. Se vain heikkenee hieman, sillä juuri eräänlaisena aution saaren kuvauksena tämä elokuva toimii niin hyvin, että välillä ottaa oikein vatsanpohjasta miettiessä sitä yksinäisyyttä jossa Zac joutuu olemaan.

Kuten Dawn Of The Deadissa, on myös tässä pelottavasta maailmassa mahdollisuus nauttia sellaisesta joka tuo mieleen termin "lapsi karkkikaupassa" ja näin ollen on hauska myötäelää Zacin kanssa hänen riehumistaan autiossa ostoskeskuksessa, mutta aistien turruttamisen ohella sitä tiedostaa koko ajan että jos ajatukset pääsevät jäsentymään niin masennus ottaa vallan. Välillä minä tunnen yllättävää yksinäisyyttä ja tainnutan sen tunteen ihan millä vain (paitsi päihteillä), joten Zaciin on helppo samaistua ilman ihmisten todellista katoamistakin.

Olen näemmän filmografian mukaan nähnyt parikin Bruno Lawrencen tähdittämää elokuvaa, mutta en silti tunne miestä muusta elokuvasta kuin tästä ja se on sinänsä hassua ettei hän ole jäänyt suuremmin mieleen, koska tässä elokuvassa hän tekee erittäin väkevän roolisuorituksen. Toisaalta taas, tämä saattaa ollakin ainoa tehokas roolisuoritus Lawrencelta, että ehkä niitä muita ei ole huomannut syystäkin. Väliäkö sillä, koska jos näyttelijä haluaa tulla muistetuksi, niin sen tulisikin olla jostain sellaisesta elokuvasta ja roolista kuin tämä, jossa oikeasti pääsee esiintymään.

Huomisen Tuskan englanninkielinen nimi The Quiet Earth on hyvin kuvaava, sillä parhaimman osan aikaa elokuva on hyvin rauhallinen ja hiljainen, aivan kuin yksinolo onkin. Sinä aikana ajatukset pääsevät valloilleen ja huomaa, että niitä kannattaakin välillä hiljentää.
John Charlesin raukea musiikki vain korostaa elokuvan alkuperäisnimeä.

Tämä toimii kyllä varsin hyvin vielä siinäkin vaiheessa kun Alison astuu mukaan kuvaan. Kuitenkin kuten aina näissä tarinoissa niin jälkimmäinen osa ei millään pysty enää yltämään alkupuolen tunneväkevyyteen, mutta onpa hemmetin hieno lopetus elokuvalla. Joten kyseessä on hyvin suositeltava elokuva heille, jotka miettivät miksi.

Tähdet: ****
Huomisen Tuska

Sininen Taivas (Blue Sky, 1994)

2011-12-11T08:07:00.003+02:00

Carly (Jessica Lange) on turhautunut kevytkenkäinen armeijavaimo joka ei kestä sitä, että vähän väliä joudutaan muuttamaan miehen Hankin (Tommy Lee Jones) saadessa siirron jälleen uuteen tukikohtaan, jälleen uuteen lähiöön jossa pitää aloittaa sama elämä uudestaan kerta toisensa perään. Tuorein siirto vie perheen Alabamaan ja koska Carly on kotoisin etelästä, niin tämä turhauttaa häntä erityisen paljon sillä hänestä tuntuu kuin hän olisi palaamassa kotiin, sen sijaan että olisi päässyt elämässään eteenpäin.
Hank näkee aina vaimossaan vain unelmiensa tytön ja kahden tyttärensä ansiosta elämä on juuri sitä Amerikkalaista unelmaa jollaisesta kuka tahansa mies olisi onnellinen, joten hän on vain hyvillään siirrosta. Kuten toinen tyttäristä toteaa: "isä on sokea ja äiti hullu."
Hank huomaa esimiehensä eversti Johnsonin (Powers Boothe) osoittavan turhankin paljon kiinnostusta Carlya kohtaan ja kun eversti lähettää Hankin pariksi viikoksi atomipommikokeisiin Nevadaan, epäilee hän syystäkin Johnsonilla olevan jotain mielessään.
Nevadassa ollessaan Hank saa kohdalleen kaksi ongelmatapausta:
A. Tieto siitä, että tuoreimman pommikokeen seurauksena kaksi sivullista sai suuren määrän säteilyä osakseen ja siitä tulisi vaieta.
B. Tieto siitä, että Johnson ja Carly harrastivat seksiä.
Palattuaan kotiin Hank päätyy riitelemään Johnsonin kanssa ja lyö häntä, minkä seurauksena sotilaspoliisi vie edellisen mukanaan. Johnson huijaa ailahtelevamielisen Carlyn pistämään Hank pakkohoitoon ja varsinainen syy ei ole Johnsonin himo Carlya kohtaan, vaan Hankin omatunto joka olisi pakottanut hänet viemään säteilyturmatiedon julkisuuteen. Siispä nyt Hank on lääketokkurassa päivänsä viettävä kuolanaama ja Carly alkaa viimeinkin ymmärtämään tekojensa seurauksia.
Carly löytää Hankin muistiinpanot ja lähtee etsimään niitä sivullisia jotka siellä Nevadassa saivat pommikokeen ansiosta säteilyä osakseen ja toivoo heidän tulevan auttamaan miestään kertomuksillaan. Vaikka Carly löytääkin etsimänsä henkilöt, niin he eivät ole valmiita auttamaan ja Carly päättää ratsastaa koepaikalle ja aiheuttaa mediatempauksen. Öö, okei.
Selkkauksen ansiosta Johnson saa kenkää, Hank pääsee kotiinsa ja eroaa armeijasta jotta voi aloittaa puhtaalta pöydältä perheensä kanssa.

On elokuvia ja näyttelijöitä joiden kohdalla aina muistetaan palkinnot Oskuista karhuihin, mutta sitten on elokuvia ja näyttelijöitä joiden kohdalla tälläisiä seikkoja ei oikein muista, mutta katsoessaan lopputulosta ymmärtää täysin mistä palkinto taikka useampi tuli. Sininen Taivas on juuri niitä elokuvia joita en muista koskaan palkintokeskusteluissa, mutta joka pitäisi muistaa ainakin siitä syystä että tätä elokuvaa kannattaa suositella näyttelijöiden ansiosta.

Juoni on ihan hyvää draamatarinaa aina siihen atomipommisäteily-osuuteen saakka, sillä kyllä tämän elokuvan voima on ihmissuhdekertomuksessa, ei missään Kiina-ilmiöjännityksessä. Siispä se lopun trilleröinti olisi kannattanut lakaista syrjään ja keskittyä laput silmillä kulkevaan aviomieheen ja hänen kevytkenkäiseen vaimoonsa.

Näyttelijät ovat aivan pirun hyviä ja Langen ohella useampikin elokuvan esiintyjistä olisi ansainnut jonkinasteista palkinnollista huomiota.
Jos Jessica Lange on hieman kuin tämän elokuvan Heath Ledger The Dark Knightissa, eli se hyvin paljon huomiota osakseen keräävä vilkkuvalosireeni, niin Tommy Lee Jones on Aaron Eckhart, eli se hiljaisempi tilaa antava mutta siksi juuri mielestäni huomattavasti kiinnostavampi henkilö.

Loppupuolen hieman hölmistyttävää jännäröintiä lukuunottamatta, Sininen Taivas on hieno draamaelokuva jossa näyttelijät tekevät parhaimpaansa.

Tähdet: ****
Sininen Taivas

Huumekuninkaat (Teklab, 1994)

2011-12-10T12:42:00.003+02:00

Star Trekin ohella Shatner on ollut mukana myös toisessa useampijaksoisessa tieteissarjassa, tosin enemmänkin kirjoittajamuodossa. Kyseessä on Tek-kirjasarja, jotka ovat lähempänä kyberpunkkia ja ovat selvästikin enemmän Philip K. Dickin innoittamia (tosin hyvin hyvin yksinkertaistettuna), kuin Gene Roddenberryn. Ja kuten Huumekuninkaista voi päätellä, niin osa Tekeistä on päätynyt filmimuotoonkin.

(Ei se) Prinssi Albert (Richard Curnock) järjestää Yhdysvalloissa näyttelyn jossa esitteillä on ihka aito Excalibur-miekka ja tämän näyttelyn toivotaan herättävän uudelleen Englannissa kymmeniä vuosia sitten hajonneen monarkian. Käy kuitenkin niin, että miekka varastetaan Pyöreän pöydän ritari-patsaiksi naamioituneiden rikollisten ansiosta ja ryöstön yhteydessä Albert kuolee, mikä saa pojan Richardin (Michael York) murheelliseksi. Ex-poliisi ja nykyinen turvamies Jake (Greg Evigan) aikoo korjata tilanteen, mutta kyborgipoliisi Winger (Maurice Dean Wint) ei salli Jaken sekaantuvan juttuun, sillä hän on ollut Tek-myyjä. Tek on eräänlaista mielenlaajentajamikrosiruhuumetta ja tottakai Jake oli lavastettu isojen pahojen poikien johdosta koska hän alkoi olla liian suuri uhka Tek-diilereille.
Jake matkustaa Lontooseen koska vaikuttaa siltä, että Excaliburia aiotaan käyttää imagoaseena meneillään olevissa vaaleissa joissa Richard pyrkii pääsemään brittijohtoon.
Selviää että miekan varasti Richardin serkku Mark (Joel Bissonnette) joka ei halua serkkunsa pääsevän kuninkaaksi, sillä Richard on pahis. Ja mikä pahis Richard onkaan, sillä hän on yksi Teklordseista, eli Tek-huumekaupan johtajista joka aikoo tehdä Engannista turvapaikan Tekille ja siksi pyrkii maan johtoon. Niin ja Richard tappoi isänsä, että ei sekään kilttiä ollut.
Nyt Richard ja Mark pukeutuvat haarniskoihin ja aloittavat kaksintaistelun. Richardilla on lasermiekka joka on ihan tavallinen miekka, mutta se lyö kipinää ja TA-DAA! Dick onkin androidi.
Oikea Richard päättää ryhtyä kirveshulluksi, mutta jää pian kiinni ja vannoo palaavansa.

Huumekuninkaat on tehty selvästikin hyvin pienellä budjetilla ja futuristisuus näkyy enemmän puheissa kuin fyysisissä asioissa. Toki siellä on käytössä jokin Power glove, tai hologrammiton hologrammikännykkä, mutta muuten elokuvan todellista valmistumisaikaa on piiloteltu enemmänkin Kellopeli Appelsiinin tavoin valituilla kuvauspaikoilla jotka eivät aivan näytä kuluvalta ajalta. Tosin ei tässä aivan Kellopelin kaltaiseen visuaalisuuden ylletä missään vaiheessa, mutta kuitenkin samankaltainen tosimaailman tulevaisuus on kysymyksessä.
Siispä tarinan ajankohdalla ei tässä tapauksessa ole oikeasti mitään väliä.

Se mikä minua aina ärsyttää tieteistarinoissa on se, että oli aika mikä tahansa niin aina sen hetkiset ihmiset puhuvat tästä lainausmerkeissä meidän aikamme ihmisten historiasta. Oli vuosi 2345, tai 30 567, niin aina siellä muistellaan Hitleriä, Vietnamia ja kuten J. Michael Straczynskia seuranneet voivat huomata, niin Camelot on aina jotenkin mukana. Tämä osoittaa minusta jonkinasteista mielikuvituksettomuutta (ihan oikeasti) kun aina pitää tehdä se jakso jossa siirrytään ajassa villiin länteen, taikka miekkailemaan muskettikoirien kanssa, sen sijaan että oltaisiin keksitty jotain uusia aikajaksoja ja muistoja. Siispä huumekuninkaiden viittaukset Merliniin ja kumppaneihin aiheuttavat haukottelua, etenkin kun tässä tapauksessa ne ovat vain päälleliimattuja viittauksia jollaisia ei oltaisi tarvittu laisinkaan. Kuten mitä virkaa sillä Excaliburilla oli, kun loppujen lopuksi se ei toiminut edes etäisesti MacGuffinina.

Huumekuninkaat ei siis ole visuaalisesti mikään futuristinen ilotulitus ja juonellisesti se on kaavamaista liukuhihnapuudutetta, mutta onneksi näyttelijät sentään ovat pääosin värittömiä ja mauttomia. Esimerkiksi pääosassa oleva Greg Evigan on niin löysä tapaus, että hänen kasvonsa meinaa unohtaa silloinkin kun näkee hänet ruudulla.

William Shatner esittää sivuosassa Jaken pomoa, turvayrityksen johtajaa jonka puuttuminen ei muuttaisi tarinankulkua, mutta jollainen tarvitaan antamaan tehtävät ja toimimaan eräänlaisena selityksenä sille miten Jakella on varaa ja mahdollisuuksia matkustella, etc. Eli Shatnerin hahmo on kuin Ritari Ässän Devon.
Shatnerin suhteen mielenkiintoista on tosin se, että nykyään kun on niin tottunut siihen että hän esittää aina jonkinlaista humoristista versiota Shatnerista, niin Huumekuninkaissa hän vielä näyttelee vakavissaan ja se on hyvin virkistävää.

Tähdet: **
Huumekuninkaat

Aftermath: Population Zero (2008)

2011-12-09T15:42:00.005+02:00

Aftermath on hyvin mielenkiintoisella aiheella varustettu dokumentti ja se on hyvin ärsyttävästi toteutettu. Hienoa on että tämä dokumentti herättää kysymyksiä, sääli vain että liian usein esille nouseva kysymys on "mikä hiton idea tuossa nyt taas oli?"

Aftermath puntaroi seikkaa, että miten Maapallo jatkaa eloaan jos ihmisiä ei ole? Ihmiset vain puff! katoavat. Ihan noin vain, aivan kuin joku M. Night Shyamalan olisi päästetty kirjoittamaan Aftermathin sisältöä.
Sinänsä sillä ei ole mitään väliä miten ihmiset katoavat, jos kerran dokumentin idea on kuvata Maapallon meininkiä ilman meitä, mutta kuitenkin siten että nähtäisiin mitä tapahtuu ns. sivistyksen jälkeen. Ei sitä varten tarvitse kehitellä mitään syitä tapahtumille, joten se että ihmiset vain katoavat kuin tuhka tuuleen ei luulisi häiritsevän, mutta tässä tapauksessa kyllä. Koska Aftermathissa ihmiset vain katoavat kuin jossain Ajan Valtiaissa, niin se meinaa sitä että ilman kuskia jäänyt bussi jatkaa matkaansa kunnes törmää räjähtäen. Lentokoneet räjähtävät. Talot räjähtävät. Räjähdykset räjähtävät. Joten se ei näemmä olekaan tärkeää päästä näkemään mitä ihmiskunnan jälkeen on olemassa, vaan se että päästään näyttämään (kömpelöillä) tietokone-efekteillä tehtyjä räjähdyksiä, joita on niin paljon että luulee katsovansa jotain Day After Tomorrow kakkosta.
Sitten dokumentti onneksi keskittää huomionsa näyttämään kuinka ihmisen kädenjäljet alkavat rappeutumaan ja kuinka luonto alkaa ottamaan omaansa takaisin. Kuinka ruohoa on muuallakin kuin sätkäpaperin sisällä, kuinka lemmikit palaavat Luolakarhun klaaneiksi, kuinka lisääntynyt happi kiihdyttää elon kiertokulkua, etc. Eli sellaista hyvin loogista tavaraa, jossa on hauska nähdä kuinka betonikolossit alkavat muistuttumaan Swamp Thingia ja muuta kivaa. Erityisen kiintoisaa on nähdä päätelmät siitä kuinka kauan energiariippuvaiset automatisoidut laitteet toimivat vielä post ihminen.
Jonkinlaista luontaista rauhanomaista kehitystä, vaikka äänitehosteiden perusteella luontoäiti rakastaakin kauhuleffoja ja näemmä dokumentaristien mukaan jokainen salamanisku räjäyttää paikkoja ja sytyttää suuria Chicagon paloja.
Niin ja aivan kuten 70-luvun jälkeen rakennetut kerrostalot, kaikki ns. uuden maailman rakennusihmeet kuten Vapaudenpatsas heittävät veivinsä parisataa vuotta jälkeen ihmisen, mutta vanhemmat rakennelmat pitävät edelleen pintansa.
Hei, tästä siis alkoi Apinoiden Planeetan todellinen synty.

Aiheeltaan Aftermath: Population Zero on hyvin kiinnostava, sääli vain että tekijöillä on ollut aivan liian suuri innostus päästä tekemään toimintapainotteista katastrofielokuvaa jossa jokainen luonnolliselta vaikuttava kehityksen askel johtaa räjähdykseen.
Jos Brett Ratner olisi ohjannut M. Night Shyamalanin käsikirjoituksen pohjalta Epämiellyttävän Totuuuden, niin lopputulos olisi jotain Aftermathin kaltaista.

Luulenpa, että tämä tuli jokin aika sitten televisiosta, olettavasti JIM-kanavalta usemmaksi jaksoksi pilkottuna.
Väliäkö sillä, kun en minä tätä silloin katsonut.

Tähdet: **
Aftermath: Population Zero

The Sentinel (2006)

2011-12-08T15:04:00.003+02:00

Salaisen palvelun agentti Pete Garrison (Michael Douglas) tunnetaan presidenttien ystävänä ja kuinka ollakaan hänellä on suhde tuoreimman presidentin vaimon, Sarahin (Kim Basinger) kanssa. Kun yksi agenteista murhataan ja Pete saa kuulla ilmiantajalta agenttien joukossa majailevan myyrän (ei eläimen, vaan niin kuin petturin. Minä muuten aikoinaan esitin myyrää eräässä sivarilyhytelokuvassa) joka suunnittelee presidentin murhaa, niin pian todisteet viittavatkin kehenkäs muuhun kuin Peteen itseensä. Agenttikollega ja Peten ex-ystävä David (Kiefer Sutherland), mukanaan keltanokka Jill (Eva Longoria) tutkivat tapausta, kun Pete lähtee karkuun aikeinaan todistaa viattomuutensa ja löytää oikea syyllinen. Seuraa tuttua ja hyvin ennalta-arvattavaa rutiinijännitystä jossa Tulilinjalla kohtaa Takaa-ajetun, ja lopussa kun David on jälleen Peten ystävä niin oikea pahis saadaan kiinni, mutta koska hän on amerikkalainen niin tietenkin KGB pakotti hänet petturiksi. Onneksi heti perään saadaan oikeita ilkimyksiä jotka tietenkin ammutaan fotonitorpedoilla kristalliatomeiksi.

En suuremmin seurannut Kiefer Sutherlandin 24-sarjaa, mutta selvää on että niiden näkemieni jaksojen perusteella tämä häviää reippaasti Bauerismille. Keskitason tv-sarjan jaksona The Sentinel olisi parhaimmillaan, sillä nyt yli 100 minuuttisessa elokuvassa tulee esille liian selvästi sen moneen kertaan käytetyt ideat ja käänteet. Tähän sopien tähdetkin kuten Michael Douglas esittävät roolinsa tasapaksusti ja esimerkiksi Eva Longoria, jonka elokuvalliseksi läpimurroksi tätä elokuvaa enteiltiin pääsee osoittamaan olevansa tv-tähti. Oli ymmärrettävää, että kaiken jo nähneet ja kokeneet Douglas ja Sutherland eivät viitsineet yrittää parhaintaan näin rutiinielokuvassa, mutta todellinen sääli oli että Longorian rooli jäi siksi kauniiksi naisagentiksi joka kulkiessaan ohitse saa miehet sanomaan "dääm!" Ihan oikeasti, tässä on muutama sellainen kohtaus joka sanamuotoja vaihtamalla on kuitenkin sisällöltään tuollainen. Sinänsä en pidä Longoriaa mitenkään erityisen hyvänä näyttelijänä, mutta jos tämän piti olla se ISO elokuva joka osoittaa Longorian pystyvän kantamaan Täydellisten Naisten synnyttämän suosion elokuvakankaille saakka, niin sitä se ei ole.

Tuttu, tutumpi, tutuin.
Ja erityisen hauskaa oli, että DVD:llä on ekstrana osio nimeltä Inside look, joka on periaatteessa 24:n mainos. Hauskan siitä tekee se, että 24:sta huolimatta se näyttää ihan samalta kuin The Sentinel, joten vaikka siinä mainoksessa ei Michael Douglasia näekään niin se on ihan tarpeeksi The Sentinelin inside look.

Tähdet: **
The Sentinel

The Kingdom (2007)

2011-12-07T15:31:00.002+02:00

Elokuvan alkuun saamme hieman dokumentin oloista kuvastoa ja äänileikkeitä siitä kuinka lähi-idän ja Yhdysvaltojen kulttuurit eroavat, kuinka ollaan hiljalleen ystävystytty, kuinka terrorismi nosti päätään, kuinka,,, shit mään! Minuuttitolkulla tavaraa ja lopputulos on:
Amerikka haluaa öljyä, Saudi-Arabiassa on öljyä, Osama Bin Laden on pahis.
Ei siinä mitään, ainakin sitä yritettiin.

Olemme Saudeissa ja jenkkejä vastaan tehdään pommi-iskuja. Siispä kulttuurien sulatusuunista lähetetään asiaa tutkimaan erikoisryhmä johon kuuluvat joukon suoraselkäinen johtaja Ronald (Jamie Foxx), kyyninen veteraani Grant (Chris Cooper), koomikko Adam (Jason Bateman) ja en tahtoisi sanoa näin, mutta onton kirjoituksen perusteella pelkkä naiskiintiö Janet (Jennifer Garner.) Mutta hei, koko tiimi ja sivuosahahmot koostuvat muutenkin stereotypioista, joten miksi Garner olisi ollut poikkeus. Ja arvatkaa vain onko Ronaldin motiivina saada tiiminsä ja itsensä Saudi-Arabiaan koska hänen hyvä ystävänsä kuoli aiemmin tehdyssä pommi-iskussa. Mikä yllätys!
Seuraa CSI-jakso.
Sitten ammuskellaan ja räjähdellään ja jenkit palaavat kotiin ilman tuloksia.

The Kingdomin pituus on hieman alle kaksi tuntia, ohjaaja Peter Bergin tarkoittama leikkaus olisi kuulemma ollut noin kaksi ja puolituntinen, mutta alle 90 minuuttiakin olisi riittänyt, sillä aika hyvästä ideasta tehdä rikostutkintaa vihamielisellä alueella-elokuva, on tämä kuitenkin lopulta pelkästään aika yksinkertainen räiskintäelokuva. Siksi onkin sääli, että kun elokuvassa on selvästkin eniten panostettu toimintakohtauksiin, niin ne ovat liian harvassa ja siinä välissä vain pyöritellään peukaloita.
Kannattaa heti suoraan asennoitua elokuvaan siten, että on katsomassa elokuvaa joka vain valehtee olevansa juonellisesti rikas etenkin poliittisella osastolla, mutta onkin oikeasti pelkkää ison rahan äxöniä. Sillä toimintaleffana The Kingdom tarjoaa tarpeellisen määrän huojuvaa kameraa, (90 minuuttiselle elokuvalle) sopivasti ammuskelua ja viherkellertävää kuvasävyä. Se mikä tietenkin on hyvin rasittavaa, on että Arabit ovat puoluekannastaan huolimatta kaikki paksusänkisiä, hikisiä, likaisia ja potentiaalisia vihollisia, kun jenkit ovat kauniita, komeita ja fanfaarin arvoisia. Oli kuitenkin silti ihan hyvä, että edes koetettiin tuoda mukaan tarinointia siitä kuinka hankalaa Ronaldilla ja tiimillään oli tutkia tapahtumia kun joka puolella vastaan tulivat byrokraattien säännöt, mutta silloinkin tuntuu kuin joku naputtelisi sormillaan tiskiin odottaessaan pääsyä shoot 'em uppiin.

Kyseessä on siis ihan tyylikäs ison rahan ja isojen tähtien toimintaelokuva, jossa kannattaa ummistaa silmät ettei jenkkipropaganda aiheuta kylmiä väreitä.
Ja sitä väittämääni tyylikkyyttä haittaa se, että jopa hiljaisissa keskustelukohtauksissa kamera huojuu kuin merisairas karuselli.

The Kingdom osoittaa jälleen kerran sen, että Peter Berg on samanlainen ohjaaja kuin Michael Bay ja Renny Harlin. Sujuvaa toimintaa, draama ontuu.

Tähdet: ***
The Kingdom

Viattomat (Soldiers of Innocence, 1987)

2011-12-06T13:02:00.003+02:00

Öö, mitä hittoa minä juuri katsoin?
Ihan oikeasti, auttakaa minua, sillä olen lievästi hämilläni.

Kun tässä aiemmin mietin mitä katsoa ja kävin läpi kasettipinoja, niin joukossa oli myös elokuva nimeltä Viattomat joka ei kuulostanut yhtään tutulta. Kyseessä oli ostokasetti, mutta kantta minulla ei siihen ollut, mutta eipä se mitään, IMDb ja Google auttanenevat. Mutta ei, eipä kansikuvaa löydy sitten millään ja kaikki muukin informaatio jää yhtä vajaaksi. Ei kunnon näyttelijätietoja, ei kuvia, ei juonikuvausta. Ja jos luulette viimeisen kohdalla itse elokuvan katsomisen auttavan, niin pahoinpa erehdytte.
Mutta koetetaan nyt kuitenkin kertoa siitä jotain edes hivenen tolkullista.

On menossa ilmeisesti Korean sota, vaikka esimerkiksi osa aseistuksesta ja puvustuksista näyttää olevan joko parikymmentä vuotta vanhempaa taikka uudempaa. Väliäkö tuolla, sillä elokuva näyttää kuvatun jonkun takapihalla, sotilaiden määrä jää kouralliseen ja itse sotakin on olemattomien vihollisten ammuskelua, vaikka tosin sitä sotimistakaan ei juuri näytetä vaikka kuinka jaksetaan toistella että "war is hell." Siispä lopulta joku elokuvan sotilaiden aseistus ei ole mitenkään merkittävää.
Elokuvan on kirjoittanut sen pääosaesittäjä Dennis Christen, joka ei tämän perusteella osaa kirjoittaa edes nimeään, sillä sen verran nolosta tapauksesta on kysymys. Christen on oliko se nyt kersantti Collins, joka 40 vuotta sodan päättymisen jälkeen menee sinne takapihalle todella huonon vanhenemismaskeerauksen avustuksella muistelemaan sodan kauhuja. Hän vierailee kirkossa ja siirrymme ajassa taaksepäin keskelle sotaa, jolloin hän näytti olevan ehkä hieman päälle 40 vuotias ja tämä seikka tulee tärkeäksi hieman myöhemmin.
Collins kera muutaman sotilaan ammuskelee pari kertaa avomaastossa olevia olemattomia sotilaita kohden ja sitten he päätyvät erään syrjäisen kirkon luokse, paitsi että nyt yht'äkkiä Collins onkin yksin. Mihin ne kollegat katosivat? Collins tapaa ensin Amerikkalaisen nunnan jota kohtaan käyttäytyy kuin mulkero, mutta ei se mitään sillä mies piiloutuu kirkkoon vihollissotilailta joita ei näköjään ole olemassakaan. Collins jankkaa toistuvasti sodan olevan julmaa ja kuinka hän inhoaa olla täällä kirkossa piilossa. Helvettiäkö sitten olet siellä kirkossa, kun missään ei ole vihollisia ja se väitetyn pommitusten keskellä oleminenkin tuntuu valheelta kun missään ei kuulu pihaustakaan vaarasta. Ainoa mitä kuulemme on toistuva Terminator-teeman imitointi ja pehmorockballadit joissa ei ole järjen hiventäkään.
Siellä kirkossa ovat siis Collins ja jenkkinunna, mutta myös aasialaisnunna ja muutama alle 10 vuotias orpopoika. Yllättäen Collins ui jonnekin sotavankileirille Ramboilemaan, mutta miksi näin kun hän ei ketään pelasta, tai edes yritäkään pelastaa. Itse asiassa siellä vankileirillä ei näytä olevan ketään muuta kuin yksi vartija jonka Collins tappaa.
Amerikkalainen nunna katoaa kuin tuhka tuuleen, joten ilmeisesti Christen vain unohti hänet käsikirjoituksesta ja Collins opettaa orpolapsia taistelemaan. Paitsi että nyt yllättäen siellä ei ole kuin yksi ainoa orpolapsi, Kim (Yong Nam Ahn) jolle kersanttimme opettaa hyödyllisiä taitoja kuten ettei avonaisen ikkunan edessa kannata seistä, VAIKKA HÄN ITSE TEKEE JUURI NIIN! Hahaha!
Collins hengailee Kimin kanssa ja kertoo kuinka tappaminen on tärkeää ja sitten Kim hoitaa Collinsin vatsassa olevaa ampumahaavaa jollaista ei ollut aiemmin ja jollaisen syntyä ei missään vaiheessa näytetty.
Kirkolle saapuu pari vihollissotilasta ja yllättäen ne aiemmin mukana olleet orpolapset ovat taas ilmaantuneet kuvioihin ja sitten kun nämä kaksi vihollista on tapettu, niin mennään räjäyttämään jotain siltaa. Missä vaiheessa se silta ilmaantui siihen ihan viereen? No kuitenkin, nyt siellä näytetään kuinka jotkut jenkkisotilaat ammuskelevat Korealaissotilaita ja ovat selvästi voitokkaita, joten tottakai juuri jenkit päättävät peräytyä. Yksi orpopoika kantaa räjähteet Korealaissotilaiden luokse ja pum! imperialismi on voittanut.
Siirrymme nykyaikaan ja kirkossa olevan ikääntyneen Collinsin seuraan. Pian hänen luokseen astelee vanhempi aasialaismies joka on tuo orpolapsi Kim ja näin ovat ystävykset jälleen löytäneet toisensa. Ja muistatteko kun sanoin Collinsin näyttäneen sota-aikana siinä 40 vuotiaalta ja tämä nykyaika puolestaan on ajallisesti 40 vuotta sodan jälkeen. Kim puolestaan oli jotain alle 10 vuotias elokuvan tarinassa, joten miksi helvetissä tähän nykykohtaamiseen piti palkata aikuisen Kimin rooliin joku Collinsia vanhemman näköinen mies? AARGH!

Tämä elokuva on sanoinkuvaamatonta tuskaa.
Se näyttää todella halvalta, näyttelijät ovat silkkaa kuraa ja käsikirjoituksessa ei ole mitään tolkkua. Jos ajatus oli kuvata sitä, että sota on helvettiä ja kuinka siellä karisee viattomuus, niin olisiko kannattanut edes hieman panostaa siihen käsikirjoittamiseen. Yleensä tälläisten irtokohtauksista ja juonettomuudesta kärsivien elokuvien kohdalla tulee mieleen, että käsikirjoittaja on vain halunnut pistää yhteen mielestään loistavia ideoita ilman että olisi miettinyt miten ne sopivat yhteen. No, tässä irtokohtauksista yksikään ei ole sellainen jota voisi hyvällä tahdollakaan kutsua hyväksi ideaksi, joten tuo aiempi oletukseni ei toimi.
Ja miksi lopputeksteissä näytetään kohtauksia elokuvasta, kun osa niistä ei edes tapahtunut siinä.

Sain ihan oikeasti päänsärkyä tästä elokuvasta, joten ehkei se tuska nyt niin sanoinkuvaamatonta olekaan.

Tähdet: ~
Viattomat

Movie monday: Iloinen yllätys

2011-12-05T16:06:00.003+02:00

Movie monday kaipailee positiivisia elokuvayllätyksiä.

Minä olen jonkinlainen Star Trek-fani ja kun elokuvasarja sitten lopetettiin Nemesikseen, niin olin luonnollisestikin hiukan ikävissäni, mutta en oikeasti koskaan oikein uskonut sen olevan Star Trekin loppu. Eikä sitä nyt kovin kauaa lopulta kestänytkään, kun ilmassa väreili tieto uuden Star Trek-elokuvan tulosta. Olin innoissani, mutta samalla jokseenkin varuillani. Ei se voisi olla niin hyvä kuin kuuluisi olla ja hitto, onko sekin nyt ihan pakko uudelleenversioida/uudelleensynnyttää. En minä halua mitään Rob Zombien Hallotrekia. Siispä vaikka niin kovasti halusinkin nähdä uuden Star Trek-elokuvan, niin ajattelin olevan turvallisinta jos sellaista ei koskaan tulisi.
Sitten saapui tieto, että etenkin tuolloin hyvin kuuma nimi, J.J. Abrams olisi elokuvan puikoissa, niin se toimi itseni kohdalla negatiivisena seikkana. Voi Luoja, nyt sieltä tulee jotain Lostin kaltaista tekonäppäryyttä jonka kohdalla tekijät itsekään eivät tiedä mitä tehdä.
Itseäni lainaten:
"Pelkäsin että Abrams tekisi Trekkinsa vain siten että väitetty uudistushalukkuus olisi vain heiluvia kameroita, hirveää meteliä, pop-tähtiä ja efektiä toisensa perään. Fiilikseni rupesivat latistumaan entisestään kun uuden Trekin tekijät toistuvasti selittivät haluavansa vältellä vanhaa Trekfiilistä ja tuoda tilalle Tähtien Sodan kaltaista vauhtia. Nyt näin silmissäni naurettavaa lapsille suunnattua tietokonepaskaa jossa legoukkelit hyppivät ympäriinsä ja puhuivat savolaisittain."
Rupesin siis vakuuttelemaan itselleni, että varmistaakseni sen etten pettyisi välttelisin koko elokuvaa. Tottakai se oli taistelua tuulimyllyjä vastaan, sillä ennemmin tai myöhemmin se olisi kuitenkin nähtävä, mutta mielummin myöhemmin. En siis mennyt teatteriin elokuvaa katsomaan ja myöhemmin annoin levyn kerätä pölyä hyvän tovin ennen kuin rohkenin katsoa sen.

Ja mitä sainkaan?

Aivan hiton hyvän elokuvan, joka muutamasta häiritsevästä seikastaan huolimatta oli erinomainen lisä sarjaan. Se tyynnytti itsessäni olevan perinteitä vaalivan fanin, mutta sai myös uudistuksia kaipaavan minän nyökyttelemään hyväksyvästi.

Star Trek 2009 on yksi positiivisimpia yllätyksiä joita olen koskaan elokuvan suhteen kokenut ja myönnän ilomielin ollessani väärässä odottaessani sen osoittautuvan pettymykseksi.

Territory (Rogue, 2007)

2011-12-04T15:59:00.005+02:00

Olen huomannut, että Wolf Creek on aika arvostettu elokuva lajityypissään, mutta minulle se oli vain yksi ääliöt syrjäseudulla kohtaavat puukottavan puukkohullun-elokuva muiden joukossa. Siispä tieto siitä, että Territory on Wolf Creekin ohjaajalta ei ainakaan herättänyt innostusta.
On muuten jotenkin huvittavaa, että tämän elokuvan oikea nimi on Rogue ja se on syynä siihen, että suurinpiirtein samoihin aikoihin julkaistun Jet Lin Rogue Assassinin nimi vaihdettiin jenkeissä muotoon War. Sitten War julkaistiin neuroopassa Rogue Assassin-nimellä ja Rogue tällä Territory-nimellä. HOT DOG!

Amerikkalainen matkailutoimittaja Pete (Michael Vartan) saapuu Aussien takamaille ja osallistuu putput-veneturistiristeilylle jossa katsastetaan krokotiileja.
Ryhmän opas Kate (Radha Mitchell) esittelee, että tuolla on kroko ja tuolla on toinen kroko ja ne voivat purra jos menee liian lähelle.
Pete iskee silmänsä Kateen ja kohta nähdään Katen mahdollinen ex-poikaystävä, rehvakas hillbillymetsästäjä Neil (Sam Worthington.) Sitten turistiryhmän viiksekäs henkilö kaataa salaa ilmeisesti kokaiinia jokeen.
Pian turistien kimppuun hyökkää jättiläiskrokotiili ja ryhmä päätyy pienelle saaren sikiöasteelle jumiin miettimään miten päästä turvaan, kun kroko napsii porukkaa suuhunsa yksi kerrallaan.
Nam nam nam ja Sam Worthington kuolee niin nopeasti kuin olisi toivonut sen tapahtuvan Terminator: Salvationissa.
Lopuksi ihmiskunta osoittaa olevansa luonnon suurin vihollinen.

Pidin kovasti siitä miltä tämä elokuva näytti. Kirkkaat vedet, vihreä maasto, suuri ja uljas taivas, paljon oikeita eläimiä ja mikä parasta, jatkuvasti pörräävät kärpäset saavat elokuvan näyttämään visuaalisesti hyvin paljon oikealta luonto-ohjelmalta. Lisää jonkinlaista aitoutta kasvattaa se, että suurin osa tästä elokuvan turistiryhmästä vaikuttaa oikeilta turisteilta, ihmisiltä joita itsekin näkee kun matkustaa jollain turistiboatilla ympäri Savonlinnaa. Eli ne hahmot eivät ole niinkään väkisin kirjoitettuja konfliktin synnyttäjiä Big Brotherin tapaan, vaan aidommin tavallisia, joku voisi sanoa tylsiä ihmisiä. Toki Neil, Kate ja Pete edustavat heitä selvästi tuttuja käsikirjoitettuja hahmoja, mutta muut eivät niinkään.
Eli elokuva näyttää pirun kauniilta ja ihmiset ovat paljolti aitoja, mutta heti kun jättikrokotiili hyökkää niin se muuttuu ihan tavanomaiseksi slasheriksi. Se että kyseessä sattuu olemaan eläin, ei muuta sitä seikkaa että se voisi olla Jason Voorhees tai joku muu puutarhatyökalumurhaaja, sillä tuosta eteenpäin elokuva kulkee siten, että kroko tappaa yksi kerrallaan porukkaa ja lopussa viimeinen kana orrella tappaa krokon. Ei siinä mitään, sillä se on ihan hyvin toteutettu ja jättikroko on tosi siisti, makea ja kuul.

Erityistä plussaa on annettava siitä, että siinäkin vaiheessa kun kroko tappaa niin elokuva pysyy aika rauhallisena ja vaikka pari viittausta tehdäänkin niin jättikrokon ei paljasteta olevan mikään mutantti, yliluonnollinen, tai muutenkaan mikään friikkierikoisuus kuten vaikkapa Megalodon.
Niin ja lopullinen eloonjäävien määrä on suht' yllättävä.

Territory on varsin toimiva eläin kiusaa-elokuva, mutta Crocodyliaelokuvista Alligaattori (Alligator, 1980) sisältää paremman tarinan.
Kuitenkin lopputuloksena on ihan hyvin toimivaa Tappajahai'ismia.

Tähdet: ***
Territory

Mick Smiley: Magic / Ghostbusters

2011-12-04T09:44:00.005+02:00

Muistatteko Ghostbustersista sen kohtauksen kun William Athertonin esittämä hahmo käy sulkemassa Haamujengiläisten toiminnan ja sen seurauksena taivaalla näkyy valoilmiöitä kun aaveet pääsevät vapaaksi. Superhot Weaver seisoo rikkoutuneen talon seinän äärellä katselemassa tapahtumaa ja tuulikone humisee. Kuka muka ei digannut kun tämä kappale soi siinä taustalla?
Taika alkaa ajassa 2:22

Black Books (2000 - 2004)

2011-12-03T16:16:00.003+02:00

Simpsoneissa oli kerran vitsi Brittiläisistä komediasarjoista ja siinä katseltiin muistaakseni ohjelmaa nimeltä Do Shut Up ja vitsi oli siinä, että ohjelman mainittiin olleen Englannin pisimpään jatkunut komediasarja ja niitä jaksoja oli jotain kuusi kappaletta, tai jotain sinne päin. Tämä juttu tuli mieleeni Black Booksia katsellessani, sillä kyseessä sattuu olemaan juuri brittisarja ja kaikkien kolmen kauden yhteenlaskettu jaksomäärä on vaivaiset 18 osaa.
Sinänsä hauskaa, että tyypillisen jenkkiläisen komediasarjan tavanomainen kauden pituus taitaa olla jotain 20 jakson luokkaa. No väliäkö tuolla, sillä Black Booksin 18 jaksoa ovat kokonaisuutena huomattavasti miellyttävämpi ja hauskempi kokemus kuin niin kovin monet muut pidempään jatkuneet komediasarjat. Joten parempi on, että jäi halu saada lisää, kuin että olisi saanut lisää ja se ei sitten vastaisi odotuksia.

Minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä kuinka tunnettu tämä sarja on Suomessa, mutta uskallan kuitenkin todeta ettei se ollut ainakaan niin huomattu kuin olisi ansainnut olla ja syynä lienee se miten YLE hautasi Black Booksin jonnekin yön pimeille tunneille ja kun siihen lisätään olematon promootio, niin sepäs vasta hauskaa olikin. Hienoa vielä oli se, että kun sarja uusittiin niin se pistettiin eri päivälle kuin aiemmin, mutta edelleen piiloon sinne jonnekin nurkan taakse ja pidettiin huolta ettei kenellekään kerrottu sen olemassaolosta. Tämä on sääli jo siksikin, että kaikki jolle olen sarjaa esittänyt ovat olleet aivan innoissaan siitä, joten sille oltaisiin todennäköisesti saatu massat puolelleen, mutta kun ei niin ei.
Enkä nyt tiedä oliko se sarjan suomalainen nimi Kirjava Joukko nyt niin kovinkaan kuvaava.

Sarjan keskushahmo on syvästi kyyninen Bernard Black (Dylan Moran), joka pitää pientä tunkkaista kirjakauppaa ja vihaa asiakkaita ja asiakaspalvelua. Niiden sijaan hän rakastaa kirjoja ja alkoholia. Erityisesti alkoholia.
Bernardilla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä miten kauppaa pyöritetään, eikä hänellä oikeasti ole kiinnostustakaan siihen, sillä hän haluaa olla vain rauhassa häiriöiltä. Mutta niin vain Bernard päätyy humalapäissään palkkaamaan avukseen yritysmaailman kiivastahtisesta oravanpyörästä vapautta halajavan Mannyn (Bill Bailey), vaikka luonnollisestikaan pään selvittyä Bernard ei muista rekrytointia, saati sitten edes siedä Mannya.
Kun Bernard on sarjan synkkä ilkimys ja Manny se hupsun näköinen hassuttelija, niin naapurissa rihkamaliikettä pitävä Fran (Tamsin Greig) on eräänlainen tasapainottava hahmo. Mutta jos ajattelee Franin olevan lopulta yhtään sen tasapainoisempi ihminen kuin Bernardin ja Mannyn, niin saa erehtyä suuresti, sillä itsetunto-ongelmainen neiti on omanlaisensa ääliö. Kaikki nämä hahmot ovat hyvällä tavalla ärsyttäviä. Siten että televisiossa he ovat hauskoja, mutta todellisessa elämässä he kävisivät todella pahasti hermoille.

Komediasarjoille tyypilliseen tapaan Black Books sijoittuu päosin yhdelle rajatulle alueelle, eli tässä tapauksessa kirjakauppaan, niin sitä voisi luulla huumorin koostuvan enimmäkseen kaupassa käyvistä erilaisista asiakkaista ja suhtautumisesta heihin, kuten myös tietenkin päähahmojen omista kummallisuuksista ja vaikka jälkimmäinen pääseekin vahvasti esille, niin friikkiasiakkaita ei kaupassa pahemmin käy. Enin huumori taitaakin syntyä siitä kuinka Bernard ei siedä Mannya joka oikeasti haluaa kirjoja myytävän ja kaupan kannattavan, kun Bernard mielummin haluaisi syöstä Mannyn samankaltaiseen kärsivän taiteilijan synkkyyteen jossa hän itse vaeltaa, vaikka Manny palkattiinkin nimenomaan tekemään ne oikeat kirjakaupan työt jotta Bernardin ei niitä tarvitsisi tehdä.
Huumori koostuu kyynisyydestä, nihilismistä, ironiasta ja sarkasmista, joten Rowan Atkinson-asteikolla mitattuna Black Books on enemmän Mustan Kyyn ystäville kuin Mr. Beanin.

Parhaimmillaan Black Books rientää niin absurdeihin tarinoihin, että melkein voi kuvitella tekijöiden oikein kilpailleen siitä kuka keksii edellistä kohtausta oudomman vitsin ja käänteeen. Parhaiten tämä sarjan outous näkyy esimerkiksi jaksossa Grapes Of Wrath, jossa Manny kutsuu liikkeeseen eräänlaisen Kadonneen Aarteen Metsästäjien Tothin ja Tim Curryn ristisiitokselta vaikuttavan siivoojan, joka pelottaa Bernardia koska hänellä ei ole nenäkarvoja ja hän ilmaantuu tyhjästä. Paetakseen siivoojaa Bernard ja Manny lähtevät vahtimaan erästä ystävän asuntoa hänen ollessaan poissa ja Mannyn erehdyksen vuoksi kaverukset juovat tuon ystävän harvinaiset viinit joita on tarkoitus toimittaa Paaville ja korjatakseen erheensä Bernard ja Manny päätyvät eräänlaiseen Frankenstein-moodiin tekemään omaa väärennösviiniään joka sitten tappaa Paavin.
Taikka jakso The Big Block-Out jossa Manny hankkii liikkeeseen tekniikan huippua edustavat turvalaitteet, lukitsee vahingossa itsensä sisälle ja Bernardin ulos, mutta ei muista tunnuskoodia koska hämmentyi turvafirman työntekijän hiuksissa olevasta pienestä lelusta. Tämä johtaa siihen, että Manny koettaa selvitä yön ylitse selviytyjäoppaan avulla, jonka vuoksi hän pitää nestehukan poissa absintilla, metsästää mehiläisiä tulella paistettavaksi ja taantuu Kärpästen Herraksi.

Security Man: This is a really good security system. You know the CIA?
Manny: Yeah.
Security Man: Well, they don't use this stuff. They've probably got something a lot better.

Nuo kaksi jaksoa ovat hyviä esimerkkejä siitä millaisista tarinoista on Black Booksin kohdalla kyse ja rooleihinsa täydellisesti istuvat Moran, Bailey ja Greig esittävät oudoimmatkin tarinakäänteet aivan kuin mitään outoa ei olisi meneillään, vaan näin se nyt sattuu vain olemaan. Pääosakolmikon kemiat osuvatkin niin hyvin yhteen, että tuntuu kuin he olisivat koko ikänsä valmistautuneet juuri tähän sarjaan ja näihin rooleihin.

Manny: That was the last film you went to see? 'Planet of the Apes'?
Bernard: Yeah. Amazing effects, you know. You really believed that monkeys could have meetings.

Black Booksista on aika vaikea löytää mitään suurempaa valittamista, sillä jaksot ovat pitkälti keskenään yhtä vahvoja, kirjoitus on koko ajan hyvää ja näyttelijät erinomaisia, ja kun sarja jää selvästi kesken niin siihen ei tule sitä pakollista päätösosaa lyömään naulaa arkkuun.
Erästä kilpailevaa kirjakauppa-tarinaa lukuunottamatta Black Books ei kuljeta mukanaan jatkuvia tarinoita ja täten kun sarjan viimeinen osa tulee vastaan, niin se ei jätä juonenkäänteitä kesken, eikä siis myöskään rupea vääntämään kaiken selittävää ahdasta lopetusta. Nälkä jää, mutta pettymystä ei koe.

Siispä jos olette pistävän ilkeän huumorin ystäviä, niin Black Books tarjoilee juuri sitä.

Manny: I want the weekend off. I want a life.
Bernard: This is life! We suffer and slave and expire. That's it!
Manny: We have needs! Fran wants to learn the piano, I want some time to myself, you want to go out with a girl...
Bernard: Don't make me laugh... bitterly. Fran will fail, you'll toil your life away, and I'll die alone, upside down on the floor of a pub toilet.

Tähdet: *****
Black Books

Conan The Adventurer (1997-1998)

2011-12-02T16:03:00.004+02:00

Vaikka barbaarimuotoinen Conan onkin ollut minulle tuttu lapsuudesta saakka, niin tämä kyseisen hahmon tv-sarja on vielä suht' uusi tuttavuus. Uskaltaisinkohan sanoa, että vasta noin vuosi sitten kuulin koko sarjasta ja vaikka ostinkin tuolloin samantien kaikki mahtavat kaksi kautta, niin vasta nyt pääsin viimeiseen osaan saakka,,,
SILLÄ TÄMÄ ON AIVAN KAUHEAA TUUBAA!

En ole suuremmin katsellut Kevin Sorbon tähdittämää Hercules-sarjaa, saati sitten siitä erkaantunutta Xenaa ja alkuperäisellä esityskerralla tulikin katsottua molempia yhteensä korkeintaan yhden käden sormien lukumäärä. Sittemmin olen Herculestakin nähnyt hieman päälle kauden verran ja selvää on, että vaikka tuo Hercules-sarja oli Conan Barbaarin innoittamana tehty, niin Conan The Adventurer puolestaan on olemassa rahastaakseen Herculeksen menestyksellä. Itse asiasssa nämä sarjat ovat niin samankaltaisia, että jos vilkuilee jaksoja sekaisin sieltä täältä eikä huomaa päähenkilöitä, niin voisi luulla Herculeksen ja Conanin olevan yksi ja sama ohjelma.

Siispä tarjolla on päätarina jossa jäykkä lihaskimppu kulkee metsissä matkalla kostamaan jollekin maagiselle pahikselle ja matkalla seuralaisena kulkevat koomiset sivuhahmot. Satunnaiset naiset ihastuvat lihaskimppuun, välillä taistellaan aivan järjettömän rumia tietokone-efektejä vastaan, taikka pilailupuotihaarniskoihin pukeutuneiden meikkinaamojen kanssa ja tavataan ihmisiä jotka selvästikin ovat 90-luvulla jonkin maagisen keski-ajan sijaan.

Conan (Ralph Moeller) siis kulkee etsimässä jotain drag queen-Joulupukkia jolla on vesiastiassa käkättävä pääkallo joka intoilee rubiineista. Matkalle Conanin seuraan lyöttäytyvät mykkä kalju trendiparta, koominen kääpiö ja se tyyppi jonka moraali heittelee, mutta hän on joka jakson lopuksi hyvis. Conan lyö miekalla jotain eläinpääkalloritaria ja vääntää puujalkavitsin, sitten tapellaan lisää niin että hidastukset täyttävät ruudun ja lyönnit jäävät metrin päähän kohteestaan. Verta ei tietenkään näy, sillä vaikka elokuvassa Conan lyökin James Earl Jonesin pään irti, niin tässä kolautetaan mielummin taju kankaalle lyömällä miekalla poikki köysi joka roikottaa katossa gorillahäkkiä. Ja hei, jos tämä kerran on "the time when the oceans drank Atlantis", niin miksi pirussa tuolla taustalla on aivan selvä puhelinpylväs. Hahaha!

Jokainen jakso kulkee samaa rataa. Conan ja kumppanit tapaavat metsässä jonkun pulassa olevan henkilön - lapsen pakenemassa kypäräpäisiä pahiksia, naisen pakenemassa kypäräpäisiä pahiksia, tms. - ja sitten kerrotaan kuinka joku ilkeä taikuri tai vastaava orjuuttaa jotain kylää joka koostuu parista teltasta ja rautapadasta. Sitten Conan sanoo, että hän kyllä auttaa ja muut ovat vähän että hei kamoon, mutta auttavat kaveriaan ja sumu valtaa maan, sankarit ovat voittaneet ja seuraavassa jaksossa tapahtuu täsmälleen sama asia uudestaan ja uudestaan.

Lavasteet ovat pahvisia, aseet muovisia, puvut liian moderneja ja ilmeisesti jonkun sokean idiootin suunnittelemia ja toteuttamia. Erityisen hauskaa on kuinka yhdenkään henkilön habitus ei vaikuta miltään muulta kuin he olisivat juuri tulleet farkut jalassa muinaiselle ajalle ja eivät suostu pilaamaan Reality Bites-kampaustaan mistään hinnasta. No ainakin sekä naiset ja miehet esittelevät ahkerasti rintalihaksiaan, vaikka valitettavasti vain miehet niitä paljaina.
Hienoja ovat myös sarjan tietokone-efektit jotka ovat... Hmm... Muistatteko vanhan Virtua Fighter-tappelupelin jossa laatikkomaiset hahmot leijailivat ilmassa? No, sellaisia tämän sarjan tietokone-efektit ovat.

Näyttelijät ovat kauttaaltaan aivan kauheita ja vaikka pääosan Conania esittävä Ralph Moeller on kyllä fyysisiltä ominaisuuksiltaan sopiva barbaari, niin mies ei osaa näytellä edes niin paljoa että pystyisi valehtelemaan tämän sarjan olevan katsomisen arvoinen. Ja miksi Conanilla on koko ajan tuollainen typerä märkätukka-look?
Sarjan tunnetuin näyttelijä lienee koomista kääpiötä esittävä Danny Woodburn, joka tuli tutuimmaksi Seinfeldin kautta, mutta ei se mikään puolustus ole. Muutoin tästä sarjasta saa etsiä täikammalla tuttuja naamoja ja nimiä, vaikka Andrew Divoff ja Mickey Rooney mukana vilahtavatkin.
Red Sonjaa yhden jakson verran esittää Angelica Bridges, joka näyttää ja kuulostaa jotenkin tutulta, mutta en uskalla mennä sanomaan mistä hän varsinaisesti oli itsensä tutuksi tehnyt.

Conan The Adventurer on tyhmä, ruma ja kömpelö sarja, joka on aivan kuin Roger Cormanin ja Asylumin yhteistyönä tuottama Hercules-kopio. Mutta vaikka sarjat ovat hyvinkin samanlaisia niin Conan on sen verran paljon nolostuttavampi tekele, että sen ainoa arvo löytynee roskaestetiikasta. En tosin pidä Herculestakaan kovin laadukkaana tuotoksena, mutta ainakin se tuntui olevan enemmän tietoisesti huvittava kuin vahingossa, vaikka näistä jälkimmäistä se oli siitäkin huolimatta.

Kuten alkupuolella totesin, niin tämä sarja on selvästikin tehty Herculeksen suosiolla ratsastaen ja nämä vuonna 2009 päivänvalon nähneet dvd:t puolestaan ovat ilmeisesti julkaistu tuolloin vielä tuloillaan olevaa uutta Conan-elokuvaa hyödyntäen, mistä todisteena kansikuvat jotka tuovat enemmän kuin hieman mieleen uusimman Conanin teaser-julisteen.

Mielenkiintoisesti Conan The Adventurer on ensimmäinen tv-sarjan suomijulkaisu jossa olen nähnyt kannessa seuraavan toteamuksen:
"Tämän julkaisun ikärja johtuu siitä, että sitä ei ole tarkastettu Valtion elokuvatarkastamossa."
Joka on hauska huomatus siitä kuinka usein tv-sarjat päätyvät Suomessa väärälle ikärajalle, koska tarkastuksen hinnoittelukäytäntö johtaa sarjojen K18-julkaisuihin, kuten juuri Conanin kohdalla.
Vaikka paljonpa tuo kannen huomautus kaupassa auttaa, kun eihän sitä silti saa myydä alle 18-vuotiaalle vaikka kuinka sanottaisiin ikärajan johtuvan vaikka mistä syystä.

Tähdet: ~
Conan The Adventurer